sunnuntai 26. marraskuuta 2017

Anni Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat

Olin pitkään luullut olevani aivan normaali. Tai ainakin luulin ajattelutapani olevan samanlainen kuin kaikilla muillakin ihmisillä. Että mitä sitten, etten pidä itseäni minään tai uskon kaikkien vihaavan minua (kunnes toisin todistavat ja niitäkin todistamisia epäilin). Niinhän kaikki muutkin ajattelevat! Tai ainakin pelkäävät tulevansa hylätyksi, puukotetuksi selkään.


Anni Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat
Kosmos, 2017
157 s.
(Oma kirjaostos)

Anni Saastamoinen on toimittaja ja monelle tuttu varsinkin Twitteristä, jossa hän laukoo ajatuksiaan esimerkiksi keski-ikäisistä käppäukoista. Hänen teoksensa Depressiopäiväkirjat pohjautuu kirjoittajan omiin masennuskokemuksiin, ja tyyli on yhtä suora ja räväkkä kuin sosiaalisessa mediassa. Kirjan kansikuva vittupilvineen kertookin hyvin sen tyylistä ja karkottanee ne ihmiset, jotka eivät alatyylisiä ilmauksia siedä.

Suosittelisin kirjaa ennen muuta ihmisille, joiden läheinen on sairastunut masennukseen. Uskoisin, että kirja auttaa ymmärtämään sitä - Saastamoisen sanoin - temppurataa, joka masentuneen on jaksettava käydä läpi saadakseen myös terapiaa lääkehoidon lisäksi. Saastamoinen ei suinkaan ole masennuslääkkeitä vastaan, vaan kertoo omalla kohdallaan lääkkeiden olleen edellytys sille, että hän jaksoi edes hakeutua terapiaan ja hyötyi siitä.

Saastamoisella on taito sanoa asiat tiiviisti ja nasevasti. Hän ruotii esimerkiksi masennuksen diagnosoimiseen käytettävän BDI-testin läpi hulvattoman hauskasti - saavutus sekin, kysytäänhän lomakkeessa kuitenkin hyvin synkistä asioista. Ja viimeinen vaihtoehto, "etten enää kestä", on jotain mitä teini-ikäiset huutavat julkisissa kulkuneuvoissa. -- Vittu mitä draamailua, eihän tuommoinen sovi suomalaiseen luonteeseen, tai en ainakaan saatana myönnä että olisin niin onneton "etten enää kestä", kyllä sitä nyt on perkele vaan kestettävä, tai teeskenneltävä ainakin kestävänsä.

Ainoa huono puoli kirjassa on, että olisin mielelläni lukenut hiukan enemmänkin. Toipumisvaihetta käsitellään kirjassa aika lyhyesti, vaikka toki hyvin mietitään sitäkin, voiko masennuksesta varsinaisesti "parantua" vai onko vain parempia ja huonompia vaiheita. Mikä on lopulta paranemista? Onko se vain sitä, että salakalavasti huomaa voivansa paremmin ja ettei roskien vieminen tai pyykkien laittaminen kaappiin enää uuvuta tuntikausiksi?



Kävin kuuntelemassa Saastamoista Helsingin kirjamessuilla, ostin kirjan ja sain siihen myös omistuskirjoituksen. Kiitos kirjailijalle siitä ja ylipäätään tämän kirjan olemassaolosta. Kirja käynnisti omassa mielessäni monenlaisia ajatuskulkuja - esimerkiksi tuo alkuun lainaamani kohta. Eikö olekaan normaalia ajatella näin?


Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Suketus on käynnistänyt bloggareille ja kaikille muillekin tälle viikolle haasteen osallistua jollain tapaa Mielenterveysviikkoon. Haaste sai minut viimeistelemään tämän monta viikkoa luonnoksena olleen postauksen juuri nyt. Depressiopäiväkirjoista ovat minun lisäkseni tällä viikolla kirjoittaneet ainakin Tekstiluola-blogin Tuomas, Kirjojen kauneudesta -blogin Syksyn lehti, Lukupino-blogin Simo ja haasteen vetäjä itse. (Näistä muuten Tuomas on pohtinut hyvin kirjan lajia. Itsekin mietin, laitanko postaukseeni tunnisteeksi tietokirjallisuus. Ovathan elämäkerratkin tietokirjallisuutta, joten mikseipä sitten hyvin henkilökohtainen masennuskuvaus, jossa on jopa pamflettimainen sävy.)
___________________________

Jos haluaa lukea masennuksesta hiukan lempeämpään tyyliin, suosittelen esimerkiksi Pauliina Vanhatalon kirjaa Keskivaikea vuosi

tiistai 21. marraskuuta 2017

Kirjablogit ja 101 kirjaa - Kaarlo Hänninen: Kiveliön karkurit

He [peräpohjalaiset] uskalsivat jo ennen maailmansotaa kannattaa maamme itsenäisyys-aatetta, ja ryssän sortovaltaa vihattiin katkerasti. Ja jääkäriliike sai sitten jokivarren talonpojista lämpimiä kannattajia. Saksalaiset sotavangitkin uskalsivat karkumatkoillaan pistäytyä useampaan tupaan ruokaa ja yökortteeria hakemaan. Mutta pettureitakin oli muutama. Ja heidän tähtensä piti olla varuillaan niiden, jotka eivät olleet "suuren isänmaan" johtomiesten suosiossa.


Kaarlo Hänninen: Kiveliön karkurit. Saksalaisten sotavankien seikkailuja Lapin ja Pohjois-Suomen erämaissa
WSOY, 1923
184 s.
(kirjastolaina)
Kaarlo Hännisen Kiveliön karkurit kuvaa ensimmäisen maailmansodan aikaisia saksalaisia sotavankeja, jotka karkaavat Muurmannin (nyk. Murmansk) ratatyömaalta ja pyrkivät Suomen kautta Ruotsiin ja siitä edelleen Saksaan. Kirja kuvaa suomalaisten suhtautumista saksalaisiin ja venäläisiin, ja teoksen lopussa kuvataan myös Suomen sisällissotaa. Teos on siis monella tavalla oman aikansa kuva, eikä ole siksi ihme, että se on valittu edustamaan vuotta 1923 Ylen Kirjojen Suomi -projektin 101 kirjaa -listalla.

Nykylukijalle kirja tarjoaa ajankuvan ja historiatiedon lisäksi seikkailukertomuksen ja lopulta aika valjuksi jäävän rakkaustarinan. Luutnantti Braun ajautuu pakomatkalla erilleen joukostaan ja loukkaantuu pahoin. Häntä hoivaava kruununtorpan tytär Saima rakastuu mieheen, mutta on selvää, ettei Braun voi jäädä tulenarassa tilanteessa Suomeen. Saksalaisten auttaminen on Venäjän vallassa olevassa Suomessa luonnollisestikin kiellettyä, mutta pohjoisen ihmiset tietävät, että oman maan poikia on Saksassa jääkärikoulutuksessa, joten saksalaiset nähdään aseveljinä yhteistä vihollista Venäjää vastaan. Muutamat suomalaiset ovat kuitenkin venäläisten - toisaalta toki senhetkisen laillisen esivallan - puolella tai sitten karkurien kiinnisaamisesta luvatun palkkiorahan perässä, joten lukija saa jännittää, löytyykö avunantajia saksalaisjoukkion pakomatkalle riittävästi.

Teos on hyvä esimerkki siitä, miten kaunokirjallisuus voi saada pohtimaan jotain aikanaan koulun historiantunneilla sivuttua asiaa entistä syvemmin. Saksa nähtiin kirjan mukaan ensimmäisen maailmansodan ajan Suomessa vapaana maana, josta toivottiin apua oman maan itsenäistymispyrkimyksiin. Ihannoiva kuva Saksasta näkyy vielä Kaarlo Hännisen esipuheessakin, jossa hän esimerkiksi kiittelee, että saksalaiset ovat myöntäneet kunniamerkkejä heitä auttaneille suomalaisille. Hännisen lapsenlapsi Eeva Hänninen kertoo Ylen haastattelussa, että hänen isoisänsä talosta Kuusamossa on mahdollisesti voitu auttaa saksalaisia vankikarkureita, joten kirjalla on ehkä siinä mielessä myös yhteyksiä todellisuuteen.

Teoksen kuvaus pohjoisesta luonnosta on rikasta. Erämaa - kiveliö - näyttäytyy vahvana vastavoimana eloonjäämiskamppailussa. Toisaalta se on tehnyt siellä asuvista ihmisistä sitkeitä ja yhteistyökykyisiä.

Siinä, missä metsä loppuu ja pelto alkaa, on kuin kahden valtakunnan raja: kiveliön ja kulttuurimaiseman. Ja näiden valtakuntien välillä on käynnissä ikuinen taistelu, jossa ihminen ja kiveliö voimiaan mittelevät, ja jossa valloitetaan uusia alueita, ja toisin peräännytäänkin. (s. 67)

Etelässä eivät näyttäneet isännän surut liikuttavan työväkeä eikä työväen huolet isäntää. Kiveliössä olivat kaikki melkein samanarvoisia, siellä oli yhteinen rintama kaikilla ankaraa luontoa vasten käännettynä. (s. 170)

Vaikka teoksessa ei olla sotarintamalla, luotejakin viuhuu saksalaisten paetessa heitä takaa-ajavia venäläisiä. Kirjassa niin saksalaiset sotilaat kuin suomalaiset siviilitkin pohtivat jonkin verran sotaa ja sen mielettömyyttä. Ihminen on varsinkin näin sota-aikana kohtalon käsissä kuin mitätön leikkikalu, jota hän heittelee minne milloinkin, ja samoin on kokonaisten kansojen kohtalo usein kuin yhden arvan varassa, pohtii esimerkiksi luutnantti Braun. Teoksen alussa puolestaan saksalaisia auttava torppari Taipale pohtii, miksi ollenkaan soditaan, kun maata kyllä ainakin pohjoisen erämaan perspektiivistä katsottuna riittää kaikille.

Kirjan lopussa aika yllättäenkin kerronta keskittyy aika paljon Saimaan ja hänen veljeensä Juhoon, jotka on lähetetty pohjoisen korpimailta Helsinkiin. Siellä he joutuvat sisällisodan keskelle. Tältä osin juoni tuntui vähän köykäiseltä, eli näkökulmatekniikka ei ehkä ollut ihan Hännisen vahvuus kerronnassa. Rakkaustarinakin saa kuitenkin päätöksensä.

Olen iloinen, että sain 101 kirjaa -projektissa luettavakseni nimenomaan kaksi pohjoissuomalaista kirjaa, joista toinen oli minulle jo ennestään tuttu Joni Skiftesvikin novellikokoelma, toinen taas tämä kirja, johon en taatusti olisi tullut koskaan tarttuneeksi ilman tätä projektia. Kaarlo Hänninen (1876 - 1939) oli kuusamolainen kirjailija, tutkija ja Maalaisliiton kansanedustaja. Hän toimi eduskunnassa monin tavoin kotiseutunsa hyväksi, kertoo Wikipedia-artikkeli.



torstai 9. marraskuuta 2017

Ben Kalland: Vien sinut kotiin

Toisinaan minusta tuntuu, että niputan yhteen elämäni kirkkaita pisteitä. Etäältä katsottuna ne voi ymmärtää kuvioksi.

Ben Kalland: Vien sinut kotiin
Atena, 2017
284 s.
(kirjastolaina)

Ben Kallandin esikoisromaani Vien sinut kotiin on niitä lukukokemuksia, joihin tietää palaavansa vielä uudelleen. En usko kertalukemalla saaneeni kirjasta kaikkea sitä, mitä olisin siitä voinut tavoittaa. Joka tapauksessa tiedän lukeneeni hienon kirjan, joka tavallaan vei minut kotiin.

Kallandin kirjan kertoja on Markus, kerronnan nykyhetkessä jo keski-iän sivuuttanut mies, joka työskentelee New Yorkissa Jehovan todistajien päätoimistossa. Hänen on matkustettava Suomeen nuorimman siskonsa hautajaisiin. Samalla hän yrittää hahmottaa, mitä oikeastaan tapahtui hänen lapsuudenperheelleen, sille perheelle, joka vietti kesiään Bellevuen huvilassa Kirkkonummella. Mitä tapahtui viulistisisko Ellenille, mitä omapäiselle Carolalle? 

Kalland taitaa romaanin aloittamisen. Kirjan alussa on kuvattu kuolemantapaus menneisyydestä, ja se tuntuu luovan tiheän jännityksen tunnelman, joka kantaa lähes koko kirjan ajan. Lisäksi kertoja saa alussa kirjeen, jossa kerrotaan, että hänellä on lapsi - ja lapsenlapsi. Lukemista on jatkettava, jotta erilliset pisteet yhdistyvät ja muodostavat kuvan. 

Millainen tuo kuva sitten on? Toisaalta se on kuva kertojasta, Markuksesta, jonka suhde uskontoonsa ei ole mitenkään yksioikoinen. Jehovan todistajat ovat esimerkiksi jossain määrin tunnettuja siitä, että heidän oppinsa muuttuu aika ajoin. Näin on myös kirjan maailmassa, ja kertoja on tässä prosessissa mukana, koska hän laatii artikkeleja järjestön julkaisuihin. 

Toisinaan sain tehtäväkseni kirjoittaa kaksi eri versiota samasta artikkelista. Tällainen oli esimerkiksi kirjoitus siitä, saisivatko Sodoman ja Gomorran viattomasti tapetut ihmiset ylösnousemuksen. -- Yritin saada kysyä, mikä kanta on lopullinen. "Sitten kun se on painettu, me hoidamme loput." Kirjoitin artikkelista molemmat versiot, ja hallintoelimen äänestyksen jälkeen toinen julkaistiin. En muista, kumpi kanta jäi voimaan.

Uskonnon periaatteiden häilyvyys ja pienen miesjoukon - hallintoelimen - vahva valta niihin tuntuu siis olevan Markukselle jotenkin yhdentekevää. Samaan aikaan hän silti pyrkii itsekin jokseenkin aktiivisesti valta-asemaan. Markuksen persoona jäi minulle toisaalta etäiseksi. Ehkä hän on etäinen itselleenkin - alkaa ymmärtää omaa persoonaansa vasta vanhemmalla iällä, kun on vastakkain itselleen uusien asioiden kanssa? Markus pohtii paljon sitä, mikä on totta ja miten totuutta voi muunnella jättämällä jotain kertomatta. Lopussa hän pystyy jo reflektoimaan itseään: Ei ollut totta, että olin rakastanut vain itseäni.

Lapsuudessa kuvaan kuuluu myös Markuksen äiti, joka ei jaksa olla riittävän aktiivinen todistaja ja käydä kentällä ovelta ovelle -työssä, joten hänestä ei voi puhua seurakunnassa. Äiti sairastaa mitä ilmeisimmin masennusta, mutta tätä ei haluta uskonnon parissa myöntää. Apua emme saaneet, koska lääkettä ei ollut olemassa. Äidillä ei ollut fyysistä sairautta, ainoa oikea tapa oli vetäytyä ja tutkia enemmän julkaisujamme. 

Koko kuvan ja kirjan keskiössä on kuitenkin Ellen, toisiksi nuorin sisaruksista. Hänen soittoharrastuksensa puolesta muuten niin voimaton äitikin jaksaa pitää ääntä. Mikä sai kuitenkin persoonallisen ja lahjakkaan viulistitytön soittimen vaimenemaan? Juuri Ellen oli se kirjan hahmoista, josta halusin tietää enemmän - ja hänestä ja hänen kohtalostaan haluaisin kiivaasti keskustella jonkun kirjan lukeneen kanssa. 

Kirjan maailma on minulle tietyiltä osin tuttu, toisilta osin ei. Ben Kalland on eronnut Jehovan todistajista parikymppisenä (ks. Kotilieden haastattelu), minä teini-ikäisenä. En kanna uskontoa kohtaan henkilökohtaista kaunaa, eikä Kallandin kirjastakaan sellaista välity. Suljetut uskonnolliset yhteisöt sääntöineen ovat silti kaiken kaikkiaan minusta vastenmielisiä silloin, kun ne  sulkevat myös ongelmat sisäänsä tai eivät edes suostu niiden olemassaoloa näkemään. Silti Vien sinut kotiin oli minulle merkityksellisempi tarinana perheestä ja perhesuhteista kuin uskonyhteisöstä. 

Harmi, etten ehtinyt käydä kuuntelemassa Kallandia kirjamessuilla. Täytyy ehkä lukea lisää hänen haastattelujaan. Olisi kiinnostavaa tietää, miten hän päätyi kirjoittamaan esikoisteoksensa vasta viisikymppisenä - onko esimerkiksi niin, että omiin kokemuksiin on täytynyt saada ajallista etäisyyttä, jotta teoksenkin on pystynyt etäännyttämään niistä? 

En aina ehdi lukea muiden bloggauksia tai vähintään linkit niihin jäävät laittamatta. Koska tässä kirjassa on kuitenkin kyseessä minulle tuttu mutta ehkä monelle muulle vieras yhteisö, oli hyvin kiinnostavaa käydä kierros muissa blogeissa. Kirjaa on luettu paljon - tässä joitakin poimintoja: Lukujonossa-blogissa ihastellaan esimerkiksi Kallandin tapaa kirjoittaa uskonnosta ilman saarnaamisen makua. Leena Lumi toivoi, että Kalland olisi noussut HS:n esikoiskirjapalkintoehdokkaaksi. Olisin itsekin toivonut näin, mutta jostain syystä tuolle listalle eivät päässeet sen kummemmin tämä kirja kuin toinen uskontoa kuvaava esikoisteos, helluntailaisuuden maailmaa minulle avannut Terhi Törmälehdon Vaikka vuoret järkkyisivät. Törmälehdon kirja on tullut Kallandista mieleen esimerkiksi myös Kirsin kirjanurkan Kirsille. Kirsi kertoo merkinneensä kirjasta muistiin monia hienoja kohtia - sama täällä. Hauska huomio on, että minullakin oli tässä bloggaukseni lopussa ensin sama lainaus totuudesta ja fiktiosta, joka on näköjään myös näissä kolmessa bloggauksessa. Ja samaan sitaattiin lopettaa myös kirjan teemoja ansiokkaasti analysoinut Tuijata.  Lumiomenan Katjakin on ihastunut kirjan tyyliin ja rakenteeseen. Kirjasähkökäyrän Mai puolestaan on kriittinen teosta kohtaan: hän on kokenut niin päähenkilön kuin kirjan kuvaaman yhteisönkin vastenmieliseksi ja muun muassa siksi koko lukukokemus on ollut epämiellyttävä.

Jännä, miten muuten ex- Jehovan todistajana edelleen nousee karvat pystyyn, kun joissakin arvioissa (ei muistaakseni yllä linkittämissäni) käytetään sanaa jehovalainen tai jehova silloin kun tarkoitetaan kyseiseen uskontoon kuuluvaa henkilöä, ei Jumalaa. Jos siis joku ei vielä tiennyt, kyseinen tapa on jos nyt ei loukkaava niin ainakin virheellinen. 

keskiviikko 1. marraskuuta 2017

Tunnelmia Helsingin kirjamessuilta

Kirjamessut houkuttelivat viime viikonloppuna yli 84 000 kirjanystävää Messukeskukseen. Itse olin paikalla perjantaina ja lauantaina.


Pe 27.10.
Lensimme mieheni kanssa Helsinkiin perjantaiaamuna. Lento oli hiukan myöhässä ja kävimme viemässä matkatavarat valmiiksi hotelliin, joten olimme messuilla lopulta puoliltapäivin. Väkeä riitti! 


Suuntasin ensimmäisenä KirjaKallio-lavalle, jossa ehdin kuulla loppuosan keskustelusta "Netissä on kaikki - mihin tarvitaan kirjaa?" Keskustelemassa olivat esimerkiksi Demin päätoimittaja Päivi Lehtomurto, Kirjamessujen ohjelmajohtaja Jan Erola ja kirjailija Aleksi Delikouras. Puhuttiin esimerkiksi siitä, pitäisikö kirjojen kielen olla toisenlaista, lähempänä somekieltä, että kirjat olisivat nuorille helpommin lähestyttäviä. Aleksi Delikouras kertoi kysyneensä joskus lukijoiltaan, huomaavatko nämä, että henkilöt Nörtti-kirjoissa puhuvat tilanteesta riippuen puhekielisemmin tai kirjakielisemmin. Asialla ei kuulemma ollut lukijoille mitään väliä. Oma kokemukseni on, että puhekieli kirjoissa vanhenee nopeasti, ja ylipäätään uskottavaa dialogia nuorten suuhun on vaikea kirjoittaa. Kenties Delikouras on onnistunut tässä - olisi varmaan syytä lukea hänen kirjojaan. 


Toinen varsinainen ohjelma, jota kävin perjantaina kuuntelemassa, oli kuuden esikoiskirjailijan haastattelu. Messuilla Rakkaudesta kirjaan -palkinnon saanut Seppo Puttonen haastatteli kirjailijoita nasevasti ja oivaltavasti. Mieleen jäi esimerkiksi Hanna Rytin Syli-teos, joka kertoo naispapista, jolla on ensin takertuva suhde hierojaansa ja myöhemmin myös naispuoliseen työkaveriin. Puttonen esitti myös hyviä kysymyksiä syksyn kohukirjailija Ossi Nymanille. Nyman on toki tarkoituksella antanut provosoivia haastatteluja, mutta nyt puhuttiin kirjasta, ei niin paljon vain hänestä itsestään. 


Niinhän siinä sitten kävi, että ostin Nymanin kirjan ihan itselleni, jotta voin muodostaa siitä oman mielipiteeni. Ensimmäisen messupäivän toinen merkittävä ostos oli S & S:n kustantamana ilmestynyt suomennos kokoelmasta Iltasatuja kapinallisille tytöille. Todella vaikuttavan oloinen teos, jossa esitellään sadan naisen tarinat, Jane Austenista Malala Yousafzaihin, lapsille sopivassa tiiviissä muodossa. Bloggaan tästä lähiaikoina. Lisäksi ostin Sarah Andersenin mainion sarjakuvakirjan, kaksi kirjaa kummitytölle sekä pari alekirjaa, joista puhuttiin Kirsin kirjanurkan Unohdetut kirjat -postauksessa ja sen kommenteissa. Sinisaloa en olekaan aikoihin lukenut. Kalamiehet vien koululle äikänluokan hyllyyn.


 Tässä vaiheessa olinkin niin väsynyt, että oli sopiva hetki vetäytyä hotellihuoneeseen rauhoittumaan - ja tietenkin lukemaan. Hotellihuoneessamme olisi muuten ollut valtava parveke, mutta siitä ei nyt näin lokakuussa ollut suurta iloa.

Lauantai 28.10.



Olin messuilla toista kertaa, ja ensimmäisen kerran ehdin mukaan bloggariaamiaiselle. Aamiaisella Satu Sirkiä haastatteli kuutta WSOY:n, Tammen ja Johnny Knigan kirjailijaa. A. W. Yrjänä on juuri julkaissut ensimmäisen proosateoksensa ja kertoi hauskasti esimerkiksi sen henkilöhahmojen nimeämisestä. Tuomas Kyrö esiintyi ainakin vaatetuksen osalta hiukan rennommin kuin myöhemmin päivällä presidentti Tarja Halosen haastattelussa, josta siitäkin kuulin osan. Olen ollut sitä mieltä, että Mielensäpahoittaja on jo loppuunkulutettu juttu, mutta kieltämättä uusin kirja Mielensäpahoittajan Suomi alkoi sittenkin kiehtoa.


Seuraavaksi suuntasin Kirjailijaliiton Takauma-lavalle, jossa Anja Snellman haastatteli valtavan asiantuntevasti Kati Hiekkapeltoa. Aiheena oli henkilöhahmon rakentaminen, ja vaikka Hiekkapellosta se tuntui hankalalta aiheelta, koska hänen hahmonsa ikään kuin syntyvät kirjoittaessa, haastattelu oli silti erinomainen. Oli myös ilo kuulla, että Hiekkapelto työstää seuraavaa kirjaa Anna Feketestä (lausutaan muuten fäkätä - hassua tuo unkari). Juuri nyt meneillään oli kuulemma jonkinlainen writer's block ja Annan ääni oli hiljennyt, mutta tällaiset vaiheet toki kuuluvat kirjoitusprosessiin.


Lauantain seuraava valopilkku oli taas KirjaKallion lava, jossa haastateltiin Koko Hubaraa. Kaikkien tämän lavan kirjailijahaastattelujen aikana esitettiin myös katkelma kirjailijan teoksesta, ja täytyy sanoa, että näkemäni esitykset olivat huikeita. Rohkeita nuoria! Hubara oli myös kannustava puhuja ja kehotti nuoria kirjoittamaan juuri sillä äänellä, kielellä ja tavalla, joka omimmalta tuntuu, välittämättä kenenkään muun ajatuksista.


Kullervo-salissa summattiin kulunutta kirjavuotta ja sen suuntia meillä ja maailmalla. Näin oli ainakin kuvattu messuohjelmassa. Keskustelua veti Karo Hämäläinen, joka joutui kuitenkin ymmärrettävästi poistumaan kesken kaiken vastaanottamaan tietokirjailijapalkintoa. Anna-Riikka Carlson, Heidi Köngäs ja Ville Hänninen nostivat esiin kiinnostavimpia teoksia tältä vuodelta. Minusta mielenkiintoisinta oli pohdinta kirjallisuuden ja totuudellisuuden suhteesta - suomalaisilla on Carlsonin mukaan voimakas totuudellisuuden vaatimus. Tästä Karo Hämäläinen nosti esimerkiksi oman kirjansa Paavo Nurmesta, jossa tapahtuu paljon sellaista, mitä hän on vain kuvitellut Nurmen elämään. Silti hänelle on useampi henkilö todennut, ettei ole tiennyt Nurmen tehneen näitä asioita.  Kustantajaan otetaan myös yhteyttä siksi, jos kirjassa on jotenkin lukijan mielestä kyseenalaisia mielipiteitä, eli ikään kuin sekoitetaan kirjan henkilöt ja kirjailijan mielipiteet. Lopussa tuli myös yleisökysymys siitä, onko sellaisia aiheita, joista ei nykyisin voi kirjoittaa tai joita koskevia kirjoja ei julkaistaisi (vrt. vaikkapa Pentti Haanpään kokema kustannusboikotti 1930-luvulla). Keskustelijat ehtivät vastata tähän vain lyhyesti, mutta aihetta on puitu perusteellisesti Ompun blogitekstissä ja sen kommenteissa.


Lauantaiaamuna luin raitiovaunussa BookBeatista Anni Saastamoisen Depressiopäiväkirjoja. Olen seurannut kirjailijaa jonkin aikaa Twitterissä, jossa hän on hauska ja kantaa ottava, ja kirja kiinnostaa myös aiheensa puolesta. Ironinen, sarkastinen ja mustaan huumorintajuuni vetoava tapa kuvata masennusta imaisi mukaansa niin tehokkaasti, että meinasin ajaa ohi Messukeskuksesta. Kävin siis kuuntelemassa kirjailijan haastattelun ja ostin kirjan ihan signeerauksen kera omakseni. Tästäkin bloggaan, kunhan ehdin.


Ostin itselleni myös Tuntemattoman sotilaan naishahmoista kertovan Toinen tuntematon -novellikokoelman. Naisia kun nyt oli olemassa myös sodan aikana, ja he tekivät monenlaista. Viime päivinä aiheesta on käyty sappea kiehuttavaa keskustelua (ei siis liittyen tähän kirjaan vaan elokuvaan), mutta ei siitä sen enempää. Hyvä, että tällainen kirja on. 

Lauantaina päätin myös kierrellä messujen kahden euron kirjalaareja, joita oli ihan valtavasti. Ostin Eija Hetekivi-Olssonin kirjan, niin kuin suunnittelinkin messusuunnitelmapostauksessani. Ilmeisesti oloni ihmisvilinässä alkoi tuntua jokseenkin ahdistuneelta, koska muut ostamani teokset ovat sattumalta nimeltään Suojaton ja Suojattomat. Odotan Kekkosen kirjan lukemista paljon, koska pidin Vieraat-kirjasta ja sen tyylistä.

Lisäksi tapasin lauantaina muita bloggareita päivystysvuoroni aikana bloggaripisteellä. Lukuvinkkejä sain jakaa vain yhdelle ohikulkijalle - ehkä olisin voinut olla siinä suhteessa aktiivisempi. Oli joka tapauksessa kiva tavata uudestaan joitakin bloggareita, joihin tutustuin jo viime vuonna, ja tavata myös monia sellaisia, joiden blogeja kyllä luen enemmän tai vähemmän säännöllisesti. Viime aikoina vähemmän, kun en meinaa edes ehtiä itse kirjoittaa. Täytyy ryhdistäytyä tässä suhteessa, koska monessa blogissa käydään myös aktiivisia keskusteluja, ja muutenkin yhteisöllisyys on ollut se suola, joka ylipäätään saa jatkamaan blogiharrastusta kaiken kiireen ohella.

Summa summarum: minulle sopiva tapa on valita messuohjelmasta pari kolme ohjelmanumeroa per päivä, jotka käyn kuuntelemassa ajatuksella, ja varata riittävästi aikaa myös vapaaseen kiertelyyn ja kirjojen hiplailuun sekä ihmisten kohtaamiseen.

Hyvästi, rakas kirjakupla! Sulkeudun suosioosi toivottavasti taas ensi vuonna.

Kiitän messujärjestäjää bloggaripassista ja ilmaislipuista, jotka annoin kirjarakkaille läheisilleni.