lauantai 29. huhtikuuta 2017

Jani Kaaro: Kauniimpi maailma

Jani Kaaro: Kauniimpi maailma - kirjoituksia sielusta, taloudesta ja oikeudenmukaisuudesta
WSOY, 2017
172 s.
(kirjastolaina)


Jani Kaaron tekstit esimerkiksi Tiede-lehdessä ja Helsingin Sanomissa ovat usein jääneet mieleen hyvin kirjoitettuina ja asiantuntevina. Sen vuoksi tartuin myös hänen esseekokoelmaansa Kauniimpi maailma. 

Kokoelman aloittaa pitkä essee taloudesta, nimeltään Raha ja lahjan henki. Harvoin tulee mietittyä, mihin nykyinen talousjärjestelmämme perustuu - ja voisiko se olla perusteiltaan aivan toisenlainenkin? Essee avaa nykyisen talousjärjestelmämme ongelmia, esimerkiksi sitä, että Maailmanpankki on arvioinut, että maapallon ruoantuotanto riittäisi ruokkimaan 10 - 14 miljardia ihmistä, siis enemmän kuin maapallolla on ihmisiä. Silti toisaalla sato kasataan valtaviin siiloihin ja toisaalla kuollaan nälkään.

Kaaro pukee hyvin sanoiksi sen, mitä itsekin olen miettinyt: kuinka mahdoton on ajatus siitä, että talouden pitää koko ajan kasvaa. Näin saimme tämän talousjärjestelmän, joka myrkyttää meret, saastuttaa ilman, tuhoaa sademetsät, hävittää lajeja ennennäkemättömällä nopeudella ja kaiken tämän jälkeen huutaa vain lisää. Tätä talousjärjestelmää hallitsee kuningas korko. Kaaro kertoo myös rahan arvoon liittyvistä kokeiluista, joita on tehty, ja siten pohtii myös jonkin verran vaihtoehtoja nykyiselle järjestelmällemme.

Ensimmäinen essee oli hiukan vaikeatajuinen ja ehkä jopa vähän masentavakin (koska en näe muutoksen mahdollisuuksia). Sanoinkin miehelleni, että luen kirjaa nimeltä Kauniimpi maailma, mutta näen vain selvemmin sen, mitä kaikkea rumaa nykytilanteessa on. Muissa teksteissä pohditaan esimerkiksi unien merkitystä ja käsityksiämme kuolemasta ja surusta. Uniaiheisessa esseessä sivutaan kiinnostavasti, havainnollisesten esimerkkien avulla myös sitä, miten kielemme rakentaa maailmaamme. Muutenkaan sävy ei ole ollenkaan niin synkkä, kuin ehkä tuossa tulin luoneeksi kuvan. Vai mitä sanotte vaikkapa tästä katkelmasta: --kaiken tämän teknologisen ylärakenteemme alla on edelleen olemassa toinen maailma, meret, tähdet ja eläinten laulu, ikään kuin luontainen aluskasvillisuus, jonka päälle olemme rakentaneet omat teknokraattiset pilvilinnamme. Vaikka se jää meiltä näkemättä ja huomaamatta, ei se tarkoita, ettei se olisi olemassa. Jos sille annetaan mahdollisuus tulla takaisin, se tulee takaisin, samalla tavalla kuin puut kasvavat autioista taloista ja ketut tekevät pesänsä hylättyihin tehtaisiin.

Eniten kriittisyyttä minussa herätti teksti, jossa Kaaro pohtii "psykosomaattisia sairauksia". Hän pohtii erilaisia vastikään tunnistettuja/tunnustettuja sairauksia, kuten kroonista väsymysoireyhtymää tai dissosiatiivista identiteettihäiriötä. Kaaron ajatus on, että kun nimetään jokin tällainen "lokero", ihmiset, joiden oireet muistuttavat tällaista luokitusta, saattavat ikään kuin löytää siitä kotinsa ja sopeutua siihen, muokata oirekuvaansa ja vahvistaa käsitystään siitä, että heillä on nyt sitten juuri tämä sairaus. Lopulta koko sairaus saattaa olla sellainen, jota ei jonkin ajan kuluttua enää tunnusteta olevan olemassakaan, kuten kävelymania tai hysteria.

Mielestäni tässä liikutaan kaltevalla pinnalla. Varmasti on niinkin, että joidenkin ihmisten oireet ovat psykosomaattisia. Kuitenkin myös psykiatria lääketieteenä kehittyy, eikä voi ajatella, että ne ihmiset, joiden aikanaan diagnosoitiin kärsivän hysteriasta, olisivatkin kärsineet vain psykosomaattisista oireista, vaan ennemminkin heidän oireidensa oikeaa syytä ei osattu nimetä eikä hoitaa. En siis suostu näkemään uusien lokeroiden ja sairausluokitusten luomista kielteisenä asiana, koska uskon, että niiden avulla ihmisille voidaan löytää sopivia hoitokeinoja. (Ajatusteni taustalla on vahvasti esimerkiksi Error - mielen häiriöitä -kirjassa tarinansa kertoneiden ihmisten kokemukset siitä, kuinka vaikeaa oikean diagnoosin ja hoidon löytyminen usein on). Kaaron ajatus kuitenkin kaiken kaikkiaan ei kai ole kritisoida erinäisiä diagnooseja, vaan saada lukija pohtimaan kehon ja mielen yhteyttä ja ymmärtämään itseään paremmin sen sijaan, että etsisi valmista diagnoosia ja lokeroa.

Kaiken kaikkiaan kirjan tyyli on pohdiskeleva ja lukijan kanssa keskusteleva, eikä Kaaro yritä väittää, että hänen näkemyksensä maailmasta ovat jotenkin valmiita, ainoita ja oikeita. Mutta kiehtovia ja virkistäviä ne ovat. Suosittelen kaikille ajatteleville ihmisille. Kirja on luettu ainakin Kirjavinkeissä ja Liinan blogissa.

P. S. Tapanani on blogatessa kiinnittää pieniä muistilappuja kohtiin, jotka ovat minusta merkityksellisiä. Joskus myös kirjoitan niihin jonkin ajatuksen. Tätä kirjaa lukiessa pikku lappuseni loppuivat kesken, ja minun piti suikaloida isompia muistilappuja osiksi. Kirjakuvaa ottaessa irrotin laput ja jätin ne tuohon taustalle. Yhteensä 45 merkityksellistä kohtaa - ei huonosti 170-sivuiselle kirjalle.

P. S. 2 Olisi hauska tietää, kuka kirjan kannen on suunnitellut, mutta joko se jää kirjastotarran alle tai sitten sitä ei ole kerrottu. Mielenkiintoinen kuvitus.

lauantai 22. huhtikuuta 2017

Lukuviikon lastenkirjavinkkejä

Tällä viikolla on vietetty Lukukeskuksen järjestämää Lukuviikkoa. Meillä lukuviikko on joka viikko: luemme 5-vuotiaan kanssa vähintään iltasadun joka ilta, usein toki enemmänkin. Nyt hänet itsensäkin voi laskea jo lukevien kirjoihin, mutta tästä tavasta emme ole toki luopumassa.

Bloggaan hyvin harvoin lastenkirjoista, mutta Lukuviikon kunniaksi ajattelin nostaa esiin muutaman viimeaikaisen kiinnostavan lastenkirjabongauksemme.

Minna Lindeberg & Linda Bondestam: Aimo ja Unto
Suom. Tittamari Marttinen
Schildts & Söderström, 2011

Lastenkirja eläkeläispariskunnasta? Mikä ettei. Minna Lindbergin kirjoittama ja Linda Bondestamin herkullisesti kuvittama Aimo ja Unto nauratti ja kiinnosti viisivuotiasta ja myös aikuista. Kirjassa eläkkeelle jäänyt Unto kokee elämänsä tyhjäksi, ja Aimo lohduttaa häntä. Unto näkee unta, jossa hän ensin hylkää Aimon, mutta joutuu vaikeuksiin, joista Aimo sitten pelastaa hänet. Unto ymmärtää Aimon tärkeyden itselleen. Ihmisen on hyvä olla kaksin. Kun toinen selittää, voi toinen ymmärtää, miksi pimeys pohjaton, miksi tähdet pieniä on.

Sanna Karlström & Marika Maijala: Siilin laulu
S & S, 2016
37 s.
Kaikki lapset miettivät jossain vaiheessa kuolemaan liittyviä kysymyksiä, joko lähipiirin, kuulemiensa uutisten vuoksi tai yksinkertaisesti siksi, että se on osa elämää ja ajattelun kehitystä. MLL:n  mukaan lapsi alkaa ymmärtää kuoleman lopullisuutta 6 - 7-vuotiaana, ja siksi kuolemaan liittyvät kysymykset, pohdinnat ja pelotkin ovat tyypillisiä tuonikäisille. Kaunokirjallisuus on yksi tapa käsitellä asiaa. Siilin laulussa Arvin isoäiti on kuollut. Arvi ja äiti käyvät isoäidin talossa, ja Arvi ottaa lohduttajan roolin: Sinä saat itkeä, äiti. Pihalla Arvi menee tavalliseen tapaansa ruokkimaan siiliä, mutta siili onkin sairas. Siiliä hoitaessaan Arvi käy läpi muistojaan isoäidistä. Kirjassa tulevat hyvin esiin suruun liittyvät monenlaiset tunteet, pelko ja vihakin, mutta kirja ei silti ole synkkä, vaan muistoihin ja siilin hoitamiseen ja toipumiseen liittyy paljon iloa. Marika Maijalan vesivärikuvitus tukee tarinaa hienosti.

Ninka Reittu: Sinä olet superrakas
Otava, 2017
32 s.
Tyttäreni pitää kovasti Ninka Reitun Messi ja Mysteeri -kirjoista. Olimmekin iloisia, kun huomasimme lastenosastolla Reitun uuden kirjan, Sinä olet superrakas. Kirja kertoo Isosta ja Pienestä, jotka osaavat lentää. Kirjassa he muiden toimien lomassa keskustelevat rakkaudesta. Rakastaako vanhempi lastaan silloinkin, kun komentaa tätä kovalla äänellä? Entäpä silloin, kun iso uppoutuu puhelimeensa? Kirja antaa keskustelunaihetta ja välineitä tunteiden käsittelyyn.


Kaikki nämä kirjat siis kirjastosta. Kirjasto on paras lukemaan kannustaja: sieltä löytyy aina jotain lasta kiinnostavaa. Me teemme kirjastoretken parin viikon välein pieneen lähikirjastoomme, ja toisinaan käymme myös isommassa kaupunginkirjastossa. Lähikirjastomme aukioloajat laajenivat vastikään, kun kirjastoon tuli käyttöön omatoimiaika, jolloin sinne pääsee kirjastokortilla. Voisin itse asiassa blogata vaikkapa seuraavasta kirjastoretkestämme - kuviakin kehtaisi ottaa, jos paikalla ei satu olemaan ketään muuta.

sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Lottovoittajien pöydässä - Tarinoita köyhyysrajan takaa

Katariina Vuori: Lottovoittajien pöydässä - tarinoita köyhyysrajan takaa
(Valokuvat Vesa Ranta)
Like, 2017
202 s.
(Kirjastolaina)
Millaisella reseptillä voi Suomessa päätyä köyhäksi? Miksi köyhät ovat usein ylipainoisia? Kumpi oli ensin, köyhyys vai tyhmyys? Muun muassa näihin kysymyksiin hakee vastausta Katariina Vuoren kirjoittama ja Vesa Rannan valokuvilla kuvitettu tietokirja nyky-Suomesta.

Köyhyyttä on tutkittu varsin paljon. Kirjan lopussa Vuori päätyykin aiheellisesti kysymään: Missä ovat ne tikapuut, jotka johtavat tilastoista ja akateemisesta päättelykyvystä ruohonjuuritasolle, yksilöiden keittiönpöydän ääreen?

Vuori on itse tehnyt kirjaansa isolta osin nimenomaan siellä yksilöiden keittiönpöydän ääressä. Ihmiset, joilla on ollut lottovoitto syntyä Suomeen ja päätyä köyhyysrajan alle, saavat itse kertoa tarinansa - ja rohkeasti kertovatkin. Monella on taustallaan lapsuudenkodin ongelmia, mielenterveyden järkkymistä tai ihan vain yksinkertaisesti vääräksi osoittautuneita valintoja esimerkiksi parisuhteissa. Kirjan haastateltavien tilanteessa voisi olla kuka vain. Kuten eräs heistä kysyy: Mistä sitä kukaan tietää, milloin yt-neuvottelut tulevat oman perheen kohdalle tai joutuu hometalon vuoksi velkakierteeseen? Tai että mielenterveysongelma puhkeaa synnytyksen jälkeen? Samaa kertovat myös Vesa Rannan kuvat, joissa on niitä leipäjonoja, mutta enimmäkseen tavallisia suomalaisia koteja, lasten leluja, mietelauseita seinällä. Kuvissa on kontrasteja, menneeseen tai tulevaan katsovia ihmisiä, valoa ja tummia sävyjä.

Kirjan haastatteluissa ei kuitenkaan syytetä ketään - käydään vain läpi, miten tähän tilanteeseen on tultu ja voisiko ehkä olla jotain, joka auttaisi tästä eteenpäin. Juuri tulevaisuuteen katsominen ja siihen luottaminen on tutkijoidenkin mukaan köyhyysrajan alla elävälle usein vaikeaa. Aikaperspektiivi kutistuu, ei jaksa miettiä edes seuraavaa päivää.

Haastattelujen lisäksi kirjassa referoidaan ja pohditaan köyhyyttä koskevaa tutkimustietoa. Vuoren kirjoitustyyliä on miellyttävää lukea: hankalat käsitteet ja tilastokieli loistavat poissaolollaan, ja lukija pääsee sujuvasti mukaan matkalle leipäjonojen taustalla oleviin ilmiöihin.

En ole itse mistään varakkaasta perheestä lähtöisin. Olen ala-asteella hävennyt vaatteitani ja surrut sitä, ettei minulla ole harrastuksia. Olen tuntenut palan kurkussani, kun on kerrottu joululahjoista tai kesälomatekemisistä koko luokalle. Siksi - ja varmaan muutenkin - koskettavinta luettavaa kirjassa ovat luvut Lottovoittajalapset ja Köyhyys ja lapsen kehitys. Oulun yliopiston laajassa tutkimuksessa on seurattu vuoden 1987 ikäluokkaa, joka eli lapsuutensa lama-aikana. Tutkimus vahvistaa tietoa huono-osaisuuden ulottumisesta yli sukupolvien. Merkittävää on kuitenkin mielestäni tämä: Vanhempien koulutustaso ja erityisesti äitien korkeampi koulutus suojasivat lapsia huono-osaisuudelta, vaikka perheen talous olisi heikko. Tätä taustaa vasten koulutusleikkaukset ja korkeakoulutukseen suunnitellut lukukausimaksut tuntuvat erityisen vääriltä.

En ole koskaan kuulunut kirkkoon, mutta kaiken sen kritiikin keskellä, mitä kirkkoon nykyisin kohdistuu, olisi varmaankin paikallaan useammin muistaa myös se, että kirkon diakoniatyö on suurin vapaaehtoisen avun muoto. Kirjassa kerrotaan, että esimerkiksi vuonna 2015 kirkko myönsi diakoniatyön kautta vähävaraisille taloudellista apua 7,8 miljoonaa euroa. Kirkon lisäksi avustustyötä tekevät toki monet järjestöt. Itse olen ollut mukana jakamassa ruoka-apua SPR:n kautta. Mietin, monikohan oululainen vastavalittu kuntapäättäjä esimerkiksi tietää, että joka viikko Toppilassa 150-200 ihmistä jonottaa ruokakassia, joka sisältää kauppojen ja muiden yritysten lahjoittamaa hävikkiruokaa? Kassien sisältö ei aina ole kummoinen, mutta jono on joka viikko pitkä, loppukuusta erityisesti.

Toivoisin, että mahdollisimman moni lukisi tämän kirjan. Varsinkin ne, joilla on tämänkaltaisia ajatuksia: Ei Suomessa ole köyhiä, yhteiskunta ruokkii ihmisiä, vaikka he eivät joudu tekemään mitään. (Ote Helsingin Sanomien kyselystä vuodelta 2015, jossa 25 % hyvin ansaitsevista suomalaisista suhtautui köyhiin vihamielisesti, vähättelevästi tai ylimielisesti).

Kirja on luettu myös ainakin Lukukausi-blogissa ja Kirjavinkeissä.

torstai 13. huhtikuuta 2017

Aldous Huxley: Uljas uusi maailma

Aldous Huxley: Uljas uusi maailma
Alkuteos Brave New World, 1932
Suom. I. H. Orras
(1. suomenkielinen painos 1944, lukemani painos Tammi, 2012)
261 s.
(kirjastolaina)
Todella tehokas totalitaarinen valtio olisi sellainen, jossa poliittisten johtajien kaikkivaltias toimeenpaneva elin ja sen alainen ohjaajien armeija valvovat orjuutettua väestöä, jota ei tarvitse pakottaa, koska se rakastaa orjuuttaan. Näin kirjoittaa Aldous Huxley teoksensa alussa lukijalle suunnatuissa sanoissa. (Nämä alkusanat kannattaa muuten lukea vasta kirjan lukemisen jälkeen - ne kertovat yhdestä kirjan henkilöstä asioita, joita ei ehkä halua etukäteen tietää.)

Miksi Uljaan uuden maailman väestö sitten rakastaa orjuuttaan? Ihmiset syntyvät koeputkissa, valtion olouttamiskeskuksissa, ja kasvavat konkreettisesti pulloissa. Eri tehtäviin tarkoitetut yksilöt kasvatetaan eri tavoin, muokataan fyysisiltä ja henkisiltä ominaisuuksiltaan erilaisiksi niin kemikaaleilla kuin muunlaisella ehdollistamisella. Niinpä he uskovat sellaisiin totuuksiin kuin Nyt jokainen on onnellinen ja Jokainen tekee lopultakin työtä jokaisen puolesta. Itsenäistä ajattelua pidetään harhaoppineisuutena, ja ylipäätään yksilön pyrkimys yksinäisyyteen on vähintäänkin epäilyttävää.

Saatavilla on rajattomasti välitöntä mielihyvää tuottavia asioita: Jokainen kuuluu jokaiselle, ja ihmisiä kannustetaan harrastamaan vapaata seksiä vaihtuvien kumppanien kanssa. Sellaisia asioita kuin uskollisuus, avioliitto tai perhe ei tunneta - ne ovat kirosanoja menneestä maailmasta. Vapaa-ajalla useimmat laajentavat kokemusmaailmaansa ja hukuttavat ajatuksensa soma-nimiseen huumeeseen. Kuutiosentti parantaa kymmenen synkkää tunnelmaa. 

Johtajien mukaan maailma on siis tasapainossa, koska ihmiset ovat onnellisia ja tyytyvät asemaansa. He tulevat hyvin toimeen, he ovat turvassa, he eivät ole koskaan sairaita, he eivät pelkää kuolemaa, he ovat autuaallisen tietämättömiä intohimosta ja vanhuudesta.

Yhteisöön ulkopuolelta tulevan silmin kaikki tämä vaikuttaa järjettömältä. Eikö yksilöllä pitäisi olla myös vapaus epäillä, etsiä ja kyseenalaistaa? Olla ajoittain onneton? Luoda uutta - vaikkapa taidetta tai tiedettä? Taide on kuitenkin sekin kutistettu vain välitöntä mielihyvää tuottaviin, aisteja ruokkiviin elämyksiin, kuten tuntokuviin ja tuoksu-urkuihin, ja tiedettäkin rajoitetaan vain välittömien ongelmien ratkaisuun.

Uljas uusi maailma on yksi tunnetuimmista dystopioista. Juonellisesti kirja on jokseenkin mitäänsanomaton - mistä nyt kertoo sekin, etten ole tässä postauksessa kertonut henkilöistä tai juonesta oikeastaan mitään. Kirjan lienee siis tarkoituskin olla enemmänkin tutkielma siitä, millainen voisi olla maailma, joka on näennäisesti täydellisen tasapainoinen.

Kirjan nimi on muuten viittaus Shakespearen Myrsky-näytelmään, jota siteerataan teoksen alussa:
Ihme, kumma!
Kuink' ihania olennoita täällä nyt näenkään!
Kuink' ihminen on kaunis!
Ah, uljas, uusi maailma, joss' ompi tuollaista kansaa!

(Note to self: lue lisää Shakespearea.)

Kirja toi mieleen muut lukemani dystopiaklassikot: Orwellin Vuonna 1984 ja Atwoodin Orjattaresi. Uljas uusi maailma ei tuntunut ihan yhtä ajankohtaiselta, ja jos on juonellisten tekstien ja jossain määrin kiinnostavien henkilöiden ystävä, kääntyisin enemmänkin Orwellin ja Atwoodin puoleen. Näistä tunnetuimmista dystopioista minulla on lukematta vielä ainakin Ray Bradburyn Fahrenheit 451, mutta luulen, että ihan heti en halua taas yhteen yhtä synkkään tulevaisuudenkuvaan paneutua. 

Uljas uusi maailma on esitelty viime aikoina myös esimerkiksi seuraavissa blogeissa: Yöpöydän kirjat ja Limalepakon kirjablogi. Ensin mainitusta löytyy linkkejä muihin blogeihin.

lauantai 8. huhtikuuta 2017

Tom Malmquist: Joka hetki olemme yhä elossa

Tom Malmquist: Joka hetki olemme yhä elossa
Alkuteos I varje ögönblick är vi fortfarande vid liv, 2015
Suom. Outi Menna
S&S, 2017
325 s.
(Kirjastolaina / Luettu loppuun BookBeat-sovelluksesta)
Tom Malmquistin esikoisromaanin lähtökohtana on avopuolison kuolema ja yksin jääminen ennenaikaisesti syntyneen vauvan kanssa. Kirjan alku imaisee mukaansa todella tehokkaasti: lukija kulkee päähenkilön, Tomin, mukana Karoliinisen sairaalan käytäviä edestakaisin vakavasti sairaan Karinin ja vastasyntyneen Livian välillä.

Kuukauden jälkeen Karinin taistelu on ohi, ja Tomin on jatkettava elämää Livian kanssa. Tom ja Karin eivät olleet naimisissa eikä Tom siksi ole virallisesti vauvan isä, joten hän törmää monenlaiseen byrokratiaan, jota hänen on jaksettava surunsa keskellä selvittää: Miksi tyttövauva Lagerlöf asuu hänen luonaan? Onko tyttövauva Lagerlöfillä kenties omaisuutta? Kaupungin on nostettava vauvan nimissä kanne Tomia vastaan ennen kuin Tom voi olla virallisesti tämän isä. Tuntuu kohtalon ivalta, miten Tomin asemaa on kuvattu neuvolassa: Kätilö katsoo koko ajan Karinia neuvoessaan, kuinka meidän tulee toimia vanhempina. Sitten hän hymyilee minulle ja sanoo: Monet isät tuntevat itsensä alkuvaiheessa ulkopuolisiksi. Hän korostaa kuitenkin, että meitä tarvitaan äidin apuna ja tukena. Ja lapsen myös, toivottavasti, Karin huomauttaa. Kätilö nauraa ja vastaa: Tietenkin.

Samaan aikaan muistot Karinista tulvivat mieleen. Lukija saa tietää suhteen alkamisesta, Karinin aiemmista sairasteluista, pariskunnan yhteiselämästä ja riidoistakin. Myös molempien vanhemmista kerrotaan paljon, ja he ovat myös mukana huolehtimassa Liviasta, vaikka Tomin isä on vakavasti sairas hänkin.

Mukaansatempaavan alun jälkeen kirjan lukeminen jäi hetkeksi tauolle, ja kesti hetken, että pääsin kerronnan mukaan uudelleen. (Tämä johtui kahdestakin syystä: ensinnäkin kuulin surullisen uutisen Lukutoukka-Kristan kuolemasta, enkä pystynyt heti jatkamaan tätä kirjaa, ja toiseksi sellaisesta triviaalista seikasta, että jouduin palauttamaan kirjan ja luin loput puhelimen kautta Bookbeatista.) Kirjan loppua kohti elin kuitenkin taas Tomin elämässä vahvasti mukana. Pidin tavasta, miten Malmquist kuvaa surusta sekaisin olevaa ihmistä, jonka pitää samaan aikaan olla isä pienelle vauvalleen, tehdä jatkuvasti päätöksiä ja valintoja. Kerronta ei missään nimessä ole ylitunteellista, mutta kun Tomin suru pääsee pintaan, se viiltää myös lukijaa.

Karin täydensi minua, minun puutteitani, minun kiivasta temperamenttiani, minun pikkumaisuuttani, minun pitkävihaisuuttani, lista on ihan saakelin pitkä, usko huviksesi, mutta hän lievensi kaikkia paskamaisia ominaisuuksiani, sai minut ottamaan vastuuta, Karin oli ainoa jota minä kuuntelin ja hän opetti minut pitämään itsestäni -- sen olisi pitänyt olla minä.

Tom joutuu kestämään paljon lyhyessä ajassa, mutta moni asia tukee ja kannattelee: ennen kaikkea oma pieni tytär, mutta myös muut läheiset ja kyky jäsennellä asioita kirjoittamalla. En suosittelisi kirjaa kenellekään, joka juuri nyt käy läpi läheisen sairastumista, kuolemaa ja akuuttia surua. Suosittelisin sitä siihen vaiheeseen, kun on valmis prosessoimaan asioita ja käymään tunteitaan läpi.

Muita bloggauksia kirjasta esim: MarikaOksaNannan kirjakimaraKirjakaapin kummitus ja Evarian kirjahylly.