sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Oman superlukumaratonini summaus


Hogwarts Library -blogin Lotta ja Carry on reading -blogin Henna ovat vetäneet koko syksyn ajan superlukumaratonia, kiitos heille! Kiireisen syksyni aikana en ole ehtinyt muihin maratonkertoihin mukaan, mutta vuoden päätteeksi päätin ottaa osaa maratonin huipennukseen. 

Alkuviikon (ma-ke) maratoonaamisestani voit lukea tarkemmin tästä. Kolmen päivän aikana luin kaksi kokonaisteosta ja lisäksi jatkoin Miki Liukkosen O-romaania. Torstai ja perjantai kuluivat puolestaan Katja Kallion Yön kantajan parissa. 

Superlukumaratoniin kuuluneista minihaasteista nämä kirjat täyttivät seuraavat kohdat:
1. Kirja jossa punainen kansi/selkämys: Margaret Thatcherin salamurha
3. Kirja jonka antaisit joululahjaksi: Vihan ja inhon internet (Annoin tämän joululahjaksi itselleni, mutta olisin voinut antaa kenelle vain tiedostavalle ihmiselle)
4. Kirja jonka olet halunnut lukea koko vuoden: Yön kantaja.



Superlukumaratoniini sisältyi kaksi eittämättä vuoden parhaisiin kuuluvaa lukukokemusta, nimittäin päädyin antamaan sekä Vihan ja inhon internetille että Yön kantajalle täydet viisi tähteä Goodreadsissa. Hyvä viikko siis!

Eilen ja tänään olen lukenut Anne B. Ragden teosta Berliininpoppelit (2004, suom. 2007). Jostain syystä en lukenut tätä kirjasarjaa silloin kun se oli pinnalla, ja moni on minulle sanonut, että luultavasti pitäisin näistä. Otan tämän siis projektiksi ja alkuvuoden vähän kevyemmäksi luettavaksi O:n rinnalla. Olen Berliininpoppeleissa tällä haavaa sivulla 116 ja luulen, että illan mittaan en enää ehdi lukea enempää.


Yhteensä luin siis lukumaratonin aikana seuraavat kokonaisteokset:
  • Hilary Mantel: Margaret Thatcherin salamurha. Alkuteos The Assasination of Margaret Thatcher, 2014. Suom. Kaisa Sivenius. Teos, 2017. 178 s. 
  • Johanna Vehkoo & Emmi Nieminen: Vihan ja inhon internet. Kosmos, 2017. 147 s. 
  • Katja Kallio: Yön kantaja. Otava, 2017. 380 s. 
Lisäksi luin 55 sivua Miki Liukkosen O:ta ja 116 sivua Anne B. Ragden Berliininpoppeleita.

Superlukumaratonviikkoni kokonaissaldoksi muodostui näin 876 sivua. 

Olen tyytyväinen siihen, että maratonin myötä sain tälle vuodelle täyteen 60 luettua teosta, joka oli tavoitteeni Goodreadsissa. (Itse asiassa saldo on nyt harmillisen epämääräinen 61 kirjaa.)

Kirjoittelen ensi viikon aikana odotuksia vuodelle 2018. Nyt on kuitenkin aika suunnata kohti vuoden 2017 viimeistä iltaa.

Iloista vuodenvaihdetta kaikille blogini lukijoille ja täällä vieraileville! 


Auringonlasku Oulussa 31.12.2017. 

lauantai 30. joulukuuta 2017

Katja Kallio: Yön kantaja (superlukumaraton)

Kun aloitin superlukumaratonin, päätin, että bloggaan lukemistani kirjoista saman tien enkä jätä tekstejä roikkumaan. Huono lupaus, menneisyyden minä. On nimittäin niin, että "joistain kirjoista piti päästää irti hitaasti, kömpiä varovasti niitten kyydistä. Ei loikata ulos täydessä vauhdissa", kuten Katja Kallion Yön kantajan päähenkilö pohtii.

Katja Kallio: Yön kantaja
Otava, 2017
380 s.
(kirjastolaina)

Yön kantaja kertoo Amandasta, joka ei ole löytänyt paikkaansa 1800-luvun lopun Suomessa. Yksinhuoltajaäidin avioton tytär on aina ollut levoton sielu, eikä se sovi, sillä jokaisella pitäisi olla pysyvä asuinpaikka ja jokin toimeentulon lähde, muuten joutuu irtolaisuuden vuoksi vankilaan. Vankilatuomioiden jälkeen Amanda päätyy ensin lääninsairaalaan ja sieltä Seilin saarelle mielisairaalaan.

Seilin sairaala on tosin sairaala vain siinä mielessä, että siellä on potilaita. Lääkäriä siellä ei ole, eikä käytännössä myöskään lääkkeitä, ja iso osa henkilökunnastakin on kouluttamattomia maalaistyttöjä. Potilaita ei siis ole oikeastaan tarkoituskaan hoitaa - ei täällä parannuta. Sairaalan hoitokeinoina on työllistää ne potilaat, jotka siihen pystyvät, taloustöihin, ja loppuja hoidetaan eristyksellä ja jääkylvyillä. Pienen saariyhteisön sisällä ei ole syytä hankkiutua huonoihin väleihin kenenkään kanssa tai tehdä mitään tavallisuudesta poikkeavaa, sillä kaikki tietävät kaiken toisistaan.

En haluaisi vain todeta pinnallisesti, että vaikka Yön kantaja on monella tavalla surullinen ja raadollinen kirja, se ei silti ole raskas. Haluaisin kirjoittaa Yön kantajasta esseitä ja tutkielmia, pureutua syvällisesti siihen, miksi se teki minuun niin suuren vaikutuksen. Haluaisin eritellä kaikki muistilapulla merkitsemäni viitisenkymmentä kohtaa. Haluaisin pohtia kirjan henkilöitä ja heidän merkitystään Amandalle - kirjan osiotkin on nimetty henkilöiden mukaan. Haluaisin lukea lisää Seilin saaresta ja oikeasta Amanda Aaltosesta. Haluaisin verrata tätä lukukokemusta Aris Fioretoksen Maryyn, joka kummitteli moneen otteeseen mielessäni, vaikka Amanda ja Mary ovat saartensa vankeina ihan erilaisista syistä, eri aikoina ja eri maissa.

En tässä hetkessä ehdi kuitenkaan jäädä Yön kantajan kannettavaksi pidemmäksi aikaa, koska elämä ja lukumaraton ja jo myöhässä oleva laina. Uskon kuitenkin, että tämä on niitä kirjoja, jotka tulee  luettua uudelleenkin, ja siksi tämä on ostoslistalla.

Mutta miten kirjoista tulee niin tärkeitä Amandalle, että hänen suustaan kuullaan tuo alussa lainaamani ajatus? Sen saatte lukea itse, jos ette vielä ole lukeneet, sillä Yön kantaja on eittämättä romaani, johon kannattaa tarttua. Suosittelen Kallion kirjoista myös Säkenöiviä hetkiä

Minulla on sellainen mielikuva, että Kallio on hiukan aliarvostettu kirjailija - kenties siksi, että hänen alkupään tuotantonsa on viihteellisempää ja kevyempää. Yön kantajasta ovat kuitenkin kirjoittaneet vuoden mittaan varsin myönteisiä arvioita esimerkiksi Kirsin kirjanurkkaEniten minua kiinnostaa tie -blogin Suketus ja Luettua elämää -blogin Elina, joka on myös käynyt Seilin saarella. Elinan ja Suketuksen blogeissa on pitkä lista linkkejä muihin blogiarvioihin.

_________________________

Superlukumaratonilla (25.12. - 31.12.) luettuja sivuja tähän mennessä: 760 s.
Yön kantaja sopii superlukumaratonin haastekohtaan 4, kirja jonka olen halunnut lukea koko vuoden (olen merkinnyt kirjan Goodreadsin Want to read -listalle maaliskuussa).

keskiviikko 27. joulukuuta 2017

Iltasatuja (kapinallisille) (tytöille)

Ajatusleikki: Kuvitellaanpa, että julkaistaisiin kirja nimeltä Iltasatuja pojille. Kirjassa kerrottaisiin sadan merkkimiehen elämäntarinat. Minkälainen kohu siitä syntyisi? Veikkaanpa, että melkoinen. Miksi vain pojille, miksi vain miehiä?

Elena Favilli & Francesca Cavallo: Iltasatuja kapinallisille tytöille
Alkuteos Good Night Stories for Rebel Girls, 2016
Suom. Maija Kauhanen
S&S, 2017
212 s.
(Oma kirjaostos)
Siksi on mielestäni perusteltua kysyä - kuusivuotiaan tyttäreni tavoin -, miksi Elena Favillin ja Francesca Cavallon teos Iltasatuja kapinallisille tytöille olisi vain tytöille suunnattu. (Ei se olekaan, vastasin.) On myös perusteltua kysyä, miksi siinä kerrotaan vain sadasta naisesta (mukaan lukien transsukupuolinen Coy Mathis). Nämä ihmiset - Amelia Earheartista Malala Yousafzaihin - eivät nimittäin ole merkittäviä siksi, että he ovat naisia tai tyttöjä, he ovat merkittäviä siksi, mitä he ovat tehneet

Kun tästä kyselyvaiheesta pääsee ohi, on toki todettava, että tämä on erinomainen kirja. Se on erinomainen siksi, että tällaisia kirjoja lapsille - ei vain tyttärille - olisi syytä lukea. Kirjassa tiivistetty sadan jollain tavoin poikkeuksellisen, merkittävän, vaikuttavan yksilön tarinat sivun mittaisiksi teksteiksi, joita lapsikin jaksaa kuunnella ja joista hän innostuu ehkä kyselemään myös lisää. Me ainakin googlasimme esimerkiksi, millainen on Ann Makosinskin keksimä ihmiskehosta virtansa saava taskulamppu tai miltä kuulostaa syyrialaisen Sonita Alizadehin morsiamien myymistä vastustava räppi

Kirjan vahvuus on myös siinä, että sen henkilöt on valittu eri puolilta maailmaa ja he edustavat eri elämänaloja. Monista heistä en ollut itsekään ennen kuullut, toisista opin jotain uutta. Jos tätä kirjaa ei olisi, lapseni tuskin olisi kuullut vielä mitään Yhdysvaltain rotuerottelusta ja Rosa Parksista tai vaikkapa sellaisista kirjailijoista kuin Jane Austen, Virginia Woolf ja Brontën siskokset. Hän on nyt myös saanut kuulla (naispuolisista) motocross- ja formulakuskeista, merirosvoista, tutkimusmatkailijoista, poliittisista aktivisteista ja astrofyysikoista, muutamia mainitakseni.

Vaikka omalle lapselleni, Suomessa kasvavalle tytölle, pitäisi olla luonnollista ja itsestään selvää, että kenestä vain voi tulla mitä vain, sukupuolesta riippumatta, fakta on, että hän ei elä tyhjiössä. Hänelle tarjotaan tv-ohjelmissa, monissa kirjoissa ja jopa päiväkodissakin tietynlaisia rooleja (esim. tytöt esittävät juhlassa balettia, pojat räppiä, tytöt leikkivät Lego Friendseillä ja pojat poliisiasemalla). Minun lapseni sattuu istumaan tähän annettuun rooliin osin vallan mainiosti ja hänellä on valtaosin stereotyyppisiä kiinnostuksen kohteita. Toivon silti sydämestäni, että hän uskaltaisi aina ja kaikkialla olla  oma itsensä ja tavoitella juuri niitä asioita, mitä haluaa, ympäristön odotuksista välittämättä. Uskon, että tällainen kirja on omiaan antamaan yhden siemenen sellaiseen suuntaan.

Lyhyesti: Lukekaa tätä kirjaa lapsellenne ja jutelkaa siitä, antakaa lasten kertoa vapaasti omia ajatuksiaan. Saatatte yllättyä. Itse ainakin yllätyn kuusivuotiaani pohdinnoista lähes joka päivä. Varmaa on myös, että luemme tätä kirjaa vielä uudelleen, ja jossain vaiheessa hän kirjoittaa lopussa olevalle tyhjälle sivulle oman tarinansa.

Muissa blogeissa esim. Mitä luimme kerran -blogin Laura on pohtinut kirjaa oivallisesti, ja Lumiomena sekä Lukujonossa jatkavat Lauran ajatuksista hyvin. 

tiistai 26. joulukuuta 2017

Superlukumaraton 25.12. - 31.12., osa 1/2, ma - ke

Välipäivien superlukumaraton, mikä mainio idea! Syksyn aikana maratoneja on ollut enemmänkin, mutta itse olen hautautunut töihini niin, että lukemisen sosiaaliselle puolelle ei ole oikein ollut aikaa. Nyt aion korjata tuon puutteen. 

Välipäivien superlukumaratonia vetää Lotta Hogwarts Library -blogista. Halutessaan maratonin osallistujat voivat osallistua myös pieniin haasteisiin, eli sisällyttää maratoniinsa kirjoja, jotka täyttävät jonkin seuraavista määritelmistä:

1. Kirja jossa punainen kansi/selkämys
2. Kirja sijoittuu jouluun
3. Kirja jonka antaisit joululahjaksi
4. Kirja jonka olet halunnut lukea koko vuoden
5. Kirja jonka luet vain pyjama päällä
6. Kirja kirjailijalta jolta et ole koskaan lukenut mitään
7. Nostalginen kirja sinulle.

Superlukumaratonin tunnuskuva.
(Lisäsin kuvaan pisteitä - anteeksi maratonemännille kuvanmuokkauksesta.)

Ma 25.12.





Sain joululahjaksi toivomani Miki Liukkosen O:n. Luin sitä aattona 52 sivua, eli lukumaratonille starttasin tästä lähtökohdasta. Joulupäivänä ehdin lukemaan sivulle 107 asti eli 55 sivua.


Lukumaratonkirjaehdokkainani on myös nämä kolme kirjaa, jotka ovat pölyttyneet lainapinossani koko syksyn, mutta nyt niissä on maksimimäärä uusintoja ja ne olisi syytä palauttaa jo kirjastoon tällä viikolla. Illalla päätin, että O saa jäädä hetkeksi hautumaan, ja luin neljä ensimmäistä novellia (54 sivua) Hilary Mantelin kokoelmasta Margaret Thatcherin salamurha (alkuteos 2014, suom. 2017, Teos).

Parhaiten mieleen jäi novelli nimeltä Pilkku, joka kuvaa hyvin lasten uteliaisuutta ja julmuuttakin kaikkea erilaista kohtaan. Novelli herätti ajatuksia siitä, kuinka lapsena reviiri laajenee, kun saa liikkua ympäristössä entistä vapaammin, ja kaikkea näkemäänsä ei jaakaan (enää) vanhempien kanssa, vaan jokin nähty, tehty tai koettu asia jää joko omaksi tai vain jonkun kaverin kanssa jaetuksi salaisuudeksi, joka kaihertaa ehkä vuosienkin jälkeen.

Sekä O että Margaret Thatcherin salamurha täyttävät muuten haastekriteerin 6, eli en ole kummaltakaan kirjailijalta lukenut aiemmin mitään. Novellikokoelman selkämys on myös (oranssin)punainen.

Maratonsivuja maanantaina: 109

Ti 26.12.

Aamustani iso osa kului rästissä olevien bloggausten kirjoitteluun ja muokkaukseen. Ajastin yhden postauksen huomiselle, ja vielä olisi kolme kirjaa sen jälkeen jonossa.

Jatkoin Hilary Mantelin novellikokoelman lukemista yhden tekstin verran (17 sivua). 

Yritin jatkaa O:ta mutta totesin, että minun on ensin setvittävä, mitä oikeastaan olen tähän asti lukenut, ja kirjoittelin käsin muistiin kolme sivua ajatuksiani. Ei huvittanut sitten kuitenkaan jatkaa kirjan parissa tällä erää enempää - ehkä illalla? 

Rupesin sen sijaan lukemaan omaa joululahjaani, jonka ostin itselleni: Emmi Niemisen ja Johanna Vehkoon sarjakuvateosta Vihan ja inhon internet (Kosmos, 2017). Luin kirjasta ensimmäisen osan, Kohteet (75 sivua). Päällimmäisenä tunteena on, että suututtaa ja surettaa. Kirja kertoo vihapuheesta, jonka kohteeksi kuka tahansa voi joutua. Kaikki kirjan henkilöt ovat naisia tai naisoletettuja, ja se on ihan perusteltu valinta, koska heihin kohdistuva viha on nimenomaan sukupuolittunutta: huoraksi nimittelyä, ulkonäön pilkkaamista, raiskaustoiveita. Kohteeksi joutumisen syynä voi olla yksikin twiitti, blogikirjoitus, kannanotto tai ihan vain jonkun mielestä vääränlainen ulkonäkö. Naisten kokemuksia yhdistää se, että lähes aina vihapuheen ja jopa tappouhkausten ilmiantaminen johtaa poliisin osalta vain tutkimattajättämispäätöksiin. Monella on myös se kokemus, että heille sanotaan, että tällaista nyt vain pitää sietää, kun on mennyt joskus julkisuudessa jotain sanomaan tai ottamaan johonkin kantaa. Pitääkö todella? 


Edit: Luin illalla vielä Hilary Mantelin novellikokoelmaa 33 sivua, kaksi novellia, ja olen siinä sivulla 104.

Sivuja tiistaina: 125
Sivuja maratonviikolla yhteensä tähän mennessä: 234

Ke 27.12.

Luin aamupäivällä Hilary Mantelin novellikokoelman loppuun (viimeiset 74 sivua). Onneksi valitsin sen maratonlukemiseksi, muuten kirja olisi ehkä jäänyt kesken. Minulla ei jäänyt kirjasta mitään syvällistä sanottavaa. Kirjan yhdestätoista novellista ehkä kaksi tarjosi minulle jotain ajattelemisen aihetta, muut tuntuivat yhdentekeviltä. Hetki ja mielentila olivat ehkä väärät. Esimerkiksi Elina Luettua elämää -blogissa on löytänyt novelleista ironiaa, sarkasmia ja tilannekomiikkaa. Olihan niissä toki sellaista, mutta ei silti jotenkin sellaista oivaltamisen iloa, mistä minä nautin novelleissa.

Iltapäivällä luin Johanna Vehkoon ja Emmi Niemisen Vihan ja inhon internet -teoksen loput 72 sivua. Kirja ansaitsisi sinänsä omankin postauksensa blogissani, mutta ajatukseni oli esitellä lukumaratonkirjat tässä maratonin mittaan, jottei kerry lisää postattavaa. Todettakoon siis, että kyseessä on vaikuttava, hieno ja perusteellinen teos verkossa ilmenevästä misogyniasta, sen kohteista, syistä, tutkimuksesta ja syyllisistäkin. Lisäksi kirja neuvoo, mitä pitää tehdä, jos joutuu verkkohäiriköinnin kohteeksi. 

Kirja sai minut pohtimaan myös omaa verkkokäytöstäni tarkemmin - voisinko minäkin joutua vaikkapa jonkun yksittäisen kommentin tai blogikirjoituksen takia jonkun masinoiman verkkovihan kohteeksi? On surullista, että tällaista pitää miettiä. Sosiaalipsykologian apulaisprofessori Atte Oksanen, joka on perehtynyt nettivihaan jo vuodesta 2009, sanoo alla olevassa lainauksessa, että pohjoismaat ovat olleet korkean luottamuksen ja vähäisen pelon maita, mutta nettivihan yleistyminen uhkaa tätä. 


Lukiolaisten kanssa kun olemme jutelleet sananvapauden ja vihapuheen rajoista, vastaan tulee silloin tällöin ajatus, että jos ei kestä jonkun palstan keskustelukulttuuria, sieltä on sitten vain parempi pysyä poissa. Asia ei ole mielestäni ihan niinkään. Informaatiovaikuttamisen asiantuntija, sotatieteiden tohtori Saara Jantunen tiivistää hyvin Vehkoon ja Niemisen kirjassa:


Keskiviikkona luetut sivut tähän mennessä: 146 s.
Maratonviikon sivut tähän mennessä: 380 s.
 (Kaksi kokonaisteosta:
Hilary Mantel: Margaret Thatcherin salamurha. Alkuteos The Assasination of Margaret Thatcher, 2014. Suom. Kaisa Sivenius. Teos, 2017. 178 s. (Tästä myös 11 novellin saldo novellihaasteen 2. osaan)
Johanna Vehkoo & Emmi Nieminen: Vihan ja inhon internet. Kosmos, 2017. 147 s. 
+ 55 sivua O:ta)

Jatkan maratonista postaamista huomenna toiseen postaukseen, koska tästä tulee muuten mahdottoman pitkä.

Pikabloggauksia syksyn aikana luetuista kirjoista, osa 2: Hiljaisuuteen hävinneet & Fahrenheit 451

Kiireisen syksyni aikana useimmat blogipostaukseni ovat jääneet luonnoksiksi, ja päätin koota niitä yhteen. Näillä kahdella kirjalla ei siis sinänsä ole mitään tekemistä toistensa kanssa - paitsi toki Fahrenheitin luettuaan voi miettiä sitä, miten tärkeää on, että kirja antaa lukijalleen viihteen lisäksi myös ajattelemisen aihetta.




Rosamund Luptonin kirjan Hiljaisuuteen hävinneet liepeessä kehutaan, että teos yhdistää kaunokirjallisen lukuromaanin ja uskottavan trillerin ainekset. Lukija voi olla tästä montaa mieltä - itse en täysin vaikuttunut. Kirjassa kymmenvuotiaalla kuurolla Rubylla ja hänen äidillään on ollut tarkoitus matkustaa Alaskassa dokumenttiaan varten tutkimustyötä tekevän isän, Mattin, luokse. Matkaan tuleekin uusi käänne, kun heille kerrotaan, että inuiittikylä, jossa isä oleskeli, on kokonaan tuhoutunut tulipalossa ja kaikki asukkaat, isä mukaan lukien, ovat menehtyneet.

Rubyn äiti Yasmin ei suostu uskomaan tätä, vaan lähtee hengenvaaralliselle rekkamatkalle läpi talvisen Alaskan. Trillerimäistä tunnelmaa luodaan, kun rekkaa seuraa joku, jolla ei ehkä ole hyvät aikeet mielessään. Myös muita uhkaavia merkkejä on. Välissä muistellaan Yasminin ja Mattin suhteen alkua ja myöhempiä ongelmia. Tämä romanttinen sivujuonne tuntuu todellakin hiukan sivujuonteelta, mutta toisaalta pelkkää rekassa matkaamista on ehkä suhteellisen vaikea kuvata kovin intensiivisesti, joten takaumat ovat siinä mielessä hyvää vaihtelua.

Kiinnostavinta kirjassa oli minusta Rubyn hahmo ja kurkistus kuulovammaisen, viittomakielisen nuoren elämään. Kirjassa on kaiken muun ohella myös luonnonsuojelullinen sanoma, ja kaipa se puhuu alkuperäisasukkaiden oikeuksienkin puolesta. Monenlaista siis yksissä kansissa - melkeinpä voisi käyttää kliseistä sanontaa jokaiselle jotakin.

Rosamund Lupton: Hiljaisuuteen hävinneet. Alkuteos The Quality of Silence, 2015. Suom. Outi Järvinen. Gummerus, 2016. 321 s. (+kiitokset). Kirjastolaina.



Ray Bradburyn Fahrenheit 451 (alkuteos vuodelta 1953) on yksi tunnetuimmista länsimaisen kirjallisuuden dystopioista Aldous Huxleyn teoksen Uljas uusi maailma (1932) ja George Orwellin teoksen Vuonna 1984 (1949) rinnalla. Pelottavan siitä tekee se, että se on tavallaan - lähes - totta. Meillä ei ehkä ole tv-huoneita, joiden neljän seinän kautta olisimme vuorovaikutuksessa muiden tv:n katselijoiden kanssa, mutta sen sijaan olemme mieluummin sosiaalisessa mediassa kuin oikeiden ihmisten kanssa. Kirjoja ei ole (länsimaissa) kielletty eikä niitä polteta, mutta olemme luopuneet niistä vapaaehtoisesti, koska tarjolla on niin paljon helpompaa viihdettä, jossa ei itse tarvitse ajatella mitään. On siis periaatteessa käynyt juuri niin kuin Bradbury ennusti. Kirjoissa olisi tarjolla korkeatasoista informaatiota, ja muut mediat sulkemalla meillä olisi myös joutoaikaa sen setvimiseen, mutta käytämme mieluummin aikamme johonkin muuhun, joka tarjoaa välitöntä mielihyvää ja helppoja totuuksia.
Ray Bradbury: Fahrenheit 451. Alkuteos 1953, ensimmäinen suomenk. painos 1966. Suom. Juhani Koskinen. Lukemani painos Tammi, 1998. 194 s. Kirjastolaina.

maanantai 25. joulukuuta 2017

Pikabloggauksia syksyllä luetusta, osa 1: Viha jonka kylvät & Mikä kaikki voi mennä pieleen?


Viha jonka kylvät on pitkästä aikaa sellainen kirja, josta joku lukiolainen on oma-aloitteisesti tullut juttelemaan ja kysynyt, sopisiko se luettavaksi meneillään olevalle kurssille. Se on aina hyvä merkki kirjan suosiosta. Kirjan päähenkilö Starr on 16-vuotias tummaihoinen tyttö, joka joutuu todistamaan lapsuudenystävänsä kuolemaa.

Starr on kasvanut eri kulttuurien ristipaineessa: hänen perheensä asuu vaarallisena pidetyllä, köyhällä asuinalueella, mutta hänet on kuitenkin lähetetty kouluun, jonka oppilaat ovat pääosin valkoisista, varakkaammista perheistä. Nyt Starrin on tehtävä valinta: kuinka näkyvästi hän uskaltaa seistä mustien nuorten puolella poliiseja vastaan?

Starr on hahmona uskottava nuori, ja vaikka Yhdysvaltain roturistiriidat ja jengitappelut voivat suomalaisnuoresta tuntua kaukaisilta, Starrin elämässä on monenlaista muuta, johon kuka tahansa nuori voi samastua. Kirjan sanomana on, että se, miten nuoria yhteiskunnassa kohdellaan, kostautuu myöhemmin. Jos kylvetään vihaa, sitä myös niitetään. Asiat eivät muutu, jos niistä ei puhuta. Hiljaa ei voi olla.

Teos on Angie Thomasin esikoinen, tärkeä, omaääninen ja uskottava. Kirjasta on tulossa elokuva, jonka kuvaukset ovat HS:n mukaan jo päättyneet ja ensi-iltaa voidaan odotella vuoden 2018 aikana. Perusteellisemmin kirjasta ovat bloganneet esimerkiksi Niina Yöpöydän kirjoissa ja Heidi Kirjapöllön huhuiluja -blogissa sekä monet muut.

Angie Thomas: Viha jonka kylvät. Alkuteos The Hate U Give. Suom. Kaijamari Sivill. Otava, 2017. 393 s. (+kiitokset). Oma kirjaostos.



Holly Bournen Mikä kaikki voi mennä pieleen? on itsenäistä jatkoa kirjalle Oonko ihan normaali?Edellisessä osassa pääosassa oli pakko-oireilusta toipuva Evie, nyt ääneen pääsee hänen 17-vuotias pitkänhuiskea punapääystävänsä Amber.

Amberin äiti on muuttanut pari vuotta aiemmin avioeron jälkeen Englannista Yhdysvaltoihin. Äiti miesystävineen järjestää lastenleiriä, jonne Amber menee epävirallisesti töihin. Samalla reissulla on tarkoitus setviä välit äitiin, joka on Amberin mielestä melko lailla laiminlyönyt häntä niin lapsuuden aikana kuin alkoholismista toipuessaan. Lisäksi olisi kiva, jos leiriltä löytyisi riittävän pitkä poika pussailtavaksi 180-senttiselle, ensisuudelmaansa odottavalle Amberille.

En pitänyt tästä jatko-osasta niin paljon kuin sarjan avausosasta, jossa tyttöjen välinen ystävyys ja feministinen vanhapiikakerho olivat keskeisemmässä osassa. Myös loppu oli turhan siirappinen. Silti Bourne osaa taidokkaasti yhdistellä kevyttää kerrontaa ja vakaviakin teemoja.

Muissa blogeissa esim.: Sivutiellä-blogin Sirri on ihastunut kirjaan, mutta kritisoi sitä, että vaikka kirja käsittelee feminismiä, näkökulma on silti valkoisen, etuoikeutetun nuoren. On mielestäni kuitenkin ansiokasta tuoda feministisiä käsitteitä edes jossain määrin nuorten tietoisuuteen, vaikka se osin kapeaksi jääkin. Kirjaan ovat jokseenkin varauksettoman ihastuneita esim. Carry on readingEniten minua kiinnostaa tie ja Kirjakko ruispellossa. Viimeisimmässä linkissä kirjan täsmäkohderyhmäksi on mainittu ysiluokkalaiset, ja se varmaan pitääkin paikkansa siitä näkökulmasta, että yleensä hyvä nuortenkirjan päähenkilö on pari vuotta potentiaalisia lukijoita vanhempi. Kyllä tämän kirjan parissa silti aikuinenkin voi viihtyä.

Holly Bourne: Mikä kaikki voi mennä pieleen? Alkuteos How Hard Can Love Be? (2016). Suom. Kristiina Vaara. Gummerus, 2017. 448 s. Kirjastolaina.  

sunnuntai 17. joulukuuta 2017

Syksyn lastenkirjoja: Hukassa avain, eläimet - ja äiti

Lapsi, jolle luetaan iltasatu, nukkuu puoli tuntia pidempään kuin lapsi, jolle ei lueta. Näin kertoo Lukukeskuksen 10 faktaa lukemisesta.  Oma lapseni on kirjoista nauttiva eskarilainen, joka lukee jo itsekin, mutta me vanhemmat luemme hänelle kyllä niin kauan kuin hän vain suinkin jaksaa meitä kuunnella. Esittelen tässä postauksessa kaksi kirjaa, joiden parissa ovat meillä viihtyneet sekä lapsi että vanhemmat, sekä yhden kirjan, jonka lukemista harkitsisin tarkemmin mutta joka soveltunee joihinkin elämäntilanteisiin.


Sanna Mander: Avain hukassa
S & S, 2017
41 s.
(kirjastolaina)
 Sanna Manderin Avain hukassa -kirjassa kurkistetaan erään kerrostalon koteihin ja tutustutaan sen asukkaisiin. Oma suosikkini on Erkki, joka räyhää netissä. Mieheni taas pitää Barbarossa-hahmosta, jolla on ajatuksetkin aakkosjärjestyksessä. Kuusivuotiaan suosikki on Tim, josta tuli Tiibetin-matkan jälkeen minimalisti. Säästi perintötrumpetin, alusvaatesetin ja söpön pienen jetin. Riimitellyt lastenkirjat - varsinkin suomennetut sellaiset - aiheuttavat joskus aikuisessa lukijassa myötähäpeää ja ärtymystä, mutta Manderin riimit ovat hauskoja ja osuvia. Onkin kiinnostava huomio, että hän on kirjoittanut kirjansa itse sekä ruotsiksi että suomeksi. 

Avain hukassa voitti tänä syksynä lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Ehdokkaat asettanut raati sanoi sen olevan puheenvuoro moniarvoisuuden puolesta ilman valistavaa sävyä. Tähän on helppo yhtyä. Jos ette kerro tyttärelleni, niin kuiskaan teille, että tästä kirjasta on ihan ikioma kappale sujautettuna pukinkonttiin.

Avain hukassa -kirjan kuvitusta. Voi Erkkiä!

Avain hukassa -kirjan kuvitusta: Maija ja seitsemän faijaa.

Pasi Pitkänen: Kadonneiden eläinten saari
WSOY, 2017
65 s.
(kirjastolaina)

Toinen teos, jonka parissa viihdyimme syksyn mittaan useammankin kerran, on Pasi Pitkäsen Kadonneiden eläinten saari. Kirja kertoo Matias-nimisestä pojasta, jonka siskon kidnappaa sirkuksessa merkillinen eläin. Matias joutuu huimaan seikkailuun saarelle, jossa elää edelleen dodoja ja muita sukupuuttoon kuolleeksi luultuja eläimiä. Kuka ne on sinne pelastanut, ja voivatko sisarukset päästä sieltä karkuun? Vaikka kirjassa on 65 sivua, ei yhdellä aukeamalla ole tekstiä kuin jokunen lause, joten kirjan voi lukea yhdessäkin illassa iltasaduksi. Kesken sitä on nimittäin vaikea jättää. Kirjan kuvat ovat näyttäviä, kuin taideteoksia, ja Pitkänen ilmeisesti tunnetaankin eritoten kuvittajana. 


Osa kuvista oli kuusivuotiaan mielestä hiukan jänniä, mutta onneksi kirjan hahmot eivät olleet loppujen lopuksi pahoja vaan niillä oli hyvät tarkoitusperät.

Tällaisia aukeamia katselee mielellään!

Keskustelua herätti myös kirjan päättävä aukeama, jossa kerrotaan maapallolta hävinneistä eläinlajeista. Sukupuutto on sinänsä eskarilaiselle tuttu sana esimerkiksi erinäisten dinosauruskirjojen ja -ohjelmien myötä. Aukeamalla kuitenkin mainitaan, että barbarileijonia on elossa enää sata yksilöä, joista kaikki elävät vankeudessa. Tästä sukeutui hyvä keskustelu: miksi eläintarha tai sirkus on meille viihdettä, mutta eläimelle vankilaan verrattavissa. 

Hannamari Ruohonen: Kadonnut äitini
S & S, 2017
30 s.
(kirjastolaina)

Hannamari Ruohosen Kadonnut äitini herätti mielenkiintoni kirjaston hyllyssä. Eskarilainen totesi kannen perusteella, että kirja ei häntä sitten kiinnosta. Päättelin, että kirja on joka tapauksessa sellainen, että minun on parasta lukea se ensin itse. Kirja kertoo lapsesta, jonka äiti on lähtenyt kotoa. Lapsen tulkitsee äidin lähtöä näin: Äiti oli lähtenyt, koska hän ei halunnut enää mitään. Varsinkaan äiti ei ole jaksanut enää siivota toisten jälkiä, ja lapsi on kuullut äidin ja isän riitelevän tästä. Sitten äiti on vain hävinnyt. Ei siis ihan tyypillisin lastenkirjan aihe. Lapsi käsittelee vaikeita tunteitaan kirjassa heijastamalla ne resuiseen koiraan, joka tulee pihapiiriin. Lapsi myös haluaa tuhota kaikki äidin tavarat. Isä on kuitenkin onneksi olemassa, tukee ja lohduttaa. Ja vaikkei sitä sanallisteta, ilmeisesti äitikin palaa kotiin.

Olettaisin, että kirjan avulla voisi käsitellä vihan, surun ja hylkäämisen tunteita. Silti mietin, että ehkä jokin enemmän lapsen maailmasta etäännytetty tarina toimisi tässä tarkoituksessa paremmin, koska se, että kirjassa äiti on - hetkeksi - jättänyt perheensä, voi olla lapselle enemmänkin pelkoa aiheuttava tekijä - voiko näin käydä hänellekin? Kirjassa on kauniit, värikkäät mutta herkkään tyyliin piirretyt kuvat.



________________________________

Bloggaamiseen tuli taas kuin huomaamatta kolmen viikon tauko. Työ vaatii veronsa: jaksan lukea, mutten kirjoittaa. Olen lukenut syksyn mittaan monenlaista, joten kirjoittelen tässä ensi viikon mittaan muutaman tällaisen koostepostauksen, jos en ehdi kovin pitkiä tekstejä kirjoitella. 

sunnuntai 26. marraskuuta 2017

Anni Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat

Olin pitkään luullut olevani aivan normaali. Tai ainakin luulin ajattelutapani olevan samanlainen kuin kaikilla muillakin ihmisillä. Että mitä sitten, etten pidä itseäni minään tai uskon kaikkien vihaavan minua (kunnes toisin todistavat ja niitäkin todistamisia epäilin). Niinhän kaikki muutkin ajattelevat! Tai ainakin pelkäävät tulevansa hylätyksi, puukotetuksi selkään.


Anni Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat
Kosmos, 2017
157 s.
(Oma kirjaostos)

Anni Saastamoinen on toimittaja ja monelle tuttu varsinkin Twitteristä, jossa hän laukoo ajatuksiaan esimerkiksi keski-ikäisistä käppäukoista. Hänen teoksensa Depressiopäiväkirjat pohjautuu kirjoittajan omiin masennuskokemuksiin, ja tyyli on yhtä suora ja räväkkä kuin sosiaalisessa mediassa. Kirjan kansikuva vittupilvineen kertookin hyvin sen tyylistä ja karkottanee ne ihmiset, jotka eivät alatyylisiä ilmauksia siedä.

Suosittelisin kirjaa ennen muuta ihmisille, joiden läheinen on sairastunut masennukseen. Uskoisin, että kirja auttaa ymmärtämään sitä - Saastamoisen sanoin - temppurataa, joka masentuneen on jaksettava käydä läpi saadakseen myös terapiaa lääkehoidon lisäksi. Saastamoinen ei suinkaan ole masennuslääkkeitä vastaan, vaan kertoo omalla kohdallaan lääkkeiden olleen edellytys sille, että hän jaksoi edes hakeutua terapiaan ja hyötyi siitä.

Saastamoisella on taito sanoa asiat tiiviisti ja nasevasti. Hän ruotii esimerkiksi masennuksen diagnosoimiseen käytettävän BDI-testin läpi hulvattoman hauskasti - saavutus sekin, kysytäänhän lomakkeessa kuitenkin hyvin synkistä asioista. Ja viimeinen vaihtoehto, "etten enää kestä", on jotain mitä teini-ikäiset huutavat julkisissa kulkuneuvoissa. -- Vittu mitä draamailua, eihän tuommoinen sovi suomalaiseen luonteeseen, tai en ainakaan saatana myönnä että olisin niin onneton "etten enää kestä", kyllä sitä nyt on perkele vaan kestettävä, tai teeskenneltävä ainakin kestävänsä.

Ainoa huono puoli kirjassa on, että olisin mielelläni lukenut hiukan enemmänkin. Toipumisvaihetta käsitellään kirjassa aika lyhyesti, vaikka toki hyvin mietitään sitäkin, voiko masennuksesta varsinaisesti "parantua" vai onko vain parempia ja huonompia vaiheita. Mikä on lopulta paranemista? Onko se vain sitä, että salakalavasti huomaa voivansa paremmin ja ettei roskien vieminen tai pyykkien laittaminen kaappiin enää uuvuta tuntikausiksi?



Kävin kuuntelemassa Saastamoista Helsingin kirjamessuilla, ostin kirjan ja sain siihen myös omistuskirjoituksen. Kiitos kirjailijalle siitä ja ylipäätään tämän kirjan olemassaolosta. Kirja käynnisti omassa mielessäni monenlaisia ajatuskulkuja - esimerkiksi tuo alkuun lainaamani kohta. Eikö olekaan normaalia ajatella näin?


Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Suketus on käynnistänyt bloggareille ja kaikille muillekin tälle viikolle haasteen osallistua jollain tapaa Mielenterveysviikkoon. Haaste sai minut viimeistelemään tämän monta viikkoa luonnoksena olleen postauksen juuri nyt. Depressiopäiväkirjoista ovat minun lisäkseni tällä viikolla kirjoittaneet ainakin Tekstiluola-blogin Tuomas, Kirjojen kauneudesta -blogin Syksyn lehti, Lukupino-blogin Simo ja haasteen vetäjä itse. (Näistä muuten Tuomas on pohtinut hyvin kirjan lajia. Itsekin mietin, laitanko postaukseeni tunnisteeksi tietokirjallisuus. Ovathan elämäkerratkin tietokirjallisuutta, joten mikseipä sitten hyvin henkilökohtainen masennuskuvaus, jossa on jopa pamflettimainen sävy.)
___________________________

Jos haluaa lukea masennuksesta hiukan lempeämpään tyyliin, suosittelen esimerkiksi Pauliina Vanhatalon kirjaa Keskivaikea vuosi

tiistai 21. marraskuuta 2017

Kirjablogit ja 101 kirjaa - Kaarlo Hänninen: Kiveliön karkurit

He [peräpohjalaiset] uskalsivat jo ennen maailmansotaa kannattaa maamme itsenäisyys-aatetta, ja ryssän sortovaltaa vihattiin katkerasti. Ja jääkäriliike sai sitten jokivarren talonpojista lämpimiä kannattajia. Saksalaiset sotavangitkin uskalsivat karkumatkoillaan pistäytyä useampaan tupaan ruokaa ja yökortteeria hakemaan. Mutta pettureitakin oli muutama. Ja heidän tähtensä piti olla varuillaan niiden, jotka eivät olleet "suuren isänmaan" johtomiesten suosiossa.


Kaarlo Hänninen: Kiveliön karkurit. Saksalaisten sotavankien seikkailuja Lapin ja Pohjois-Suomen erämaissa
WSOY, 1923
184 s.
(kirjastolaina)
Kaarlo Hännisen Kiveliön karkurit kuvaa ensimmäisen maailmansodan aikaisia saksalaisia sotavankeja, jotka karkaavat Muurmannin (nyk. Murmansk) ratatyömaalta ja pyrkivät Suomen kautta Ruotsiin ja siitä edelleen Saksaan. Kirja kuvaa suomalaisten suhtautumista saksalaisiin ja venäläisiin, ja teoksen lopussa kuvataan myös Suomen sisällissotaa. Teos on siis monella tavalla oman aikansa kuva, eikä ole siksi ihme, että se on valittu edustamaan vuotta 1923 Ylen Kirjojen Suomi -projektin 101 kirjaa -listalla.

Nykylukijalle kirja tarjoaa ajankuvan ja historiatiedon lisäksi seikkailukertomuksen ja lopulta aika valjuksi jäävän rakkaustarinan. Luutnantti Braun ajautuu pakomatkalla erilleen joukostaan ja loukkaantuu pahoin. Häntä hoivaava kruununtorpan tytär Saima rakastuu mieheen, mutta on selvää, ettei Braun voi jäädä tulenarassa tilanteessa Suomeen. Saksalaisten auttaminen on Venäjän vallassa olevassa Suomessa luonnollisestikin kiellettyä, mutta pohjoisen ihmiset tietävät, että oman maan poikia on Saksassa jääkärikoulutuksessa, joten saksalaiset nähdään aseveljinä yhteistä vihollista Venäjää vastaan. Muutamat suomalaiset ovat kuitenkin venäläisten - toisaalta toki senhetkisen laillisen esivallan - puolella tai sitten karkurien kiinnisaamisesta luvatun palkkiorahan perässä, joten lukija saa jännittää, löytyykö avunantajia saksalaisjoukkion pakomatkalle riittävästi.

Teos on hyvä esimerkki siitä, miten kaunokirjallisuus voi saada pohtimaan jotain aikanaan koulun historiantunneilla sivuttua asiaa entistä syvemmin. Saksa nähtiin kirjan mukaan ensimmäisen maailmansodan ajan Suomessa vapaana maana, josta toivottiin apua oman maan itsenäistymispyrkimyksiin. Ihannoiva kuva Saksasta näkyy vielä Kaarlo Hännisen esipuheessakin, jossa hän esimerkiksi kiittelee, että saksalaiset ovat myöntäneet kunniamerkkejä heitä auttaneille suomalaisille. Hännisen lapsenlapsi Eeva Hänninen kertoo Ylen haastattelussa, että hänen isoisänsä talosta Kuusamossa on mahdollisesti voitu auttaa saksalaisia vankikarkureita, joten kirjalla on ehkä siinä mielessä myös yhteyksiä todellisuuteen.

Teoksen kuvaus pohjoisesta luonnosta on rikasta. Erämaa - kiveliö - näyttäytyy vahvana vastavoimana eloonjäämiskamppailussa. Toisaalta se on tehnyt siellä asuvista ihmisistä sitkeitä ja yhteistyökykyisiä.

Siinä, missä metsä loppuu ja pelto alkaa, on kuin kahden valtakunnan raja: kiveliön ja kulttuurimaiseman. Ja näiden valtakuntien välillä on käynnissä ikuinen taistelu, jossa ihminen ja kiveliö voimiaan mittelevät, ja jossa valloitetaan uusia alueita, ja toisin peräännytäänkin. (s. 67)

Etelässä eivät näyttäneet isännän surut liikuttavan työväkeä eikä työväen huolet isäntää. Kiveliössä olivat kaikki melkein samanarvoisia, siellä oli yhteinen rintama kaikilla ankaraa luontoa vasten käännettynä. (s. 170)

Vaikka teoksessa ei olla sotarintamalla, luotejakin viuhuu saksalaisten paetessa heitä takaa-ajavia venäläisiä. Kirjassa niin saksalaiset sotilaat kuin suomalaiset siviilitkin pohtivat jonkin verran sotaa ja sen mielettömyyttä. Ihminen on varsinkin näin sota-aikana kohtalon käsissä kuin mitätön leikkikalu, jota hän heittelee minne milloinkin, ja samoin on kokonaisten kansojen kohtalo usein kuin yhden arvan varassa, pohtii esimerkiksi luutnantti Braun. Teoksen alussa puolestaan saksalaisia auttava torppari Taipale pohtii, miksi ollenkaan soditaan, kun maata kyllä ainakin pohjoisen erämaan perspektiivistä katsottuna riittää kaikille.

Kirjan lopussa aika yllättäenkin kerronta keskittyy aika paljon Saimaan ja hänen veljeensä Juhoon, jotka on lähetetty pohjoisen korpimailta Helsinkiin. Siellä he joutuvat sisällisodan keskelle. Tältä osin juoni tuntui vähän köykäiseltä, eli näkökulmatekniikka ei ehkä ollut ihan Hännisen vahvuus kerronnassa. Rakkaustarinakin saa kuitenkin päätöksensä.

Olen iloinen, että sain 101 kirjaa -projektissa luettavakseni nimenomaan kaksi pohjoissuomalaista kirjaa, joista toinen oli minulle jo ennestään tuttu Joni Skiftesvikin novellikokoelma, toinen taas tämä kirja, johon en taatusti olisi tullut koskaan tarttuneeksi ilman tätä projektia. Kaarlo Hänninen (1876 - 1939) oli kuusamolainen kirjailija, tutkija ja Maalaisliiton kansanedustaja. Hän toimi eduskunnassa monin tavoin kotiseutunsa hyväksi, kertoo Wikipedia-artikkeli.



torstai 9. marraskuuta 2017

Ben Kalland: Vien sinut kotiin

Toisinaan minusta tuntuu, että niputan yhteen elämäni kirkkaita pisteitä. Etäältä katsottuna ne voi ymmärtää kuvioksi.

Ben Kalland: Vien sinut kotiin
Atena, 2017
284 s.
(kirjastolaina)

Ben Kallandin esikoisromaani Vien sinut kotiin on niitä lukukokemuksia, joihin tietää palaavansa vielä uudelleen. En usko kertalukemalla saaneeni kirjasta kaikkea sitä, mitä olisin siitä voinut tavoittaa. Joka tapauksessa tiedän lukeneeni hienon kirjan, joka tavallaan vei minut kotiin.

Kallandin kirjan kertoja on Markus, kerronnan nykyhetkessä jo keski-iän sivuuttanut mies, joka työskentelee New Yorkissa Jehovan todistajien päätoimistossa. Hänen on matkustettava Suomeen nuorimman siskonsa hautajaisiin. Samalla hän yrittää hahmottaa, mitä oikeastaan tapahtui hänen lapsuudenperheelleen, sille perheelle, joka vietti kesiään Bellevuen huvilassa Kirkkonummella. Mitä tapahtui viulistisisko Ellenille, mitä omapäiselle Carolalle? 

Kalland taitaa romaanin aloittamisen. Kirjan alussa on kuvattu kuolemantapaus menneisyydestä, ja se tuntuu luovan tiheän jännityksen tunnelman, joka kantaa lähes koko kirjan ajan. Lisäksi kertoja saa alussa kirjeen, jossa kerrotaan, että hänellä on lapsi - ja lapsenlapsi. Lukemista on jatkettava, jotta erilliset pisteet yhdistyvät ja muodostavat kuvan. 

Millainen tuo kuva sitten on? Toisaalta se on kuva kertojasta, Markuksesta, jonka suhde uskontoonsa ei ole mitenkään yksioikoinen. Jehovan todistajat ovat esimerkiksi jossain määrin tunnettuja siitä, että heidän oppinsa muuttuu aika ajoin. Näin on myös kirjan maailmassa, ja kertoja on tässä prosessissa mukana, koska hän laatii artikkeleja järjestön julkaisuihin. 

Toisinaan sain tehtäväkseni kirjoittaa kaksi eri versiota samasta artikkelista. Tällainen oli esimerkiksi kirjoitus siitä, saisivatko Sodoman ja Gomorran viattomasti tapetut ihmiset ylösnousemuksen. -- Yritin saada kysyä, mikä kanta on lopullinen. "Sitten kun se on painettu, me hoidamme loput." Kirjoitin artikkelista molemmat versiot, ja hallintoelimen äänestyksen jälkeen toinen julkaistiin. En muista, kumpi kanta jäi voimaan.

Uskonnon periaatteiden häilyvyys ja pienen miesjoukon - hallintoelimen - vahva valta niihin tuntuu siis olevan Markukselle jotenkin yhdentekevää. Samaan aikaan hän silti pyrkii itsekin jokseenkin aktiivisesti valta-asemaan. Markuksen persoona jäi minulle toisaalta etäiseksi. Ehkä hän on etäinen itselleenkin - alkaa ymmärtää omaa persoonaansa vasta vanhemmalla iällä, kun on vastakkain itselleen uusien asioiden kanssa? Markus pohtii paljon sitä, mikä on totta ja miten totuutta voi muunnella jättämällä jotain kertomatta. Lopussa hän pystyy jo reflektoimaan itseään: Ei ollut totta, että olin rakastanut vain itseäni.

Lapsuudessa kuvaan kuuluu myös Markuksen äiti, joka ei jaksa olla riittävän aktiivinen todistaja ja käydä kentällä ovelta ovelle -työssä, joten hänestä ei voi puhua seurakunnassa. Äiti sairastaa mitä ilmeisimmin masennusta, mutta tätä ei haluta uskonnon parissa myöntää. Apua emme saaneet, koska lääkettä ei ollut olemassa. Äidillä ei ollut fyysistä sairautta, ainoa oikea tapa oli vetäytyä ja tutkia enemmän julkaisujamme. 

Koko kuvan ja kirjan keskiössä on kuitenkin Ellen, toisiksi nuorin sisaruksista. Hänen soittoharrastuksensa puolesta muuten niin voimaton äitikin jaksaa pitää ääntä. Mikä sai kuitenkin persoonallisen ja lahjakkaan viulistitytön soittimen vaimenemaan? Juuri Ellen oli se kirjan hahmoista, josta halusin tietää enemmän - ja hänestä ja hänen kohtalostaan haluaisin kiivaasti keskustella jonkun kirjan lukeneen kanssa. 

Kirjan maailma on minulle tietyiltä osin tuttu, toisilta osin ei. Ben Kalland on eronnut Jehovan todistajista parikymppisenä (ks. Kotilieden haastattelu), minä teini-ikäisenä. En kanna uskontoa kohtaan henkilökohtaista kaunaa, eikä Kallandin kirjastakaan sellaista välity. Suljetut uskonnolliset yhteisöt sääntöineen ovat silti kaiken kaikkiaan minusta vastenmielisiä silloin, kun ne  sulkevat myös ongelmat sisäänsä tai eivät edes suostu niiden olemassaoloa näkemään. Silti Vien sinut kotiin oli minulle merkityksellisempi tarinana perheestä ja perhesuhteista kuin uskonyhteisöstä. 

Harmi, etten ehtinyt käydä kuuntelemassa Kallandia kirjamessuilla. Täytyy ehkä lukea lisää hänen haastattelujaan. Olisi kiinnostavaa tietää, miten hän päätyi kirjoittamaan esikoisteoksensa vasta viisikymppisenä - onko esimerkiksi niin, että omiin kokemuksiin on täytynyt saada ajallista etäisyyttä, jotta teoksenkin on pystynyt etäännyttämään niistä? 

En aina ehdi lukea muiden bloggauksia tai vähintään linkit niihin jäävät laittamatta. Koska tässä kirjassa on kuitenkin kyseessä minulle tuttu mutta ehkä monelle muulle vieras yhteisö, oli hyvin kiinnostavaa käydä kierros muissa blogeissa. Kirjaa on luettu paljon - tässä joitakin poimintoja: Lukujonossa-blogissa ihastellaan esimerkiksi Kallandin tapaa kirjoittaa uskonnosta ilman saarnaamisen makua. Leena Lumi toivoi, että Kalland olisi noussut HS:n esikoiskirjapalkintoehdokkaaksi. Olisin itsekin toivonut näin, mutta jostain syystä tuolle listalle eivät päässeet sen kummemmin tämä kirja kuin toinen uskontoa kuvaava esikoisteos, helluntailaisuuden maailmaa minulle avannut Terhi Törmälehdon Vaikka vuoret järkkyisivät. Törmälehdon kirja on tullut Kallandista mieleen esimerkiksi myös Kirsin kirjanurkan Kirsille. Kirsi kertoo merkinneensä kirjasta muistiin monia hienoja kohtia - sama täällä. Hauska huomio on, että minullakin oli tässä bloggaukseni lopussa ensin sama lainaus totuudesta ja fiktiosta, joka on näköjään myös näissä kolmessa bloggauksessa. Ja samaan sitaattiin lopettaa myös kirjan teemoja ansiokkaasti analysoinut Tuijata.  Lumiomenan Katjakin on ihastunut kirjan tyyliin ja rakenteeseen. Kirjasähkökäyrän Mai puolestaan on kriittinen teosta kohtaan: hän on kokenut niin päähenkilön kuin kirjan kuvaaman yhteisönkin vastenmieliseksi ja muun muassa siksi koko lukukokemus on ollut epämiellyttävä.

Jännä, miten muuten ex- Jehovan todistajana edelleen nousee karvat pystyyn, kun joissakin arvioissa (ei muistaakseni yllä linkittämissäni) käytetään sanaa jehovalainen tai jehova silloin kun tarkoitetaan kyseiseen uskontoon kuuluvaa henkilöä, ei Jumalaa. Jos siis joku ei vielä tiennyt, kyseinen tapa on jos nyt ei loukkaava niin ainakin virheellinen. 

keskiviikko 1. marraskuuta 2017

Tunnelmia Helsingin kirjamessuilta

Kirjamessut houkuttelivat viime viikonloppuna yli 84 000 kirjanystävää Messukeskukseen. Itse olin paikalla perjantaina ja lauantaina.


Pe 27.10.
Lensimme mieheni kanssa Helsinkiin perjantaiaamuna. Lento oli hiukan myöhässä ja kävimme viemässä matkatavarat valmiiksi hotelliin, joten olimme messuilla lopulta puoliltapäivin. Väkeä riitti! 


Suuntasin ensimmäisenä KirjaKallio-lavalle, jossa ehdin kuulla loppuosan keskustelusta "Netissä on kaikki - mihin tarvitaan kirjaa?" Keskustelemassa olivat esimerkiksi Demin päätoimittaja Päivi Lehtomurto, Kirjamessujen ohjelmajohtaja Jan Erola ja kirjailija Aleksi Delikouras. Puhuttiin esimerkiksi siitä, pitäisikö kirjojen kielen olla toisenlaista, lähempänä somekieltä, että kirjat olisivat nuorille helpommin lähestyttäviä. Aleksi Delikouras kertoi kysyneensä joskus lukijoiltaan, huomaavatko nämä, että henkilöt Nörtti-kirjoissa puhuvat tilanteesta riippuen puhekielisemmin tai kirjakielisemmin. Asialla ei kuulemma ollut lukijoille mitään väliä. Oma kokemukseni on, että puhekieli kirjoissa vanhenee nopeasti, ja ylipäätään uskottavaa dialogia nuorten suuhun on vaikea kirjoittaa. Kenties Delikouras on onnistunut tässä - olisi varmaan syytä lukea hänen kirjojaan. 


Toinen varsinainen ohjelma, jota kävin perjantaina kuuntelemassa, oli kuuden esikoiskirjailijan haastattelu. Messuilla Rakkaudesta kirjaan -palkinnon saanut Seppo Puttonen haastatteli kirjailijoita nasevasti ja oivaltavasti. Mieleen jäi esimerkiksi Hanna Rytin Syli-teos, joka kertoo naispapista, jolla on ensin takertuva suhde hierojaansa ja myöhemmin myös naispuoliseen työkaveriin. Puttonen esitti myös hyviä kysymyksiä syksyn kohukirjailija Ossi Nymanille. Nyman on toki tarkoituksella antanut provosoivia haastatteluja, mutta nyt puhuttiin kirjasta, ei niin paljon vain hänestä itsestään. 


Niinhän siinä sitten kävi, että ostin Nymanin kirjan ihan itselleni, jotta voin muodostaa siitä oman mielipiteeni. Ensimmäisen messupäivän toinen merkittävä ostos oli S & S:n kustantamana ilmestynyt suomennos kokoelmasta Iltasatuja kapinallisille tytöille. Todella vaikuttavan oloinen teos, jossa esitellään sadan naisen tarinat, Jane Austenista Malala Yousafzaihin, lapsille sopivassa tiiviissä muodossa. Bloggaan tästä lähiaikoina. Lisäksi ostin Sarah Andersenin mainion sarjakuvakirjan, kaksi kirjaa kummitytölle sekä pari alekirjaa, joista puhuttiin Kirsin kirjanurkan Unohdetut kirjat -postauksessa ja sen kommenteissa. Sinisaloa en olekaan aikoihin lukenut. Kalamiehet vien koululle äikänluokan hyllyyn.


 Tässä vaiheessa olinkin niin väsynyt, että oli sopiva hetki vetäytyä hotellihuoneeseen rauhoittumaan - ja tietenkin lukemaan. Hotellihuoneessamme olisi muuten ollut valtava parveke, mutta siitä ei nyt näin lokakuussa ollut suurta iloa.

Lauantai 28.10.



Olin messuilla toista kertaa, ja ensimmäisen kerran ehdin mukaan bloggariaamiaiselle. Aamiaisella Satu Sirkiä haastatteli kuutta WSOY:n, Tammen ja Johnny Knigan kirjailijaa. A. W. Yrjänä on juuri julkaissut ensimmäisen proosateoksensa ja kertoi hauskasti esimerkiksi sen henkilöhahmojen nimeämisestä. Tuomas Kyrö esiintyi ainakin vaatetuksen osalta hiukan rennommin kuin myöhemmin päivällä presidentti Tarja Halosen haastattelussa, josta siitäkin kuulin osan. Olen ollut sitä mieltä, että Mielensäpahoittaja on jo loppuunkulutettu juttu, mutta kieltämättä uusin kirja Mielensäpahoittajan Suomi alkoi sittenkin kiehtoa.


Seuraavaksi suuntasin Kirjailijaliiton Takauma-lavalle, jossa Anja Snellman haastatteli valtavan asiantuntevasti Kati Hiekkapeltoa. Aiheena oli henkilöhahmon rakentaminen, ja vaikka Hiekkapellosta se tuntui hankalalta aiheelta, koska hänen hahmonsa ikään kuin syntyvät kirjoittaessa, haastattelu oli silti erinomainen. Oli myös ilo kuulla, että Hiekkapelto työstää seuraavaa kirjaa Anna Feketestä (lausutaan muuten fäkätä - hassua tuo unkari). Juuri nyt meneillään oli kuulemma jonkinlainen writer's block ja Annan ääni oli hiljennyt, mutta tällaiset vaiheet toki kuuluvat kirjoitusprosessiin.


Lauantain seuraava valopilkku oli taas KirjaKallion lava, jossa haastateltiin Koko Hubaraa. Kaikkien tämän lavan kirjailijahaastattelujen aikana esitettiin myös katkelma kirjailijan teoksesta, ja täytyy sanoa, että näkemäni esitykset olivat huikeita. Rohkeita nuoria! Hubara oli myös kannustava puhuja ja kehotti nuoria kirjoittamaan juuri sillä äänellä, kielellä ja tavalla, joka omimmalta tuntuu, välittämättä kenenkään muun ajatuksista.


Kullervo-salissa summattiin kulunutta kirjavuotta ja sen suuntia meillä ja maailmalla. Näin oli ainakin kuvattu messuohjelmassa. Keskustelua veti Karo Hämäläinen, joka joutui kuitenkin ymmärrettävästi poistumaan kesken kaiken vastaanottamaan tietokirjailijapalkintoa. Anna-Riikka Carlson, Heidi Köngäs ja Ville Hänninen nostivat esiin kiinnostavimpia teoksia tältä vuodelta. Minusta mielenkiintoisinta oli pohdinta kirjallisuuden ja totuudellisuuden suhteesta - suomalaisilla on Carlsonin mukaan voimakas totuudellisuuden vaatimus. Tästä Karo Hämäläinen nosti esimerkiksi oman kirjansa Paavo Nurmesta, jossa tapahtuu paljon sellaista, mitä hän on vain kuvitellut Nurmen elämään. Silti hänelle on useampi henkilö todennut, ettei ole tiennyt Nurmen tehneen näitä asioita.  Kustantajaan otetaan myös yhteyttä siksi, jos kirjassa on jotenkin lukijan mielestä kyseenalaisia mielipiteitä, eli ikään kuin sekoitetaan kirjan henkilöt ja kirjailijan mielipiteet. Lopussa tuli myös yleisökysymys siitä, onko sellaisia aiheita, joista ei nykyisin voi kirjoittaa tai joita koskevia kirjoja ei julkaistaisi (vrt. vaikkapa Pentti Haanpään kokema kustannusboikotti 1930-luvulla). Keskustelijat ehtivät vastata tähän vain lyhyesti, mutta aihetta on puitu perusteellisesti Ompun blogitekstissä ja sen kommenteissa.


Lauantaiaamuna luin raitiovaunussa BookBeatista Anni Saastamoisen Depressiopäiväkirjoja. Olen seurannut kirjailijaa jonkin aikaa Twitterissä, jossa hän on hauska ja kantaa ottava, ja kirja kiinnostaa myös aiheensa puolesta. Ironinen, sarkastinen ja mustaan huumorintajuuni vetoava tapa kuvata masennusta imaisi mukaansa niin tehokkaasti, että meinasin ajaa ohi Messukeskuksesta. Kävin siis kuuntelemassa kirjailijan haastattelun ja ostin kirjan ihan signeerauksen kera omakseni. Tästäkin bloggaan, kunhan ehdin.


Ostin itselleni myös Tuntemattoman sotilaan naishahmoista kertovan Toinen tuntematon -novellikokoelman. Naisia kun nyt oli olemassa myös sodan aikana, ja he tekivät monenlaista. Viime päivinä aiheesta on käyty sappea kiehuttavaa keskustelua (ei siis liittyen tähän kirjaan vaan elokuvaan), mutta ei siitä sen enempää. Hyvä, että tällainen kirja on. 

Lauantaina päätin myös kierrellä messujen kahden euron kirjalaareja, joita oli ihan valtavasti. Ostin Eija Hetekivi-Olssonin kirjan, niin kuin suunnittelinkin messusuunnitelmapostauksessani. Ilmeisesti oloni ihmisvilinässä alkoi tuntua jokseenkin ahdistuneelta, koska muut ostamani teokset ovat sattumalta nimeltään Suojaton ja Suojattomat. Odotan Kekkosen kirjan lukemista paljon, koska pidin Vieraat-kirjasta ja sen tyylistä.

Lisäksi tapasin lauantaina muita bloggareita päivystysvuoroni aikana bloggaripisteellä. Lukuvinkkejä sain jakaa vain yhdelle ohikulkijalle - ehkä olisin voinut olla siinä suhteessa aktiivisempi. Oli joka tapauksessa kiva tavata uudestaan joitakin bloggareita, joihin tutustuin jo viime vuonna, ja tavata myös monia sellaisia, joiden blogeja kyllä luen enemmän tai vähemmän säännöllisesti. Viime aikoina vähemmän, kun en meinaa edes ehtiä itse kirjoittaa. Täytyy ryhdistäytyä tässä suhteessa, koska monessa blogissa käydään myös aktiivisia keskusteluja, ja muutenkin yhteisöllisyys on ollut se suola, joka ylipäätään saa jatkamaan blogiharrastusta kaiken kiireen ohella.

Summa summarum: minulle sopiva tapa on valita messuohjelmasta pari kolme ohjelmanumeroa per päivä, jotka käyn kuuntelemassa ajatuksella, ja varata riittävästi aikaa myös vapaaseen kiertelyyn ja kirjojen hiplailuun sekä ihmisten kohtaamiseen.

Hyvästi, rakas kirjakupla! Sulkeudun suosioosi toivottavasti taas ensi vuonna.

Kiitän messujärjestäjää bloggaripassista ja ilmaislipuista, jotka annoin kirjarakkaille läheisilleni.


keskiviikko 25. lokakuuta 2017

Suuntana Helsingin kirjamessut

Syksy vilahti vauhdilla lokakuuhun ja pohjoisen syyslomaviikkoon. Fiksusti ovat siellä etelässä sijoittaneet Helsingin kirjamessut juuri tälle viikolle, kiitos siitä! Messut alkavat huomenna, ja itse pääsen osalliseksi messuhumusta perjantaina ja lauantaina.


Tänä vuonna en aio tarkasti aikatauluttaa messuohjelmaani. Aion keskittyä nauttimaan olostani kirjaihmisten kuplassa, tavata muita bloggareita ja tuttuja. Varaan aikaa myös divaripöytien kiertelyyn. Messuilla on tarjolla neljän päivän aikana jopa 1000 haastattelua tai muuta ohjelmanumeroa kuudellatoista lavalla tai salissa, joten tarkkaan suunnittelemattakin voi päätyä kuuntelemaan monenlaista. Messujen teemana on luonnollisesti satavuotias Suomi, mutta ohjelma on kyllä kertakaikkisen kaikenkattava.  

Kiinnostavasta kattauksesta poimin muutaman jutun, joihin itse ehkä päädyn:

Perjantai 27.10.

Klo 11 - 11.30 Vihan ja inhon internet, KirjaKallio-lava
Internet täyttyy toinen toistaan kovemmista ja julmemmista äänistä: seksismi, misogynia, rasismi... Johanna Vehkoon ja Emmi Niemisen kirja purkaa ilmiön syitä ja seurauksia. (Note to self: tämän kirjan voisi luultavasti hankkia luokan kirjahyllyyn.)

Klo 12 - 13 KirjaKallion paneeli: Netissä on kaikki, mihin tarvitaan kirjaa?
Miten kirjan pitäisi kehittyä, jotta se olisi merkittävä jatkossakin? Keskustelemassa esim. Kirjamessujen ohjelmajohtaja Jan Erola ja Demin toimituspäällikkö Päivi Lehtomurto. Mielenkiintoinen teema - törmään työssäni jatkuvasti siihen, että entistä harvempi tarttuu omaehtoisesti kirjoihin.

Klo 14 - 15 Esikoiset, Aino-sali
Kuutta esikoiskirjailijaa haastattelee Seppo Puttonen. Tänne on syytä mennä hyvissä ajoin, koska mukana on myös syksyn kohukirjailija Ossi Nyman. En ole muuten lukenut yhtään näistä esikoisista, mutta monikin kiinnostaa.

Klo 16 - 16.30 Missä kirja-alalla mennään?, Kirjakahvila
Tämä keskustelu kiinnostaa samasta syystä kuin KirjaKallion paneeli.

Klo 17 - 17.30 Valtavan ihana, Katri Vala -lava
Jos olen vielä tähän aikaan messuilla, käyn ehdottomasti kuuntelemassa Hanna Kinnusta ja Aino-Kuutamo Uusitorppaa, joiden teos käsittelee ajankohtaista teemaa, naisen suhdetta omaan kehoonsa.

Jossain vaiheessa päivää voisi pistäytyä myös Pisa-työpajassa, joka on Takauma-lavalla klo 12-17.

Lauantai 28.10.

Aamu alkaa muiden bloggarien seurassa aamiaisella klo 9 - 11. (Yövyn hotellissa ja aion käydä tätä ennen myös hotelliaamiaisella, eli tämä on sitten itselleni hobittihenkisesti toinen aamiainen. Eipähän tarvitse tankata enää messupäivän mittaan niin paljon!)

Lauantaille onkin sitten tarjolla monenlaista mielenkiintoista. Miten voisin päättää, menenkö klo 11 - 11.30 kuuntelemaan Kati Hiekkapellon dekkareiden päähenkilöstä Takauma-lavalle vai pohjoiskorealaisesta arjesta Eino Leino -lavalle? En ehkä ehdi täyden vatsani kanssa kumpaankaan, joten on varminta aloittaa vasta seuraavista ohjelmanumeroista.

Klo 11.30 - 12 Vaihtoehtoinen totuus, Takauma-lava
Juha Itkonen, Tommi Melender ja Virpi Hämeen-Anttila keskustelevat populismin noususta sekä faktan ja fiktion sekoittumisesta. 
(Toisaalta samaan aikaan Koko Hubara on KirjaKallio-lavalla! Valintoja, valintoja...)

Tämän jälkeen olisi parikin mielenkiintoista paneelikeskustelua, ja sitten pitäisi jakautua peräti kolmeen paikkaan:

Minulla on lukupinossani Anni Saastamoisen Depressiopäiväkirjat, ja kirjailija vaikuttaa kiinnostavalta persoonalta. Kirjan tyyli on ilmeisesti humoristinen, vaikka aihe on vakava. Samaa voi sanoa Anna-Leena Härkösen Valomerkistä, ja Härköstä olisi kiinnostava kuulla livenäkin. Hetekivi-Olssonin Miirasta puolestaan oli laaja esittely Hesarissa, ja se alkoi kiinnostaa kovastikin (note to self: etsi divariosastoilta kirjailijan aiempaa teosta Tämä ei ole lasten maa, koska en ole aikomuksistani huolimatta sitä vielä lukenut).

Lauantaina aion myös viettää aikaa kirjabloggarien omalla pisteellä, joka on Boknäsin osastolla 6m48. Pisteellä on päivystäjät vähintäänkin to ja pe klo 16 - 18 sekä la ja su klo 14 - 18. Oman päivystysvuoroni varasin lauantaille klo 14 - 15, mutta viime vuonna huomasin päätyväni pisteelle muinakin aikoina. Pisteellä on jaossa kirjavinkkilistoja ja hyvää juttuseuraa! Mukava myös huomata, että piste on lähellä KirjaKallio-lavaa, jossa on nähdäkseni messujen kiinnostavin ohjelma.



Jaan messujen aikana tunnelmia Instagramiin (@hannaon) ja Twitteriin (@HannaOntero). Yhteisinä aihetunnisteina muiden bloggarien kanssa #bloggaajatkirjamessuilla. Toki käytössä myös #kirjamessut. Blogiin kirjoitan sitten kootusti fiiliksiä reissun jälkeen. 

Toivottavasti törmätään messuilla!

(Edit: korjattu kirjabloggarien pisteen sijainti ja lisätty kartta.)