lauantai 29. huhtikuuta 2017

Jani Kaaro: Kauniimpi maailma

Jani Kaaro: Kauniimpi maailma - kirjoituksia sielusta, taloudesta ja oikeudenmukaisuudesta
WSOY, 2017
172 s.
(kirjastolaina)


Jani Kaaron tekstit esimerkiksi Tiede-lehdessä ja Helsingin Sanomissa ovat usein jääneet mieleen hyvin kirjoitettuina ja asiantuntevina. Sen vuoksi tartuin myös hänen esseekokoelmaansa Kauniimpi maailma. 

Kokoelman aloittaa pitkä essee taloudesta, nimeltään Raha ja lahjan henki. Harvoin tulee mietittyä, mihin nykyinen talousjärjestelmämme perustuu - ja voisiko se olla perusteiltaan aivan toisenlainenkin? Essee avaa nykyisen talousjärjestelmämme ongelmia, esimerkiksi sitä, että Maailmanpankki on arvioinut, että maapallon ruoantuotanto riittäisi ruokkimaan 10 - 14 miljardia ihmistä, siis enemmän kuin maapallolla on ihmisiä. Silti toisaalla sato kasataan valtaviin siiloihin ja toisaalla kuollaan nälkään.

Kaaro pukee hyvin sanoiksi sen, mitä itsekin olen miettinyt: kuinka mahdoton on ajatus siitä, että talouden pitää koko ajan kasvaa. Näin saimme tämän talousjärjestelmän, joka myrkyttää meret, saastuttaa ilman, tuhoaa sademetsät, hävittää lajeja ennennäkemättömällä nopeudella ja kaiken tämän jälkeen huutaa vain lisää. Tätä talousjärjestelmää hallitsee kuningas korko. Kaaro kertoo myös rahan arvoon liittyvistä kokeiluista, joita on tehty, ja siten pohtii myös jonkin verran vaihtoehtoja nykyiselle järjestelmällemme.

Ensimmäinen essee oli hiukan vaikeatajuinen ja ehkä jopa vähän masentavakin (koska en näe muutoksen mahdollisuuksia). Sanoinkin miehelleni, että luen kirjaa nimeltä Kauniimpi maailma, mutta näen vain selvemmin sen, mitä kaikkea rumaa nykytilanteessa on. Muissa teksteissä pohditaan esimerkiksi unien merkitystä ja käsityksiämme kuolemasta ja surusta. Uniaiheisessa esseessä sivutaan kiinnostavasti, havainnollisesten esimerkkien avulla myös sitä, miten kielemme rakentaa maailmaamme. Muutenkaan sävy ei ole ollenkaan niin synkkä, kuin ehkä tuossa tulin luoneeksi kuvan. Vai mitä sanotte vaikkapa tästä katkelmasta: --kaiken tämän teknologisen ylärakenteemme alla on edelleen olemassa toinen maailma, meret, tähdet ja eläinten laulu, ikään kuin luontainen aluskasvillisuus, jonka päälle olemme rakentaneet omat teknokraattiset pilvilinnamme. Vaikka se jää meiltä näkemättä ja huomaamatta, ei se tarkoita, ettei se olisi olemassa. Jos sille annetaan mahdollisuus tulla takaisin, se tulee takaisin, samalla tavalla kuin puut kasvavat autioista taloista ja ketut tekevät pesänsä hylättyihin tehtaisiin.

Eniten kriittisyyttä minussa herätti teksti, jossa Kaaro pohtii "psykosomaattisia sairauksia". Hän pohtii erilaisia vastikään tunnistettuja/tunnustettuja sairauksia, kuten kroonista väsymysoireyhtymää tai dissosiatiivista identiteettihäiriötä. Kaaron ajatus on, että kun nimetään jokin tällainen "lokero", ihmiset, joiden oireet muistuttavat tällaista luokitusta, saattavat ikään kuin löytää siitä kotinsa ja sopeutua siihen, muokata oirekuvaansa ja vahvistaa käsitystään siitä, että heillä on nyt sitten juuri tämä sairaus. Lopulta koko sairaus saattaa olla sellainen, jota ei jonkin ajan kuluttua enää tunnusteta olevan olemassakaan, kuten kävelymania tai hysteria.

Mielestäni tässä liikutaan kaltevalla pinnalla. Varmasti on niinkin, että joidenkin ihmisten oireet ovat psykosomaattisia. Kuitenkin myös psykiatria lääketieteenä kehittyy, eikä voi ajatella, että ne ihmiset, joiden aikanaan diagnosoitiin kärsivän hysteriasta, olisivatkin kärsineet vain psykosomaattisista oireista, vaan ennemminkin heidän oireidensa oikeaa syytä ei osattu nimetä eikä hoitaa. En siis suostu näkemään uusien lokeroiden ja sairausluokitusten luomista kielteisenä asiana, koska uskon, että niiden avulla ihmisille voidaan löytää sopivia hoitokeinoja. (Ajatusteni taustalla on vahvasti esimerkiksi Error - mielen häiriöitä -kirjassa tarinansa kertoneiden ihmisten kokemukset siitä, kuinka vaikeaa oikean diagnoosin ja hoidon löytyminen usein on). Kaaron ajatus kuitenkin kaiken kaikkiaan ei kai ole kritisoida erinäisiä diagnooseja, vaan saada lukija pohtimaan kehon ja mielen yhteyttä ja ymmärtämään itseään paremmin sen sijaan, että etsisi valmista diagnoosia ja lokeroa.

Kaiken kaikkiaan kirjan tyyli on pohdiskeleva ja lukijan kanssa keskusteleva, eikä Kaaro yritä väittää, että hänen näkemyksensä maailmasta ovat jotenkin valmiita, ainoita ja oikeita. Mutta kiehtovia ja virkistäviä ne ovat. Suosittelen kaikille ajatteleville ihmisille. Kirja on luettu ainakin Kirjavinkeissä ja Liinan blogissa.

P. S. Tapanani on blogatessa kiinnittää pieniä muistilappuja kohtiin, jotka ovat minusta merkityksellisiä. Joskus myös kirjoitan niihin jonkin ajatuksen. Tätä kirjaa lukiessa pikku lappuseni loppuivat kesken, ja minun piti suikaloida isompia muistilappuja osiksi. Kirjakuvaa ottaessa irrotin laput ja jätin ne tuohon taustalle. Yhteensä 45 merkityksellistä kohtaa - ei huonosti 170-sivuiselle kirjalle.

P. S. 2 Olisi hauska tietää, kuka kirjan kannen on suunnitellut, mutta joko se jää kirjastotarran alle tai sitten sitä ei ole kerrottu. Mielenkiintoinen kuvitus.

4 kommenttia:

  1. Olipas mielenkiintoista! Näinköhän se lienee, että nykyinen järjestelmä alkaa tulla tiensä päähän, kun sieltä sun täältä alkaa nousta ääniä, jotka kyseenalaistavat kaiken tämän mielettömän ja itsekkään kuluttamisen ja tuhoamisen kulttuurin. Kaarolta en tällaista pohdintaa odottanut, joten tartun kirjaan kiinnostuksella. Kiitos bloggauksesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista! Itse olen jotenkin skeptinen, mutta toivon toki, että jonkinlaista muutosta olisi näköpiirissä.

      Poista
  2. Kiitos hyvästä pohdinnasta ja selkeästä ilmaisusta, sitä oli ilo lukea!
    Kannen on suunnitellut ja kuvittanut Helmi Sirola http://www.helmisirola.com

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tiedosta! En tosiaan tiedä, olisiko tämä tieto ollut kirjan kansissa jonkin tarran alla. Mielellään antaisi kiitosta hyvin tehdyille kansille, jotka sopivat kirjaan.

      Poista