maanantai 17. heinäkuuta 2017

Anna-Leena Härkönen: Valomerkki

- Jos mä saisin edes yhden ihmisen lupaamaan mulle tämän asian, mä jaksaisin taas elää, selitän.

Anna-Leena Härkönen: Valomerkki
Otava, 2017
252 s.
Kansi: Kirsti Maula
(kirjastolaina)
Anna-Leena Härkösen uusimman romaanin päähenkilö on viisikymppinen kirjailija Anita, joka haluaa kuolla. Hän puhuu kuolemantoiveistaan ystävilleen ja etsii jopa jotakuta, joka haluaisi avustaa häntä kuolemassa. Samaan aikaan hänen alullaan oleva kirjaprojektinsa etenee hitaanlaisesti, mutta välillä tulee hyväkin päivä. Masennus saa hänet myös tarkastelemaan omaa elämäänsä kriittisesti ja karsimaan asioita, joita hän ei enää kaipaa: Miten vapauttava ajatus, että kaiken voi jättää kesken. Elokuvat voi jättää kesken. Ihmiset voi jättää kesken.

Kirjasta nousi pienoinen somekohu, kun HS:n kriitikko pohti sitä, onko kirjan Anita uskottavasti masentunut: hänhän esimerkiksi jumppaa ja käy kekkereillä ja juttelee siellä ihmisille. Jossain määrin ironista ehkä, mutta kirjan Anita käy samaa keskustelua myös itsensä kanssa:

Pesen hiukseni silloinkin kun olen masentunut. Saanko edes kutsua itseäni masentuneeksi, vaikka olen jokseenkin toimintakykyinen? Saan. Juuri toimintakykyinenhän kykenee tappamaan itsensä.

Vaikka kyse on vain romaanihenkilöstä, minusta on ylipäätään vaarallista aina, jos sanotaan, ettei joku voi olla masentunut, koska hänellä on sitä tai tätä. On absurdi ajatus määritellä, kuka saa masentua ja kuka ei. Ikään kuin se olisi oma valinta. Siksi kirjakritiikistä seurannut keskustelu oli minusta oikein tervetullutta.

Voisi ajatella, että kirja, jonka päähenkilö haluaa kuolla, olisi synkkä ja ahdistava. Toki ilottomiakin ajatuksia kirjassa kuvataan, mutta huomasin myös monta kertaa pyrskähtäväni nauruun jonkin osuvan repliikin kohdalla. Härkönen taitaa pistävän dialogin ja mustan huumorin. Kirja on myös kiinnostava kuvaus kirjailijantyöstä ja suhteesta kritiikkiin.

Härkönen on ennenkin kirjoittanut vakavista aiheista: siskonsa itsemurhasta romaanissaan Loppuunkäsitelty ja synnytyksen jälkeisestä masennuksesta romaanissa Heikosti positiivinen. Kaikki näistä ovat olleet vahvoja ja mieleenjääviä lukukokemuksia. (Sen sijaan esimerkiksi Kaikki oikein ei antanut minulle kovinkaan paljon. Kirjasta on tekeillä elokuva, ja komediaksi se taipuneekin hyvin.)

Valomerkki on luettu esimerkiksi seuraavissa blogeissa: Mari A:n kirjablogiKulttuuri kukoistaaRakkaudesta kirjoihin.

16 kommenttia:

  1. Laitoin tämän kirjan kirjaston varausjonoon. Jonossa on noin sata ennen minua, joten jonkun aikaa joudun odottamaan. En ole lukenut Härköstä pitkään aikaan, tekee jo mieli :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaveri kommentoi Instagramissa, että on varausjonossa sijalla 276. Onneksi kirjat kiertävät kuitenkin melko nopeasti, yleensä. Poikkeuksena viime vuoden Tieto-Finlandia-voittaja: meni yli puoli vuotta, ennen kuin sain sen.

      Tämä on kyllä minun täysin subjektiivisesta vinkkelistäni kiinnostavin Härkösen kirja pitkään aikaan. Kaikki hänen kirjansa olen lukenut kolumnikokoelmia lukuun ottamatta.

      Poista
  2. Ai niin, olin jo unohtanut tuon pienen myrskyn somelasissa! Pidin kyllä tästä ja olen samaa mieltä, nämä vakavampia käsittelevät Härkösen kirjat ovat antoisampia kuin vaikka juuri Kaikki oikein. Tosin pidän kovasti Härkösen hauskoista arkitapahtumien kolumneista, ihan ilman sen kummempaa sanomaa, esim. Apu-lehdessä ainakin on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, Härkönen on hyvä havainnoimaan myös ihan arkisia asioita (itsellänikin on jäänyt mieleen yksi kolumni hiusten harjaamisesta, jossa oli hyvä pointti). Kokonaiseen kirjaan taas sitten minä ainakin lukijana kaipaan vähän vakavampaa sanottavaa.

      Yritin muuten etsiä sitä HS:n mielipidepalstalla ollutta vastinetta, jossa otettiin ko. kirja-arvioon kantaa, mutten löytänyt netistä. Se oli hyvä teksti.

      Poista
  3. Hmm, tämähän voisi olla kiinnostava. En ole oikein tykännyt muista Härkösen kirjoista kuin esikoisesta aikoinaan, mutta voisin taas kokeilla.

    VastaaPoista
  4. Härkösen uudempi tuotanto on jäänyt minulla vähemmälle huomiolle, mutta tämä vaikuttaa kiinnostavalta.
    Kirjasta tai sen arviosta nousseen kohun laitoin merkille. Minusta on hyvä, että asia nousi esille. Kaikki masentuneet eivät välttämättä näytä masentuneilta.
    Toisaalta ymmärrän myös arvion kirjoittajaa, joskus henkilön toiminta voi tuntua epäuskottavalta ja tämä häiritsee lukukokemusta. Silloin kysymys voi olla kerronnallisesta ongelmasta tai sitten lukijan asenteesta. Tätä kirjaa kun en ole lukenut, niin en tiedä kummasta on kysymys.
    Minulle itselleni on muutaman kerran käynyt niin, että henkilöiden nimet ovat tökkineet. Ne ovat mielestäni kuuluneet "väärälle" sukupuolelle tai "väärään" sosioekonomiseen luokkaan. Ikään kuin lastaan ei voisi nimetä harvinaisemmiksi! Mutta kun joku tällainen asia alkaa hangata lukemista, siitä on vaikea päästä yli.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuuluneet *väärälle sukupolvelle* piti siis kirjoittamani 😄

      Poista
    2. Ymmärrän täysin tuon, että jokin pieni yksityiskohta kerronnassa saattaa häiritä ja hangata. Esim. yhdessä kirjassa minua häiritsi, kun joka päivän kohdalla muistettiin mainita päähenkilön käyvän suihkussa ja levittävän tuoksuvaa vartaloemulsiota. Asia tuli vähemmälläkin selväksi :D

      Minusta Anita oli uskottava hahmo. Pidin jopa lopusta, jota tuossa HS:n kritiikissä moitittiin.

      Poista
  5. Yritin joskus lukea Härkösen kirjaa Ei kiitos, mutta ei ollut minun kirjani. Minulla on outo suhde Härköseen, pidän hänestä kirjailijana mutta en hänen kirjoitustyylistään. Usein on toisinpäin. Ehkä tätä voisi kokeilla ihan periaatteesta. Minusta on hyvä tuoda esiin, ettei ole olemassa oikeaa tai väärää tapaa olla masentunut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei kiitos ei ollut kyllä minunkaan kirjani. Mutta näistä vakavampia aiheita käsittelevistä kolmesta kirjasta olen pitänyt paljon.

      Poista
  6. EHkä minun pitäisi koittaa vielä jotain Härkösen kirjaa. Kaikki oikein ei todellakaan ollut minun kirjani, kun vuosia (tai oikeastaan vuosikymmeniä) nuoruuden Häräntappoaseen jälkeen koitin Härköstä uudelleen. Taisin valita väärän kirjan.
    Tosin ei masennuspohdintakaan taida olla ihan minulle ominta lukemista, mutta jos saisin jotain otetta toisin kuin lottovoittajista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minustakin Kaikki oikein jäi varsin kevyeksi. Tässä on toki muutakin kuin masennuspohdintaa, eli sitä kirjailijantyön kuvausta. Ymmärrän silti, ettei tämäkään ihan kaikkien kirja ole.

      Poista
  7. Tämä on kyllä hyvä kirja, monella tapaa. Härkösen tyylissä minusta parasta on juuri se, että kirjoittaa hän sitten mistä tahansa, huumoria on mukana. Hänen kolumneistaan olen nauttinut myös suuresti.

    VastaaPoista
  8. Melkein kaikki teokset on tullut Härköseltä luettua. Suosikkejani ovat Avoimien ovien päivä, Heikosti positiivinen ja Loppuunkäsitelty. Tämäkin kiinnostaa kovasti. Harmi, että olen jälleen supermyöhässä kirjavaraukseni kanssa. Noh, hyvää kannattaa odottaa. :)

    VastaaPoista
  9. Minä olen aika vähän lukenut näitä uudempia Härkösiä, Kaikki oikein oli ihan ok, jos nyt ei mikään mieleen painuva. Tämä uusin kuulostaa paremmalta ja se Ei kiitos voisi sopia maratonkirjaksi..?

    VastaaPoista