sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Oman superlukumaratonini summaus


Hogwarts Library -blogin Lotta ja Carry on reading -blogin Henna ovat vetäneet koko syksyn ajan superlukumaratonia, kiitos heille! Kiireisen syksyni aikana en ole ehtinyt muihin maratonkertoihin mukaan, mutta vuoden päätteeksi päätin ottaa osaa maratonin huipennukseen. 

Alkuviikon (ma-ke) maratoonaamisestani voit lukea tarkemmin tästä. Kolmen päivän aikana luin kaksi kokonaisteosta ja lisäksi jatkoin Miki Liukkosen O-romaania. Torstai ja perjantai kuluivat puolestaan Katja Kallion Yön kantajan parissa. 

Superlukumaratoniin kuuluneista minihaasteista nämä kirjat täyttivät seuraavat kohdat:
1. Kirja jossa punainen kansi/selkämys: Margaret Thatcherin salamurha
3. Kirja jonka antaisit joululahjaksi: Vihan ja inhon internet (Annoin tämän joululahjaksi itselleni, mutta olisin voinut antaa kenelle vain tiedostavalle ihmiselle)
4. Kirja jonka olet halunnut lukea koko vuoden: Yön kantaja.



Superlukumaratoniini sisältyi kaksi eittämättä vuoden parhaisiin kuuluvaa lukukokemusta, nimittäin päädyin antamaan sekä Vihan ja inhon internetille että Yön kantajalle täydet viisi tähteä Goodreadsissa. Hyvä viikko siis!

Eilen ja tänään olen lukenut Anne B. Ragden teosta Berliininpoppelit (2004, suom. 2007). Jostain syystä en lukenut tätä kirjasarjaa silloin kun se oli pinnalla, ja moni on minulle sanonut, että luultavasti pitäisin näistä. Otan tämän siis projektiksi ja alkuvuoden vähän kevyemmäksi luettavaksi O:n rinnalla. Olen Berliininpoppeleissa tällä haavaa sivulla 116 ja luulen, että illan mittaan en enää ehdi lukea enempää.


Yhteensä luin siis lukumaratonin aikana seuraavat kokonaisteokset:
  • Hilary Mantel: Margaret Thatcherin salamurha. Alkuteos The Assasination of Margaret Thatcher, 2014. Suom. Kaisa Sivenius. Teos, 2017. 178 s. 
  • Johanna Vehkoo & Emmi Nieminen: Vihan ja inhon internet. Kosmos, 2017. 147 s. 
  • Katja Kallio: Yön kantaja. Otava, 2017. 380 s. 
Lisäksi luin 55 sivua Miki Liukkosen O:ta ja 116 sivua Anne B. Ragden Berliininpoppeleita.

Superlukumaratonviikkoni kokonaissaldoksi muodostui näin 876 sivua. 

Olen tyytyväinen siihen, että maratonin myötä sain tälle vuodelle täyteen 60 luettua teosta, joka oli tavoitteeni Goodreadsissa. (Itse asiassa saldo on nyt harmillisen epämääräinen 61 kirjaa.)

Kirjoittelen ensi viikon aikana odotuksia vuodelle 2018. Nyt on kuitenkin aika suunnata kohti vuoden 2017 viimeistä iltaa.

Iloista vuodenvaihdetta kaikille blogini lukijoille ja täällä vieraileville! 


Auringonlasku Oulussa 31.12.2017. 

lauantai 30. joulukuuta 2017

Katja Kallio: Yön kantaja (superlukumaraton)

Kun aloitin superlukumaratonin, päätin, että bloggaan lukemistani kirjoista saman tien enkä jätä tekstejä roikkumaan. Huono lupaus, menneisyyden minä. On nimittäin niin, että "joistain kirjoista piti päästää irti hitaasti, kömpiä varovasti niitten kyydistä. Ei loikata ulos täydessä vauhdissa", kuten Katja Kallion Yön kantajan päähenkilö pohtii.

Katja Kallio: Yön kantaja
Otava, 2017
380 s.
(kirjastolaina)

Yön kantaja kertoo Amandasta, joka ei ole löytänyt paikkaansa 1800-luvun lopun Suomessa. Yksinhuoltajaäidin avioton tytär on aina ollut levoton sielu, eikä se sovi, sillä jokaisella pitäisi olla pysyvä asuinpaikka ja jokin toimeentulon lähde, muuten joutuu irtolaisuuden vuoksi vankilaan. Vankilatuomioiden jälkeen Amanda päätyy ensin lääninsairaalaan ja sieltä Seilin saarelle mielisairaalaan.

Seilin sairaala on tosin sairaala vain siinä mielessä, että siellä on potilaita. Lääkäriä siellä ei ole, eikä käytännössä myöskään lääkkeitä, ja iso osa henkilökunnastakin on kouluttamattomia maalaistyttöjä. Potilaita ei siis ole oikeastaan tarkoituskaan hoitaa - ei täällä parannuta. Sairaalan hoitokeinoina on työllistää ne potilaat, jotka siihen pystyvät, taloustöihin, ja loppuja hoidetaan eristyksellä ja jääkylvyillä. Pienen saariyhteisön sisällä ei ole syytä hankkiutua huonoihin väleihin kenenkään kanssa tai tehdä mitään tavallisuudesta poikkeavaa, sillä kaikki tietävät kaiken toisistaan.

En haluaisi vain todeta pinnallisesti, että vaikka Yön kantaja on monella tavalla surullinen ja raadollinen kirja, se ei silti ole raskas. Haluaisin kirjoittaa Yön kantajasta esseitä ja tutkielmia, pureutua syvällisesti siihen, miksi se teki minuun niin suuren vaikutuksen. Haluaisin eritellä kaikki muistilapulla merkitsemäni viitisenkymmentä kohtaa. Haluaisin pohtia kirjan henkilöitä ja heidän merkitystään Amandalle - kirjan osiotkin on nimetty henkilöiden mukaan. Haluaisin lukea lisää Seilin saaresta ja oikeasta Amanda Aaltosesta. Haluaisin verrata tätä lukukokemusta Aris Fioretoksen Maryyn, joka kummitteli moneen otteeseen mielessäni, vaikka Amanda ja Mary ovat saartensa vankeina ihan erilaisista syistä, eri aikoina ja eri maissa.

En tässä hetkessä ehdi kuitenkaan jäädä Yön kantajan kannettavaksi pidemmäksi aikaa, koska elämä ja lukumaraton ja jo myöhässä oleva laina. Uskon kuitenkin, että tämä on niitä kirjoja, jotka tulee  luettua uudelleenkin, ja siksi tämä on ostoslistalla.

Mutta miten kirjoista tulee niin tärkeitä Amandalle, että hänen suustaan kuullaan tuo alussa lainaamani ajatus? Sen saatte lukea itse, jos ette vielä ole lukeneet, sillä Yön kantaja on eittämättä romaani, johon kannattaa tarttua. Suosittelen Kallion kirjoista myös Säkenöiviä hetkiä

Minulla on sellainen mielikuva, että Kallio on hiukan aliarvostettu kirjailija - kenties siksi, että hänen alkupään tuotantonsa on viihteellisempää ja kevyempää. Yön kantajasta ovat kuitenkin kirjoittaneet vuoden mittaan varsin myönteisiä arvioita esimerkiksi Kirsin kirjanurkkaEniten minua kiinnostaa tie -blogin Suketus ja Luettua elämää -blogin Elina, joka on myös käynyt Seilin saarella. Elinan ja Suketuksen blogeissa on pitkä lista linkkejä muihin blogiarvioihin.

_________________________

Superlukumaratonilla (25.12. - 31.12.) luettuja sivuja tähän mennessä: 760 s.
Yön kantaja sopii superlukumaratonin haastekohtaan 4, kirja jonka olen halunnut lukea koko vuoden (olen merkinnyt kirjan Goodreadsin Want to read -listalle maaliskuussa).

keskiviikko 27. joulukuuta 2017

Iltasatuja (kapinallisille) (tytöille)

Ajatusleikki: Kuvitellaanpa, että julkaistaisiin kirja nimeltä Iltasatuja pojille. Kirjassa kerrottaisiin sadan merkkimiehen elämäntarinat. Minkälainen kohu siitä syntyisi? Veikkaanpa, että melkoinen. Miksi vain pojille, miksi vain miehiä?

Elena Favilli & Francesca Cavallo: Iltasatuja kapinallisille tytöille
Alkuteos Good Night Stories for Rebel Girls, 2016
Suom. Maija Kauhanen
S&S, 2017
212 s.
(Oma kirjaostos)
Siksi on mielestäni perusteltua kysyä - kuusivuotiaan tyttäreni tavoin -, miksi Elena Favillin ja Francesca Cavallon teos Iltasatuja kapinallisille tytöille olisi vain tytöille suunnattu. (Ei se olekaan, vastasin.) On myös perusteltua kysyä, miksi siinä kerrotaan vain sadasta naisesta (mukaan lukien transsukupuolinen Coy Mathis). Nämä ihmiset - Amelia Earheartista Malala Yousafzaihin - eivät nimittäin ole merkittäviä siksi, että he ovat naisia tai tyttöjä, he ovat merkittäviä siksi, mitä he ovat tehneet

Kun tästä kyselyvaiheesta pääsee ohi, on toki todettava, että tämä on erinomainen kirja. Se on erinomainen siksi, että tällaisia kirjoja lapsille - ei vain tyttärille - olisi syytä lukea. Kirjassa tiivistetty sadan jollain tavoin poikkeuksellisen, merkittävän, vaikuttavan yksilön tarinat sivun mittaisiksi teksteiksi, joita lapsikin jaksaa kuunnella ja joista hän innostuu ehkä kyselemään myös lisää. Me ainakin googlasimme esimerkiksi, millainen on Ann Makosinskin keksimä ihmiskehosta virtansa saava taskulamppu tai miltä kuulostaa syyrialaisen Sonita Alizadehin morsiamien myymistä vastustava räppi

Kirjan vahvuus on myös siinä, että sen henkilöt on valittu eri puolilta maailmaa ja he edustavat eri elämänaloja. Monista heistä en ollut itsekään ennen kuullut, toisista opin jotain uutta. Jos tätä kirjaa ei olisi, lapseni tuskin olisi kuullut vielä mitään Yhdysvaltain rotuerottelusta ja Rosa Parksista tai vaikkapa sellaisista kirjailijoista kuin Jane Austen, Virginia Woolf ja Brontën siskokset. Hän on nyt myös saanut kuulla (naispuolisista) motocross- ja formulakuskeista, merirosvoista, tutkimusmatkailijoista, poliittisista aktivisteista ja astrofyysikoista, muutamia mainitakseni.

Vaikka omalle lapselleni, Suomessa kasvavalle tytölle, pitäisi olla luonnollista ja itsestään selvää, että kenestä vain voi tulla mitä vain, sukupuolesta riippumatta, fakta on, että hän ei elä tyhjiössä. Hänelle tarjotaan tv-ohjelmissa, monissa kirjoissa ja jopa päiväkodissakin tietynlaisia rooleja (esim. tytöt esittävät juhlassa balettia, pojat räppiä, tytöt leikkivät Lego Friendseillä ja pojat poliisiasemalla). Minun lapseni sattuu istumaan tähän annettuun rooliin osin vallan mainiosti ja hänellä on valtaosin stereotyyppisiä kiinnostuksen kohteita. Toivon silti sydämestäni, että hän uskaltaisi aina ja kaikkialla olla  oma itsensä ja tavoitella juuri niitä asioita, mitä haluaa, ympäristön odotuksista välittämättä. Uskon, että tällainen kirja on omiaan antamaan yhden siemenen sellaiseen suuntaan.

Lyhyesti: Lukekaa tätä kirjaa lapsellenne ja jutelkaa siitä, antakaa lasten kertoa vapaasti omia ajatuksiaan. Saatatte yllättyä. Itse ainakin yllätyn kuusivuotiaani pohdinnoista lähes joka päivä. Varmaa on myös, että luemme tätä kirjaa vielä uudelleen, ja jossain vaiheessa hän kirjoittaa lopussa olevalle tyhjälle sivulle oman tarinansa.

Muissa blogeissa esim. Mitä luimme kerran -blogin Laura on pohtinut kirjaa oivallisesti, ja Lumiomena sekä Lukujonossa jatkavat Lauran ajatuksista hyvin. 

tiistai 26. joulukuuta 2017

Superlukumaraton 25.12. - 31.12., osa 1/2, ma - ke

Välipäivien superlukumaraton, mikä mainio idea! Syksyn aikana maratoneja on ollut enemmänkin, mutta itse olen hautautunut töihini niin, että lukemisen sosiaaliselle puolelle ei ole oikein ollut aikaa. Nyt aion korjata tuon puutteen. 

Välipäivien superlukumaratonia vetää Lotta Hogwarts Library -blogista. Halutessaan maratonin osallistujat voivat osallistua myös pieniin haasteisiin, eli sisällyttää maratoniinsa kirjoja, jotka täyttävät jonkin seuraavista määritelmistä:

1. Kirja jossa punainen kansi/selkämys
2. Kirja sijoittuu jouluun
3. Kirja jonka antaisit joululahjaksi
4. Kirja jonka olet halunnut lukea koko vuoden
5. Kirja jonka luet vain pyjama päällä
6. Kirja kirjailijalta jolta et ole koskaan lukenut mitään
7. Nostalginen kirja sinulle.

Superlukumaratonin tunnuskuva.
(Lisäsin kuvaan pisteitä - anteeksi maratonemännille kuvanmuokkauksesta.)

Ma 25.12.





Sain joululahjaksi toivomani Miki Liukkosen O:n. Luin sitä aattona 52 sivua, eli lukumaratonille starttasin tästä lähtökohdasta. Joulupäivänä ehdin lukemaan sivulle 107 asti eli 55 sivua.


Lukumaratonkirjaehdokkainani on myös nämä kolme kirjaa, jotka ovat pölyttyneet lainapinossani koko syksyn, mutta nyt niissä on maksimimäärä uusintoja ja ne olisi syytä palauttaa jo kirjastoon tällä viikolla. Illalla päätin, että O saa jäädä hetkeksi hautumaan, ja luin neljä ensimmäistä novellia (54 sivua) Hilary Mantelin kokoelmasta Margaret Thatcherin salamurha (alkuteos 2014, suom. 2017, Teos).

Parhaiten mieleen jäi novelli nimeltä Pilkku, joka kuvaa hyvin lasten uteliaisuutta ja julmuuttakin kaikkea erilaista kohtaan. Novelli herätti ajatuksia siitä, kuinka lapsena reviiri laajenee, kun saa liikkua ympäristössä entistä vapaammin, ja kaikkea näkemäänsä ei jaakaan (enää) vanhempien kanssa, vaan jokin nähty, tehty tai koettu asia jää joko omaksi tai vain jonkun kaverin kanssa jaetuksi salaisuudeksi, joka kaihertaa ehkä vuosienkin jälkeen.

Sekä O että Margaret Thatcherin salamurha täyttävät muuten haastekriteerin 6, eli en ole kummaltakaan kirjailijalta lukenut aiemmin mitään. Novellikokoelman selkämys on myös (oranssin)punainen.

Maratonsivuja maanantaina: 109

Ti 26.12.

Aamustani iso osa kului rästissä olevien bloggausten kirjoitteluun ja muokkaukseen. Ajastin yhden postauksen huomiselle, ja vielä olisi kolme kirjaa sen jälkeen jonossa.

Jatkoin Hilary Mantelin novellikokoelman lukemista yhden tekstin verran (17 sivua). 

Yritin jatkaa O:ta mutta totesin, että minun on ensin setvittävä, mitä oikeastaan olen tähän asti lukenut, ja kirjoittelin käsin muistiin kolme sivua ajatuksiani. Ei huvittanut sitten kuitenkaan jatkaa kirjan parissa tällä erää enempää - ehkä illalla? 

Rupesin sen sijaan lukemaan omaa joululahjaani, jonka ostin itselleni: Emmi Niemisen ja Johanna Vehkoon sarjakuvateosta Vihan ja inhon internet (Kosmos, 2017). Luin kirjasta ensimmäisen osan, Kohteet (75 sivua). Päällimmäisenä tunteena on, että suututtaa ja surettaa. Kirja kertoo vihapuheesta, jonka kohteeksi kuka tahansa voi joutua. Kaikki kirjan henkilöt ovat naisia tai naisoletettuja, ja se on ihan perusteltu valinta, koska heihin kohdistuva viha on nimenomaan sukupuolittunutta: huoraksi nimittelyä, ulkonäön pilkkaamista, raiskaustoiveita. Kohteeksi joutumisen syynä voi olla yksikin twiitti, blogikirjoitus, kannanotto tai ihan vain jonkun mielestä vääränlainen ulkonäkö. Naisten kokemuksia yhdistää se, että lähes aina vihapuheen ja jopa tappouhkausten ilmiantaminen johtaa poliisin osalta vain tutkimattajättämispäätöksiin. Monella on myös se kokemus, että heille sanotaan, että tällaista nyt vain pitää sietää, kun on mennyt joskus julkisuudessa jotain sanomaan tai ottamaan johonkin kantaa. Pitääkö todella? 


Edit: Luin illalla vielä Hilary Mantelin novellikokoelmaa 33 sivua, kaksi novellia, ja olen siinä sivulla 104.

Sivuja tiistaina: 125
Sivuja maratonviikolla yhteensä tähän mennessä: 234

Ke 27.12.

Luin aamupäivällä Hilary Mantelin novellikokoelman loppuun (viimeiset 74 sivua). Onneksi valitsin sen maratonlukemiseksi, muuten kirja olisi ehkä jäänyt kesken. Minulla ei jäänyt kirjasta mitään syvällistä sanottavaa. Kirjan yhdestätoista novellista ehkä kaksi tarjosi minulle jotain ajattelemisen aihetta, muut tuntuivat yhdentekeviltä. Hetki ja mielentila olivat ehkä väärät. Esimerkiksi Elina Luettua elämää -blogissa on löytänyt novelleista ironiaa, sarkasmia ja tilannekomiikkaa. Olihan niissä toki sellaista, mutta ei silti jotenkin sellaista oivaltamisen iloa, mistä minä nautin novelleissa.

Iltapäivällä luin Johanna Vehkoon ja Emmi Niemisen Vihan ja inhon internet -teoksen loput 72 sivua. Kirja ansaitsisi sinänsä omankin postauksensa blogissani, mutta ajatukseni oli esitellä lukumaratonkirjat tässä maratonin mittaan, jottei kerry lisää postattavaa. Todettakoon siis, että kyseessä on vaikuttava, hieno ja perusteellinen teos verkossa ilmenevästä misogyniasta, sen kohteista, syistä, tutkimuksesta ja syyllisistäkin. Lisäksi kirja neuvoo, mitä pitää tehdä, jos joutuu verkkohäiriköinnin kohteeksi. 

Kirja sai minut pohtimaan myös omaa verkkokäytöstäni tarkemmin - voisinko minäkin joutua vaikkapa jonkun yksittäisen kommentin tai blogikirjoituksen takia jonkun masinoiman verkkovihan kohteeksi? On surullista, että tällaista pitää miettiä. Sosiaalipsykologian apulaisprofessori Atte Oksanen, joka on perehtynyt nettivihaan jo vuodesta 2009, sanoo alla olevassa lainauksessa, että pohjoismaat ovat olleet korkean luottamuksen ja vähäisen pelon maita, mutta nettivihan yleistyminen uhkaa tätä. 


Lukiolaisten kanssa kun olemme jutelleet sananvapauden ja vihapuheen rajoista, vastaan tulee silloin tällöin ajatus, että jos ei kestä jonkun palstan keskustelukulttuuria, sieltä on sitten vain parempi pysyä poissa. Asia ei ole mielestäni ihan niinkään. Informaatiovaikuttamisen asiantuntija, sotatieteiden tohtori Saara Jantunen tiivistää hyvin Vehkoon ja Niemisen kirjassa:


Keskiviikkona luetut sivut tähän mennessä: 146 s.
Maratonviikon sivut tähän mennessä: 380 s.
 (Kaksi kokonaisteosta:
Hilary Mantel: Margaret Thatcherin salamurha. Alkuteos The Assasination of Margaret Thatcher, 2014. Suom. Kaisa Sivenius. Teos, 2017. 178 s. (Tästä myös 11 novellin saldo novellihaasteen 2. osaan)
Johanna Vehkoo & Emmi Nieminen: Vihan ja inhon internet. Kosmos, 2017. 147 s. 
+ 55 sivua O:ta)

Jatkan maratonista postaamista huomenna toiseen postaukseen, koska tästä tulee muuten mahdottoman pitkä.

Pikabloggauksia syksyn aikana luetuista kirjoista, osa 2: Hiljaisuuteen hävinneet & Fahrenheit 451

Kiireisen syksyni aikana useimmat blogipostaukseni ovat jääneet luonnoksiksi, ja päätin koota niitä yhteen. Näillä kahdella kirjalla ei siis sinänsä ole mitään tekemistä toistensa kanssa - paitsi toki Fahrenheitin luettuaan voi miettiä sitä, miten tärkeää on, että kirja antaa lukijalleen viihteen lisäksi myös ajattelemisen aihetta.




Rosamund Luptonin kirjan Hiljaisuuteen hävinneet liepeessä kehutaan, että teos yhdistää kaunokirjallisen lukuromaanin ja uskottavan trillerin ainekset. Lukija voi olla tästä montaa mieltä - itse en täysin vaikuttunut. Kirjassa kymmenvuotiaalla kuurolla Rubylla ja hänen äidillään on ollut tarkoitus matkustaa Alaskassa dokumenttiaan varten tutkimustyötä tekevän isän, Mattin, luokse. Matkaan tuleekin uusi käänne, kun heille kerrotaan, että inuiittikylä, jossa isä oleskeli, on kokonaan tuhoutunut tulipalossa ja kaikki asukkaat, isä mukaan lukien, ovat menehtyneet.

Rubyn äiti Yasmin ei suostu uskomaan tätä, vaan lähtee hengenvaaralliselle rekkamatkalle läpi talvisen Alaskan. Trillerimäistä tunnelmaa luodaan, kun rekkaa seuraa joku, jolla ei ehkä ole hyvät aikeet mielessään. Myös muita uhkaavia merkkejä on. Välissä muistellaan Yasminin ja Mattin suhteen alkua ja myöhempiä ongelmia. Tämä romanttinen sivujuonne tuntuu todellakin hiukan sivujuonteelta, mutta toisaalta pelkkää rekassa matkaamista on ehkä suhteellisen vaikea kuvata kovin intensiivisesti, joten takaumat ovat siinä mielessä hyvää vaihtelua.

Kiinnostavinta kirjassa oli minusta Rubyn hahmo ja kurkistus kuulovammaisen, viittomakielisen nuoren elämään. Kirjassa on kaiken muun ohella myös luonnonsuojelullinen sanoma, ja kaipa se puhuu alkuperäisasukkaiden oikeuksienkin puolesta. Monenlaista siis yksissä kansissa - melkeinpä voisi käyttää kliseistä sanontaa jokaiselle jotakin.

Rosamund Lupton: Hiljaisuuteen hävinneet. Alkuteos The Quality of Silence, 2015. Suom. Outi Järvinen. Gummerus, 2016. 321 s. (+kiitokset). Kirjastolaina.



Ray Bradburyn Fahrenheit 451 (alkuteos vuodelta 1953) on yksi tunnetuimmista länsimaisen kirjallisuuden dystopioista Aldous Huxleyn teoksen Uljas uusi maailma (1932) ja George Orwellin teoksen Vuonna 1984 (1949) rinnalla. Pelottavan siitä tekee se, että se on tavallaan - lähes - totta. Meillä ei ehkä ole tv-huoneita, joiden neljän seinän kautta olisimme vuorovaikutuksessa muiden tv:n katselijoiden kanssa, mutta sen sijaan olemme mieluummin sosiaalisessa mediassa kuin oikeiden ihmisten kanssa. Kirjoja ei ole (länsimaissa) kielletty eikä niitä polteta, mutta olemme luopuneet niistä vapaaehtoisesti, koska tarjolla on niin paljon helpompaa viihdettä, jossa ei itse tarvitse ajatella mitään. On siis periaatteessa käynyt juuri niin kuin Bradbury ennusti. Kirjoissa olisi tarjolla korkeatasoista informaatiota, ja muut mediat sulkemalla meillä olisi myös joutoaikaa sen setvimiseen, mutta käytämme mieluummin aikamme johonkin muuhun, joka tarjoaa välitöntä mielihyvää ja helppoja totuuksia.
Ray Bradbury: Fahrenheit 451. Alkuteos 1953, ensimmäinen suomenk. painos 1966. Suom. Juhani Koskinen. Lukemani painos Tammi, 1998. 194 s. Kirjastolaina.

maanantai 25. joulukuuta 2017

Pikabloggauksia syksyllä luetusta, osa 1: Viha jonka kylvät & Mikä kaikki voi mennä pieleen?


Viha jonka kylvät on pitkästä aikaa sellainen kirja, josta joku lukiolainen on oma-aloitteisesti tullut juttelemaan ja kysynyt, sopisiko se luettavaksi meneillään olevalle kurssille. Se on aina hyvä merkki kirjan suosiosta. Kirjan päähenkilö Starr on 16-vuotias tummaihoinen tyttö, joka joutuu todistamaan lapsuudenystävänsä kuolemaa.

Starr on kasvanut eri kulttuurien ristipaineessa: hänen perheensä asuu vaarallisena pidetyllä, köyhällä asuinalueella, mutta hänet on kuitenkin lähetetty kouluun, jonka oppilaat ovat pääosin valkoisista, varakkaammista perheistä. Nyt Starrin on tehtävä valinta: kuinka näkyvästi hän uskaltaa seistä mustien nuorten puolella poliiseja vastaan?

Starr on hahmona uskottava nuori, ja vaikka Yhdysvaltain roturistiriidat ja jengitappelut voivat suomalaisnuoresta tuntua kaukaisilta, Starrin elämässä on monenlaista muuta, johon kuka tahansa nuori voi samastua. Kirjan sanomana on, että se, miten nuoria yhteiskunnassa kohdellaan, kostautuu myöhemmin. Jos kylvetään vihaa, sitä myös niitetään. Asiat eivät muutu, jos niistä ei puhuta. Hiljaa ei voi olla.

Teos on Angie Thomasin esikoinen, tärkeä, omaääninen ja uskottava. Kirjasta on tulossa elokuva, jonka kuvaukset ovat HS:n mukaan jo päättyneet ja ensi-iltaa voidaan odotella vuoden 2018 aikana. Perusteellisemmin kirjasta ovat bloganneet esimerkiksi Niina Yöpöydän kirjoissa ja Heidi Kirjapöllön huhuiluja -blogissa sekä monet muut.

Angie Thomas: Viha jonka kylvät. Alkuteos The Hate U Give. Suom. Kaijamari Sivill. Otava, 2017. 393 s. (+kiitokset). Oma kirjaostos.



Holly Bournen Mikä kaikki voi mennä pieleen? on itsenäistä jatkoa kirjalle Oonko ihan normaali?Edellisessä osassa pääosassa oli pakko-oireilusta toipuva Evie, nyt ääneen pääsee hänen 17-vuotias pitkänhuiskea punapääystävänsä Amber.

Amberin äiti on muuttanut pari vuotta aiemmin avioeron jälkeen Englannista Yhdysvaltoihin. Äiti miesystävineen järjestää lastenleiriä, jonne Amber menee epävirallisesti töihin. Samalla reissulla on tarkoitus setviä välit äitiin, joka on Amberin mielestä melko lailla laiminlyönyt häntä niin lapsuuden aikana kuin alkoholismista toipuessaan. Lisäksi olisi kiva, jos leiriltä löytyisi riittävän pitkä poika pussailtavaksi 180-senttiselle, ensisuudelmaansa odottavalle Amberille.

En pitänyt tästä jatko-osasta niin paljon kuin sarjan avausosasta, jossa tyttöjen välinen ystävyys ja feministinen vanhapiikakerho olivat keskeisemmässä osassa. Myös loppu oli turhan siirappinen. Silti Bourne osaa taidokkaasti yhdistellä kevyttää kerrontaa ja vakaviakin teemoja.

Muissa blogeissa esim.: Sivutiellä-blogin Sirri on ihastunut kirjaan, mutta kritisoi sitä, että vaikka kirja käsittelee feminismiä, näkökulma on silti valkoisen, etuoikeutetun nuoren. On mielestäni kuitenkin ansiokasta tuoda feministisiä käsitteitä edes jossain määrin nuorten tietoisuuteen, vaikka se osin kapeaksi jääkin. Kirjaan ovat jokseenkin varauksettoman ihastuneita esim. Carry on readingEniten minua kiinnostaa tie ja Kirjakko ruispellossa. Viimeisimmässä linkissä kirjan täsmäkohderyhmäksi on mainittu ysiluokkalaiset, ja se varmaan pitääkin paikkansa siitä näkökulmasta, että yleensä hyvä nuortenkirjan päähenkilö on pari vuotta potentiaalisia lukijoita vanhempi. Kyllä tämän kirjan parissa silti aikuinenkin voi viihtyä.

Holly Bourne: Mikä kaikki voi mennä pieleen? Alkuteos How Hard Can Love Be? (2016). Suom. Kristiina Vaara. Gummerus, 2017. 448 s. Kirjastolaina.  

sunnuntai 17. joulukuuta 2017

Syksyn lastenkirjoja: Hukassa avain, eläimet - ja äiti

Lapsi, jolle luetaan iltasatu, nukkuu puoli tuntia pidempään kuin lapsi, jolle ei lueta. Näin kertoo Lukukeskuksen 10 faktaa lukemisesta.  Oma lapseni on kirjoista nauttiva eskarilainen, joka lukee jo itsekin, mutta me vanhemmat luemme hänelle kyllä niin kauan kuin hän vain suinkin jaksaa meitä kuunnella. Esittelen tässä postauksessa kaksi kirjaa, joiden parissa ovat meillä viihtyneet sekä lapsi että vanhemmat, sekä yhden kirjan, jonka lukemista harkitsisin tarkemmin mutta joka soveltunee joihinkin elämäntilanteisiin.


Sanna Mander: Avain hukassa
S & S, 2017
41 s.
(kirjastolaina)
 Sanna Manderin Avain hukassa -kirjassa kurkistetaan erään kerrostalon koteihin ja tutustutaan sen asukkaisiin. Oma suosikkini on Erkki, joka räyhää netissä. Mieheni taas pitää Barbarossa-hahmosta, jolla on ajatuksetkin aakkosjärjestyksessä. Kuusivuotiaan suosikki on Tim, josta tuli Tiibetin-matkan jälkeen minimalisti. Säästi perintötrumpetin, alusvaatesetin ja söpön pienen jetin. Riimitellyt lastenkirjat - varsinkin suomennetut sellaiset - aiheuttavat joskus aikuisessa lukijassa myötähäpeää ja ärtymystä, mutta Manderin riimit ovat hauskoja ja osuvia. Onkin kiinnostava huomio, että hän on kirjoittanut kirjansa itse sekä ruotsiksi että suomeksi. 

Avain hukassa voitti tänä syksynä lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Ehdokkaat asettanut raati sanoi sen olevan puheenvuoro moniarvoisuuden puolesta ilman valistavaa sävyä. Tähän on helppo yhtyä. Jos ette kerro tyttärelleni, niin kuiskaan teille, että tästä kirjasta on ihan ikioma kappale sujautettuna pukinkonttiin.

Avain hukassa -kirjan kuvitusta. Voi Erkkiä!

Avain hukassa -kirjan kuvitusta: Maija ja seitsemän faijaa.

Pasi Pitkänen: Kadonneiden eläinten saari
WSOY, 2017
65 s.
(kirjastolaina)

Toinen teos, jonka parissa viihdyimme syksyn mittaan useammankin kerran, on Pasi Pitkäsen Kadonneiden eläinten saari. Kirja kertoo Matias-nimisestä pojasta, jonka siskon kidnappaa sirkuksessa merkillinen eläin. Matias joutuu huimaan seikkailuun saarelle, jossa elää edelleen dodoja ja muita sukupuuttoon kuolleeksi luultuja eläimiä. Kuka ne on sinne pelastanut, ja voivatko sisarukset päästä sieltä karkuun? Vaikka kirjassa on 65 sivua, ei yhdellä aukeamalla ole tekstiä kuin jokunen lause, joten kirjan voi lukea yhdessäkin illassa iltasaduksi. Kesken sitä on nimittäin vaikea jättää. Kirjan kuvat ovat näyttäviä, kuin taideteoksia, ja Pitkänen ilmeisesti tunnetaankin eritoten kuvittajana. 


Osa kuvista oli kuusivuotiaan mielestä hiukan jänniä, mutta onneksi kirjan hahmot eivät olleet loppujen lopuksi pahoja vaan niillä oli hyvät tarkoitusperät.

Tällaisia aukeamia katselee mielellään!

Keskustelua herätti myös kirjan päättävä aukeama, jossa kerrotaan maapallolta hävinneistä eläinlajeista. Sukupuutto on sinänsä eskarilaiselle tuttu sana esimerkiksi erinäisten dinosauruskirjojen ja -ohjelmien myötä. Aukeamalla kuitenkin mainitaan, että barbarileijonia on elossa enää sata yksilöä, joista kaikki elävät vankeudessa. Tästä sukeutui hyvä keskustelu: miksi eläintarha tai sirkus on meille viihdettä, mutta eläimelle vankilaan verrattavissa. 

Hannamari Ruohonen: Kadonnut äitini
S & S, 2017
30 s.
(kirjastolaina)

Hannamari Ruohosen Kadonnut äitini herätti mielenkiintoni kirjaston hyllyssä. Eskarilainen totesi kannen perusteella, että kirja ei häntä sitten kiinnosta. Päättelin, että kirja on joka tapauksessa sellainen, että minun on parasta lukea se ensin itse. Kirja kertoo lapsesta, jonka äiti on lähtenyt kotoa. Lapsen tulkitsee äidin lähtöä näin: Äiti oli lähtenyt, koska hän ei halunnut enää mitään. Varsinkaan äiti ei ole jaksanut enää siivota toisten jälkiä, ja lapsi on kuullut äidin ja isän riitelevän tästä. Sitten äiti on vain hävinnyt. Ei siis ihan tyypillisin lastenkirjan aihe. Lapsi käsittelee vaikeita tunteitaan kirjassa heijastamalla ne resuiseen koiraan, joka tulee pihapiiriin. Lapsi myös haluaa tuhota kaikki äidin tavarat. Isä on kuitenkin onneksi olemassa, tukee ja lohduttaa. Ja vaikkei sitä sanallisteta, ilmeisesti äitikin palaa kotiin.

Olettaisin, että kirjan avulla voisi käsitellä vihan, surun ja hylkäämisen tunteita. Silti mietin, että ehkä jokin enemmän lapsen maailmasta etäännytetty tarina toimisi tässä tarkoituksessa paremmin, koska se, että kirjassa äiti on - hetkeksi - jättänyt perheensä, voi olla lapselle enemmänkin pelkoa aiheuttava tekijä - voiko näin käydä hänellekin? Kirjassa on kauniit, värikkäät mutta herkkään tyyliin piirretyt kuvat.



________________________________

Bloggaamiseen tuli taas kuin huomaamatta kolmen viikon tauko. Työ vaatii veronsa: jaksan lukea, mutten kirjoittaa. Olen lukenut syksyn mittaan monenlaista, joten kirjoittelen tässä ensi viikon mittaan muutaman tällaisen koostepostauksen, jos en ehdi kovin pitkiä tekstejä kirjoitella.