perjantai 23. maaliskuuta 2018

Reunalla - tarinoita Suomen tyhjeneviltä sivukyliltä (Räinä & Ranta)

Reunalla - tarinoita Suomen tyhjeneviltä sivukyliltä (Like, 2017) on kuin kirjan mittoihin laajennettu HS:n kuukausiliitteen tai Suomen Kuvalehden reportaasi - ja tarkoitan tätä nimenomaan hyvässä mielessä. Kirjassa on perinpohjainen mutta ihmisläheinen ote asiaan, joka varmasti koskettaa jokaista suomalaista tavalla tai toisella, nimittäin maaseudun tyhjenemiseen. Kirjan tekijät toimittaja Jenni Räinä ja valokuvaaja Vesa Ranta ovat kiertäneet Kainuun ja Pohjois-Pohjanmaan sivukylillä kahden vuoden ajan - aluevalinta on perusteltu, sillä Pohjois-Pohjanmaalla muuttotappio on ollut vuonna 2015 määrällisesti suurin, Kainuussa taas suurin suhteutettuna asukaslukuun.

Jenni Räinä & Vesa Ranta (kuvat): Reunalla - tarinoita Suomen tyhjeneviltä sivukyliltä
Like, 2017
263 s.
(kirjastolaina)

"Kato harvaan asutulta eli syrjäiseltä maaseudulta on ollut niin suuri, ettei siellä juuri enää ole poismuuttajia." Keitä ovat ne, jotka ovat jääneet? Siihen tässä kirjassa perehdytään. Ääneen pääsevät harvaan asuttujen seutujen asukkaat itse, ja kirjan osioiden alussa on myös sopivassa suhteessa tietoa ja pohdintaa aiheesta.

Suomi on kirjan mukaan ollut kaupungistumiskehityksessä muuta Eurooppaa jäljessä jopa 15 vuotta monestakin syystä, esimerkiksi maa- ja metsätalousvaltaisuuden ja omistusasumiseen kannustamisen vuoksi. Nyt meneillään olevan muuttoliikkeen seurauksena kuntakentän ääripäät erkanevat toisistaan, sillä harvaan asutuille seuduille jäävät lähinnä eläkeläiset, maatalouselinkeinojen harjoittajat sekä ne, jotka haluavat pysyä kotiseudullaan työtilanteesta riippumatta. Kirjassa muistutetaan silti, että on Suomessa myös matkailun ja lähikaupunkien ansiosta hyvinvoivaa maaseutua.

Pidin paljon tämän kirjan tyylistä ja sävystä. Tekstistä ja kuvista välittyi aito kiinnostus ja kunnioitus haastateltavia, heidän tarinoitaan ja elämänpiiriään kohtaan. Esimerkiksi maaseudun ihmisten yhteisöllisyyttä ei maalailla korulausein, vaan annetaan sen näyttäytyä heidän itse kertomanaan. On myös hienoa, että monien haastateltavien luokse on kirjan kirjoittamisprosessin aikana palattu ja päivitetty heidän kuulumisensa.

"Siellä on oma maisema, oma taivas ja oma maa", kertoo runonlaulaja Jussi Huovinen kotikylästään Hietajärvestä. 

Oikeiden ihmisten elämäntarinat ovat joskus monin verroin kiehtovampaa kuin fiktio. Vai mitä sanotte Anitasta, joka kierteli myymässä tunnetun graafikkomiehensä taidetta ja esiintyi reissuilla tanssijana kapakoissa pitkin Suomea? "Kerran mustalaisrouva kertoi Anitalle, että hän kuolee kaukana kotoaan. Anita nauraa: 'En ole uskaltanut mihinkään kauemmas sitten lähteä.'" Mahtava tuttavuus ovat esimerkiksi myös japanilainen eläkeläispariskunta Mariko ja Keiichi, jotka ostivat talon Iin Luola-aavalta, vaikkeivät he osanneet juuri englantiakaan, saati sitten suomea. "Elämän tarkoitus on olla pellolla hyvällä säällä ja lukea kirjaa sisällä sateella", kertoo japanilainen sananlasku.
"Kaupungissa ihmiset ovat laumaeläimiä. Täällä voi olla oma itsensä", Anita Heinonen pohtii. 

Mietin, sijoittaisinko tämän kirjan Helmet-haasteessa kohtaan "kirja, jossa käsitellään yhteiskunnallista epäkohtaa". Onko kaupungistuminen kuitenkaan epäkohta? Ihmisellä on vapaus valita asuinpaikkansa. Jos valitsee asua maaseudulla, josta valtaosa väestöstä on kaikonnut, voiko enää odottaa palveluita? Ehkä epäkohta on siinä, jos palveluja ei edes yritetä järjestää mielekkäällä tavalla eikä nähdä kunkin alueen erityispiirteitä, kun päätökset tehdään kaukana niistä, joita ne koskevat. Kirjassa haastatellun tutkijan mukaan äänensävyt maalla asumista kohtaan ovat koventuneet: syrjässä saa asua, kunhan tulee toimeen omillaan. Silti maaseudulle kannattaisi miettiä toimivia palveluratkaisuja. Niistä esimerkkinä mainitaan Etelä-Karjalassa kiertävä terveyspalveluauto, jossa varataan aikaa myös kuulumisten vaihtoon. Iäkkäille ihmisille on usein mielekäs vaihtoehto jäädä asumaan tutulle seudulle. Iäkkäiden yksinäisyys on maalla harvinaisempaa kuin taajamissa, ja sen huomaa kirjan tarinoistakin. "Eilen vein lajitteluasemalle vähän muovia ja saunantuhkia. Juteltiin ja kateltiin ja kyllä siellä neljä tuntia kului", kertoo esimerkiksi Hyrynsalmella asuva Kalevi.

Reunalla-kirjassa mainitaan myös siitä, ettei pienten kyläkoulujen lakkautus tuo aina säästöjä, mutta kiihdyttää muiden palveluiden kaikkoamista.

Maaltamuutto ei ole siis mikään yksiselitteinen ilmiö. Esimerkiksi HS kertoi viime vuonna, että Suomesta on kadonnut yhden sukupolven aikana noin tuhat kylää, mutta virkkeen olisi voinut toki muotoilla niinkin, että Suomessa on yhä lähes 5000 kylää. Joihinkin kuntiin on syntynyt uusiakin kyliä ja taajamia. Reunalla-kirjassa ympäristöpolitiikan professori Pertti Rannikko puhuu jopa maaseudun täyttymisestä: maaseutupaikat ovat täynnä merkityksiä ja toimintoja, kuten kakkosasuntoja ja retkeilyä.

Kirja on esitelty myös ainakin seuraavissa blogeissa: KirjavinkitKirjasta kirjaan ja Kirjojen keskellä

lauantai 10. maaliskuuta 2018

Elena Ferrante: Ne jotka jäävät ja ne jotka lähtevät (Napoli-sarjan osa 3)

Ja nykyään näen asian näin: ei korttelimme ole sairas, eikä Napoli, vaan maapallo, maailmankaikkeus, tai maailmankaikkeudet. Ja taito on siinä, että pystyy salaamaan asioiden oikean laidan niin itseltään kuin muilta.

Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät
Alkuteos Storia di chi fugge e di chi resta, 2013
Suom. Helinä Kangas
WSOY, 2018
448 s.
(oma kirjaostos)

Varoitus: Jos et ole tätä kirjaa (tai Napoli-sarjan edellisiä osia) vielä lukenut mutta suunnittelet sen/niiden lukemista, kannattaa ehkä jättää tämä postauskin lukematta.

Elena Ferranten Napoli-sarjan avausosa Loistava ystäväni valloitti minut keväällä 2016. Kaikki tuntui olevan kohdallaan: henkilökuvaus, miljöökuvaus, teemat. Lähes yhtä ihastunut olin viime kevään sarjan toiseen osaan Uuden nimen tarina.

Tartuin siis sarjan kolmanteen osaan suurin odotuksin. Edellisen osan lopussa minäkertoja Elena oli juuri julkaissut kirjan ja mennyt kihloihin vaikutusvaltaisen yliopistosuvun vesan Pietron kanssa. Toisessa osassa keskeisessä roolissa oli Nino, johon sekä Lila että Elena olivat ihastuneita mutta jonka Lila sai (väliaikaisesti) omakseen siitä huolimatta, että oli naimisissa toisen miehen kanssa. Ninon merkitys Elenalle yhä vahvistuu tässä osassa. Juonipaljastusvaroitus: ensimmäiseen neljäänsataan sivuun Elenalle ei kuitenkaan tapahdu juuri mitään, ja siksi tämä oli minusta verrattoman paljon tylsempi kirja kuin kaksi edellistä.

Myös kilpailu- tai ehkä paremminkin vertailuasetelma Elenan ja Lilan välillä jatkuu. Yhdessä tilanteessa Lila kohtelee Elenaa epäystävällisesti ja asettuu muiden puolelle Elenaa vastaan, toisessa taas uskoutuu Elenalle ja vakuuttaa, että tämä on ainoa henkilö, johon hän voi luottaa. Lila vuoroin nostaa ja kehuu Elenaa ja vuoroin painaa tätä alas, ja silti odottaa, että Elena on hänen apunaan ja käytettävissään aina tarvittaessa. En tiedä, osaako hän muuta - tuskin ainakaan rakastaa. Elenakin alkaa nähdä Lilan läpi, mutta on silti tämän mielipiteistä ja ajatuksista jollain tavoin riippuvainen lähes loppuun asti (ja sekin alkoi tuntua hiukan uuvuttavalta). Lilan kanssa ei voinut elää levollisesti, joka ikinen kiintopiste suhteessamme osoittautui ennemmin tai myöhemmin väliaikaiseksi; jokin hänen mielessään muuttui ykskaks ja horjutti meidän molempien tasapainoa. En käsittänyt, yrittikö hän sanoillaan pyytää minulta anteeksi vai teeskentelikö hän vain salatakseen tunteet joita ei halunnut paljastaa, vai oliko hänen tarkoituksensa hyvästellä minut lopullisesti.

Eniten kirjassa jäin pohtimaan sitä, miksi Elena päätyy niin jämähtäneeseen elämäntilanteeseen vuosikausiksi. Vaihtelua kirjaan tuo se, että toistuvasti Elenan on palattava Napoliin tai oltava tekemisissä nuoruudenystäviensä kanssa, ja hän tuntuu olevan myös aidon huolissaan joidenkin kotikorttelin asukkaiden kohtaloista. Onko sillä, joka päättää lähteä, kuitenkaan enää sanottavaa siihen, mitä tekevät ne, jotka päättävät jäädä tai joutuvat jäämään? Vaikka lähtisi, voiko juuristaan päästä eroon - ja haluaako Elena edes sitä? Mihin muuallekaan hän kuuluisi, millaista maailmaa hän ymmärtäisi? Kiinnostavaa nähdä, millaiseksi Elenan suhde Napoliin muotoutuu sarjan päätösosassa. Ja miten käy hänen siskonsa, Elisan, ja muiden Napoliin jääneiden? Selviääkö lopulta, mitä Lilalle on kirjan nykyhetkessä käynyt? Eli kyllä, vaikka tämä osa oli vähän jankkaava ja venytetyn oloinen, odotan sarjan päätösosan suomennosta paljon.

Kirjasarjan kolmannen osan taustalla kuohuu 1960-luvun loppu ja 1970-luvun alku, feminismi ja naisten jonkinasteinen vapautuminen sekä työväenluokan asema. Elena pyrkii parhaansa mukaan olemaan näistä teemoista kiinnostunut, mutta jollain tavoin kovin ulkokohtaisesti. Siksi ne jäivät minullekin lukijana aika etäisiksi.

Aloitin kirjasta keskustelun myös Twitterissä, ja siinäkin selvisi, että niin tämä osa kuin koko sarjakin jakaa vahvasti mielipiteitä. Oman bloggaukseni kirjoitettuani kävinkin kurkkimassa muita blogeja. Reader, why did I marry him? -blogin Omppu on nauttinut kirjassa nimenomaan siitä yhteiskunnallisesta sanomasta, joka minulle jäi etäiseksi. Omppu myös haluaisi pelastaa Lilan omalta elämältään siinä missä minä aloin tässä osassa enimmäkseen halveksia häntä. Tuijata puolestaan jakaa ajoittaisen tuskastumisen kirjan vatvomiselta tuntuvaan kerrontaan, mutta hänkin odottaa sarjan päätösosaa. Tuija on kysynyt postauksensa lopussa sen kysymyksen, jonka itsekin haluaisin esittää: miksei Elena saa itsestään irti sitä, mikä on hänelle tärkeää?

Muissa blogeissa kirjasta ovat kirjoittaneet esimerkiksi KirjaluotsiLeena LumiRakkaudesta kirjoihinLuettua elämääKirjojen keskelläLumiomena ja Mitä luimme kerran.

Suomentaja Helinä Kangas sai viime vuonna teoksen ensimmäisen osan kääntämisestä Jarl Hellemann -palkinnon, joka myönnetään korkeatasoisen kaunokirjallisen teoksen laadukkaasta suomennoksesta. Tästä syystä sijoitan kirjan vuoden 2018 Helmet-haasteen kohtaan 15, palkitun kääntäjän kääntämä kirja. Kankaan suomennosta on tosiaan ilo lukea - ja viimeinen osa on käsittääkseni luvassa jo syksyllä.

sunnuntai 4. maaliskuuta 2018

Minä, Simon, Homo Sapiens & Ihme


Keskustelu on niin hienovarainen, etten ensin edes tajua että minua kiristetään. Näin Simon aloittaa tarinansa Becky Albertallin teoksessa Minä, Simon, Homo Sapiens. Simonin koulukaveri on nimittäin saanut selville, että Simon on homo, ja kiristää Simonia tällä tiedolla, koska Simon ei ole vielä valmis kertomaan asiaa koko maailmalle.

Sivumennen sanoen, eikö olisikin reilumpaa, jos kaikkien pitäisi tulla kaapista? Miksi heteroseksuaalisuus on joku oletusarvo? Mitä jos jokaisen pitäisi erikseen tehdä samanlainen kiusallinen ilmoitus omasta seksuaalisuudestaan, oli se sitten minkälainen hyvänsä? Simon pohtii mailissaan pojalle, johon hän on ihastunut - vaikkei tiedä tämän henkilöllisyyttä.

R. J. Palacion Ihme-romaanin päähenkilö, kymmenvuotias August Pullman, ei puolestaan voi peitellä erilaisuuttaan. Hänellä on synnynnäisesti epämuodostuneet kasvot ja monenlaisia muita terveysongelmia, joiden vuoksi hän on käynyt tähän asti kotikoulua. Hänen vanhempansa kuitenkin päättävät, että Auggien on syytä liittyä ikätoveriensa seuraan, ja hän aloittaa viidennen luokan tavallisessa koulussa.

Hetkinen - rinnastanko nyt tässä postauksessa homouden ja geenivirheeseen liittyvän sairauden? En. Rinnastan nämä kaksi kirjaa, koska loppujen lopuksi niissä on paljon samaa. Molempien päähenkilöt pelkäävät muiden ennakkoluuloja, osin syystäkin, sillä he joutuvat kärsimään niistä. Kirjojen tyylissä on myös paljon samaa: ne ovat kiinni tässä ajassa, ja kirjojen sanoma on lopulta varsin samanlainen, suvaitsevaisuuteen kannustava. Kumpikin kirja saattaa olla kyyniselle (aikuis)lukijalle liikaa, eli suosittelen sellaiselle, joka vielä jaksaa uskoa hyvän voittoon. Molemmissa on myös perin amerikkalaisia kohtauksia, esimerkiksi halloweenin viettoa, koulunäytelmiä, kykykilpailuja ja tiedeprojekteja. Ei siis ole mitenkään yllättävää, että Ihme-kirjasta on jo tehty elokuva (ks. traileri), ja Simonista sellainen on tulossa.

Minä, Simon, Homo Sapiens on sympaattinen ja nopealukuinen rakkaustarina, jossa on sopivasti jännitystä, koska sen kummemmin lukija kuin Simon itsekään ei tiedä, kuka on Simonin ihastus, jolle hän kirjoittelee. Ihme-kirjaan jännitystä tuovat lasten väliset suhteet ja muiden lasten vanhempienkin raadolliset asenteet Auggieta kohtaan. Lisäksi kirjassa pääsevät ääneen muutkin kuin Auggie, esimerkiksi hänen siskonsa Via, joka sanoo näin: Nyt hänen täytyy kasvaa. Meidän on pakko antaa hänen tehdä se, auttaa häntä, pakottaa hänet kasvamaan. Augustin on siis kohdattava maailma - mutta onko maailma valmis kohtaamaan Augustin?

Alkuvuoteni on ollut töiden parissa varsin kiireinen. Nämä kirjat ovat tarjonneet sujuvaa ja helppoa lukemista ja hiukan ajattelemisen aihettakin. Kummassakin kirjassa nimenomaan koulumaailma on keskeinen elementti. Opettajana on varmasti aika ajoin ihan tervettä pysähtyä miettimään, onko koulussa tilaa erilaisuudelle ja osaako opettajana puuttua riittävästi syrjintään, jota ilmenee. Omiakin asenteita on hyvä tarkastella - onko minulla sellaisia olettamuksia, joista olisi syytä päästä eroon?

Molemmat näistä kirjoista ovat sellaisia, joita voisin suositella luettavaksi vielä lukioikäisillekin. Vaikka Auggie onkin heitä paljon nuorempi, on kirjassa äänessä kuitenkin myös Auggien lukioikäinen sisko, jonka näkökulmaan pystyy ehkä samaistumaan. Simon taas on kaikin puolin hurmaava hahmo. Kummassakin kirjassa on myös huumoria.

Muissa blogeissa Simonista ovat kirjoittaneet esimerkiksi Yöpöydän kirjat -blogin Niina ja Kirjapöllön huhuiluja -blogin Heidi. Helmet-haasteessani sijoitan Minä, Simonin kohtaan "kirja, jossa on viittauksia populaarikulttuuriin", sillä kuten Niina omassa bloggauksessaan tuo ilmi, kirjassa viitataan niin kirjallisuuteen kuin musiikkiinkin.

Ihme-kirjastakin on lukuisia bloggauksia, onhan sen alkuteos jo useamman vuoden vanha. Lukutoukan kulttuuriblogin Kristakin ehti lukea tämän tarinan. Vastikään kirjan pariin on päätynyt ainakin Kirjasähkökäyrän Mai. Linkkaan tähänkin kohtaan Yöpöydän kirjat -blogin, koska sieltä löytyy lukuisia linkkejä muihin blogeihin. Sijoitan Ihmeen Helmet-haasteessa kohtaan "Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan".

Teosten tiedot:
Becky Albertalli: Minä, Simon, Homo Sapiens.
Alkuteos Simon vs. the Homo Sapiens Agenda, 2015.
Suom. Lotta Sonninen.
Otava, 2017.
253 s.

R. J. Palacio: Ihme.
Alkuteos Wonder, 2012.
Suom. Inka Parpola. 
WSOY, 2017.
336 s.
(Kuuntelin Ihme-kirjan osin englanninkielisenä äänikirjana Storytelistä. Kirja oli hienosti toteutettu, koska eri kertojaäänillä oli myös eri lukija. Molemmat printtikirjat kirjastolainoja.)