sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Kaksi (nuorten)kirjaa mielenterveydestä


Sanotaan, että itsemurhan tekeminen ei päätä tuskaa, se vain siirtää sen jollekulle muulle. Jay Asherin kirjassa Kolmetoista syytä Hannah Baker on päättänyt varmistaa tuskansa siirtymisen nauhoittamalla seitsemän kasettia, joissa hän kertoo itsemurhansa syistä ja taustoista. Kaseteilla hän kertoo ihmisistä, jotka vaikuttivat hänen kohtaloonsa, toiset tietoisemmin kuin toiset. Siinä kai on koko homman juju. Kukaan meistä ei tiedä varmasti, miten paljon vaikutusta meillä on toisten ihmisten elämään. Useimmiten emme tiedä siitä mitään. Ja silti meillä vain on.

Kirjassa yksi nauhoilla esiintyvistä henkilöistä kuuntelee kasetit ja vertaa Hannahin kertomaa siihen, mitä itse tietää samoista henkilöistä ja tapahtumista. Jokin muistoistani kääntyy päälaelleen jokaisen kasetin jokaisella puolella. Joku ihminen muuttuu minulle tunnistamattomaksi. Tärkein kysymys lienee, olisiko kasetteja kuunteleva poika tai joku muu voinut huomata ja puuttua, estää teon ajoissa?

Kirjana Kolmetoista syytä on minusta hiukan heppoinen, mutta teemat ovat tärkeitä. Kirjan - ja siitä tehdyn tv-sarjan - toivoisi toki vaikuttavan niin, että jokainen huomaisi ympärillään olevista ihmisistä vaaran merkkejä eikä ainakaan tietoisesti pahentaisi kenenkään tilannetta vaikkapa juoruamalla ja kääntämällä selkäänsä juuri silloin, kun toinen tarvitsee eniten tukea.

Jay Asher: Kolmetoista syytä
Alkuteos 13 Reasons Why, 2007
Suom. Annika Eräpuro
Otava, 2014
249 s. + kirjailijan kiitokset ja tietoa siitä, mistä saa apua mt-ongelmiin
(oma kirjaostos).

Holly Bournen kirjassa Oonko ihan normaali? 16-vuotias Evie on aloittanut opinnot uudessa koulussa. Hän haluaisi kovasti olla normaali, sulautua joukkoon, tehdä niitä asioita, joita muutkin 16-vuotiaat tekevät. Ainoastaan yksi hänen ystävistään tietää, kuinka pohjalla Evie on edellisten vuosien aikana käynyt: hänellä on OCD eli pakko-oireinen häiriö, ja sen myötä hän on sairastunut syömishäiriöön ja joutunut sairaalakuntoon. Evie haluaisi jättää tämän taakseen, ja ensin se tuntuukin onnistuvan. On kaksi uutta ystävää, on deittejä, ihastuksia ja bileitä. Evie käy terapiassa, kirjoittaa parantumispäiväkirjaa ja on jo pääsemässä masennuslääkkeistä eroon. Miksipä siis kertoa kenellekään, että entiset oireet ovat palaamassa?

Kirjassa on hyviä huomioita mielenterveysongelmiin suhtautumisesta. Ihmiset ovat niistä nykyisin tietoisempia kuin ennen ja vakuuttavat ymmärtävänsä, mistä on kyse, mutta onko silti tilanne todellisuudessa tämä: Kun joku tiesi... Kun joku sai selville - sääli tuli aina ensin... ja sen jälkeen ärsyyntyminen siitä, etten ollut vielä parantunut, vaikka minulle oli jo oltu niin ymmärtäväisiä.

Bournen kirjaan sisältyy myös feministinen sivujuonne. Evien ystävistä erityisesti Amber haluaa, että he puhuisivat muustakin kuin pojista, ja ehdottaa siksi vanhapiikakerhon perustamista. Kerhossa on tarkoitus keskustella kaikesta muusta kuin pojista, esimerkiksi kuukautisiin suhtautumisesta. Kirjan juoni rakentuu silti vahvasti Evien mielenterveyden lisäksi hänen ihastustensa ympärille, eivätkä tytöt juuri puhu vaikkapa opinnoista, yhteiskunnallisista asioista tai tulevaisuudestaan. Bournen kirja on kuitenkin avausosa trilogialle (toinen osa on jo suomennettukin), joten toivoa sopii, että tyttöjen maailma hiukan laajentuisi seuraavissa osissa.

Oonko ihan normaali? on sivumäärästään huolimatta todella nopealukuinen ja synkistäkin puolistaan huolimatta melko kepeään tyyliin kirjoitettu. Evien kerrontaan on helppo eläytyä ja hypätä 16-vuotiaan maailmaan.

Holly Bourne: Oonko ihan normaali?
Alkuteos Am I Normal Yet?, 2015
Suom. Kristiina Vaara
Gummerus, 2017
402 s. + kirjailijan haastattelu ja kiitokset
(kirjastolaina).
____________________
Bloggaustahtini on hiukan hiljentynyt, koska olen aloittanut uudessa työpaikassa ja alkusyksy on hujahtanut vauhdilla. Olen kyllä lukenut koko ajan, mutta täytyy miettiä nyt tarkemmin, mistä kirjoista ehtii blogata.

lauantai 2. syyskuuta 2017

Tietokirjaviikko: Voiko se olla totta? Skeptisiä näkökulmia nykymenoon

Tällä viikolla on vietetty tietokirjaviikkoa. Viikon päättää huomenna sunnuntaina valtakunnallinen Lue tietokirjaa -päivä. Kirjabloggareillakin on oma pieni tietokirjahaasteensa Klassikkojen lumoissa -blogissa, kiitos Lukumadolle siitä! Luen varmasti jotain tietokirjaa huomennakin, mutta tässä panokseni haasteeseen.

Tiina Raevaara (toim.): Voiko se olla totta? – Skeptisiä näkökulmia nykymenoon
Julkaisija: Skepsis ry
Kustantaja Tähtitieteellinen yhdistys Ursa ry, 2017
227 s.
(kirjastolaina)

Tiina Raevaaran toimittama artikkelikokoelma Voiko se olla totta? – Skeptisiä näkökulmia nykymenoon on ajankohtainen teos. Kuten kirjassa kuvataan, vaikka kaikki tieto on nykyisin hyvin helposti saatavissa, keskitymme silti entistä enemmän valikoimaan joukosta vain itseämme miellyttäviä näkökulmia. Elämme siis omissa kuplissamme, ja esimerkiksi hakukoneiden ja sosiaalisen median toimintamekanismit entisestään vahvistavat niitä: näemme sellaista sisältöä, jollaisesta olemme aiemminkin olleet kiinnostuneita.

Teoksessa pohditaan esimerkiksi tieteen olemusta ja tieteellisen tiedon luonnetta, vaihtoehtohoitoja, koulun roolia kriittisyyden opettamisessa, humpuukitekniikkaan kuten magneettirannekkeisiin tai korvavaloihin luottamista ja yliluonnolliseen uskomista. Kirjoittajat ovat tutkijoita, tietokirjailijoita ja oman alansa asiantuntijoita, esimerkiksi Kari Enqvist ja Hannu Lauerma. Kirjan on julkaissut Skepsis ry, ja kirjassa esitellään myös Skepsiksen haaste, johon voi ilmoittautua, jos uskoo pystyvänsä tekemään jonkin paranormaalin teon valvotuissa olosuhteissa.

Pidin paljon varsinkin kirjan alkupuolen artikkeleista. Koska olen opettaja, minusta oli kiinnostavaa lukea, mitä Arno Kotrolla on sanottavaa kouluopetuksen annista kriittiseen ajatteluun. Kotro nostaa esille sen, että argumentointia opetetaan sekä filosofiassa että äidinkielessä, mutta toisistaan poikkeavalla tavalla (Kotro ottaa esimerkiksi virkkeitä jostakin äidinkielenkirjasta, jossa hänen mielestään opetetaan virheargumentteja argumentointitapoina). Tärkeä on kuitenkin Kotron huomio siitä, että kriittisen ajattelun opettaminen kuuluu useisiin oppiaineisiin: vaikkapa terveystiedossa on syytä puhua vaihtoehtohoidoista ja huuhaan erottamisesta oikeasta, tutkitusta tiedosta. Yllättävän mielenkiintoinen oli myös Markku Myllykankaan artikkeli "Lääketiedekään ei aina vaikuta", jossa kerrotaan, kuinka lääkärit eivät useinkaan luota vaikuttavuustutkimuksiin vaan uskovat enemmän omaan näppituntumaansa hoitojen määräämisessä. Artikkelissa esitellään useita terveydenhuollon toimia, joiden vaikuttavuutta ei ole pystytty osoittamaan tai jotka on osoitettu vaikuttamattomiksi, mutta joita silti käytetään. Esimerkiksi rintasyöpä- ja eturauhassyöpäseulonnat eivät vähennä kuolleisuutta näihin sairauksiin.

Päällimmäiseksi ajatukseksi minulle jäi kirjasta lievä harmistus: ne, joiden pitäisi tällaisia kirjoja lukea, eivät niihin tartu vaan pitäytyvät sitkeästi omissa harhaluuloissaan ja uskomuksissaan, vaihtoehtoisissa faktoissaan ja salaliittoteorioissaan.  Vesa Linja-aho ja Tiina Raevaara penäävätkin kirjassa myös median vastuuta: ei ole oikein, että tieteellisen seulan läpikäyneet tutkimustulokset asetetaan usein vastakkain jonkun yksittäisen "kokemusasiantuntijan" kanssa. Esimerkiksi kännykän terveysvaikutukset eivät ole mielipidekysymys. Kuten Kari Enqvist kirjoittaa, tiede on hidas, itseään korjaava prosessi. Se ei perustu kompromisseihin, demokratiaan eikä huutoäänestykseen, vaan useimmiten jokin näkökanta on yksinkertaisesti väärässä.

Kuva Klassikkojen lumoissa -blogissa tietokirjahaastetta vetävältä Lukumadolta.