keskiviikko 24. toukokuuta 2017

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina (Napoli-sarjan toinen osa: Nuoruus)
Alkuteos Storia del nuovo cognome
Suom. Helinä Kangas
WSOY, 2017
508 s.
(kirjastolaina)
Noin vuosi sitten suljin Elena Ferranten Loistava ystäväni -romaanin kannet ja jätin haikein mielin 16-vuotiaan Elenan ystävänsä Lilan häihin. Kirjoitin silloin, että Ferrante kuvaa teoksessaan hienosti kokonaisen korttelin asukkaat. Heihin kaikkiin tutustutaan lisää tässä Ferranten Napoli-sarjan toisessa osassa, mutta pääosassa ovat toki edelleen Elena ja Lila.

Elämä vie Elenaa ja Lilaa entistä enemmän eri suuntiin. Silti vielä Elenan lukiovuosien ajan he ovat tiiviisti tekemisissä varsinkin yhden kesän, jolloin he ovat ihastuneet samaan mieheen - siitäkin huolimatta, että Lila on naimisissa, tämä tuntuu saavan kaiken, mistä Elena vain haaveilee. Elena tietää paljon myös Lilan ajatusmaailmasta kirjan kuvaamien vuosien ajalta, koska hän saa kirjan alussa haltuunsa muistivihkot, joihin Lila on kirjannut mietteitään. Elena pohtii paljon sekä omia että Lilan tunteita, tekoja ja niiden vaikuttimia.

Hillitsinkö tunteitani siksi, että sisimmässäni kaipasin asioita, ihmisiä, kehuja niin valtavasti että se pelotti minua? Pelkäsinkö, että ellen saisi haluamaani, haluni voima räjähtäisi rinnassani ja ilmenisi mitä hirveimpinä reaktioina, samantyyppisinä kuin se, joka oli saanut minut vertaamaan Ninon ihanaa suuta rotanraatoon? Siksikö olin aina valmis perääntymään, silloinkin kun puskin eteenpäin? Siksikö minulla oli aina varattuna vieno hymy, heleä naurahdus, kun asiat menivät huonosti? Siksikö keksin aina uskottavia puolusteluja niille jotka loukkasivat minua?

Tuon kesän jälkeen Elena alkaa lopulta seistä omilla jaloillaan, luottaa itseensä ja ottaa etäisyyttä kotikortteliin. Hän pääsee jatkamaan opintojaan toiseen kaupunkiin, kauemmas kuin missä on koskaan ennen käynyt. Voisiko Elena olla tosiaan se, joka ponnistaa kauas kotikorttelista ja elää erilaista elämää kuin edellinen sukupolvi - seikka, josta he yhdessä Lilan kanssa haaveilivat? Elena kuitenkin joutuu kohtaamaan myös alemmuudentunnetta: hänestä tuntuu, että hänen omat ansionsa eivät voi riittää mihinkään, kun opiskelijatovereillaan on taustallaan sivistyneet, yläluokkaiset suvut ja paljon sellaista hiljaista tietoa, mitä Elenan on mahdoton omaksua.

Grecot, Cerullot, Carraccit, Solarat, Sarratoret ja muut napolilaiskorttelin asukkaat tuntuvat tätä toista osaa lukiessa entistä elävämmiltä. Osaa heistä vihaa, osaa säälii, mutta kaikkien käytöksen ja tekojen motiiveja yrittää jotenkin ymmärtää. Elämä korttelissa on väkivallan, kiristyksen ja vallanhalun säätelemää. Miehet käyttävät fyysistä voimaa, naiset yrittävät luovia toisin keinoin. Kirjan liepeessä muuten kerrotaan, että teossarjasta on Italiassa tekeillä tv-sarja - mahtavaa!

Kirja loppuu edellisen osan tavoin sellaiseen kohtaan, että haluaisi vain heti jatkaa lukemista. Onneksi Elenalle ja Lilalle ei vielä tarvitse sanoa hyvästejä, vaan jäljellä on kaksi vielä suomentamatonta osaa. Harmi, etten osaa italiaa - tuntuisi toisarvoiselta tarttua englanninkielisiin käännöksiin, kun Helinä Kangas on tehnyt suomennoksissa niin hienoa työtä. Sarjan kolmatta suomennosta saadaan kuitenkin odottaa varmaankin ensi kevääseen, koska WSOY:n syksyn katalogissa on vain uusi painos Ferranten aiemmasta romaanista Hylkäämisen päivät.

Uuden nimen tarina muissa blogeissa: Tuijata. Kulttuuripohdintoja kirjoittaa kiinnostavasti erityisesti Elenan yrityksestä nousta yhteiskuntaluokasta toiseen ja kertoo myös, mikä kirjassa hiertää. Leena Lumi on kokenut lukeneensa taikaa, vaikka kirjaa olisi voinut hiukan tiivistääkin. Tästä olen samaa mieltä: intensiivistä kesää Ischian saarella kuvataan liki 150 sivua, ja se on vähän liikaa, niin merkittävä kuin kesä molemmille tytöille onkin. Katja pohtii postauksessaan varsinkin teoksen yhteiskunnallisuutta, josta en omassa postauksessani juurikaan ole maininnut. Annikalle kirjasta on muodostunut pelastusrengas arkiähkyyn, ja samaa koin itsekin. Kirja on luettu myös monessa muussa blogissa, esimerkiksi Luettua elämääKirjaluotsi ja Kirjojen keskellä. Englanniksi kirjan ovat lukeneet esimerkiksi Kirja vieköön! ja Reader, why did I marry him?

torstai 18. toukokuuta 2017

Tule mukaan Blogistanian kesälukumaratonille 17.6.!

Nyt ollaan jännän äärellä. En ole vielä koskaan emännöinyt mitään lukuhaasteita tai muita kivoja juttuja, joita kirjablogiyhteisöön liittyy. (Aika vähän olen niihin vasta osallistunutkin.) Nyt minulla kuitenkin on ilo ja kunnia emännöidä Blogistanian kesän 2017 ensimmäistä kesälukumaratonia! 




Tämän kesän ensimmäinen kesälukumaraton järjestetään siis lauantaina 17.6. 

Maratonin säännöt:

  1. Mukaan ilmoittaudutaan tämän postauksen kommenttiosiossa. Jos sinulla on blogi, kerro myös sen osoite.
  2. Kaikki 24 tunnin aikana luettu kirjallisuus lasketaan mukaan. 
  3. Maratoonaamisen voi aloittaa perjantain 16.6. puolella tai sitä voi jatkaa sunnuntaina 18.6., kunhan osa lukemisesta tapahtuu lauantaina. Yhteensä aikaa on joka tapauksessa se 24 tuntia (esim. pe klo 17 -> la klo 17).
  4. Maratonaikaan saa sisältyä taukoja (nukkua ja syödä saa ja varmaan kannattaa), mutta ne lasketaan mukaan suoritusaikaan.
  5. Maratonista voi blogata halutessaan etukäteen, sen kuluessa ja jälkikäteen. Lopuksi joka tapauksessa lasketaan luettu sivumäärä, ilmoitetaan se blogissa ja linkitetään tuo tulospostaus minun blogiini, erilliseen lähtölaukauspostaukseen, jonka julkaisen juuri ennen maratonin alkua. Kirjaa mahdollisuuksien mukaan myös luetut kirjat. 
  6. Mukaan voi tulla, vaikkei olisi omaa blogia. Tällöin maratonilla luetut sivut voi käydä raportoimassa minun lähtölaukauspostaukseni kommentteihin, jos haluaa, että ne lasketaan mukaan maratonin aikana luettuun kimppasivumäärään, jonka julkaisen koostepostauksessani maratonin jälkeen.
  7. Maratonin tunnisteena on somessa #lukumaraton. (Yllä olevaa kuvaa saa myös käyttää vapaasti.)

Maraton ei ole nopeuskilpailu, vaan rentoa yhteislukemista. Jokainen saa lukea juuri sitä, mitä haluaa. Aiemmissa maratoneissa jotkut ovat kokeneet käteväksi "välipalaksi" ohuet kirjat, sarjakuvat tai novellit, jotta maratonin aikana saa jotain luettua myös loppuun. Tyyli on kuitenkin vapaa, ja halutessaan saa uppoutua koko maratonin ajaksi vaikka yhteen tiiliskiviromaaniin.

Bloggarit ovat pitäneet kesälukumaratoneja vuodesta 2013 asti. Osallistujia on maratoneilla tavannut Hyllytontun mukaan olla viitisenkymmentä - viime kesäkuussa jopa yli 70! Yleensä maratonpäiviä on ollut kesän aikana useampia, jotta mahdollisimman moni pääsisi mukaan. Tänäkin vuonna on suunnitteilla, että maratonluettaisiin myös heinäkuussa (8.7.) ja vielä elokuussakin (19.8.). Jollet siis ehdi mukaan nyt, niin mahdollisuuksia on vielä tulossa.

Päivitän osallistujalistan tämän postauksen jatkoksi. Tee siis kirjastoreissu tai valikoi maratonlukemiset oman hyllyn lukemattomista kirjoista, tiedota mahdollisille kanssa-asukeille olevasi tavoittamattomissa tuona kesäkuisena päivänä, suunnittele tankkaus ja naputtele ilmoittautumisesi tämän postauksen kommenttiosioon. Tervetuloa maratoonaamaan!

Tähän mennessä mukaan ilmoittautuneet bloggarit:

  1. Hannan kirjokansi
  2. Lukujonossa
  3. Mrs. Karlsson lukee
  4. Sivutiellä
  5. Limalepakon kirjablogi
  6. Unelmien aika
  7. Tuntematon lukija
  8. Kirjan jos toisenkin
  9. Carry on reading
  10. Todella vaiheessa
  11. Yöpöydän kirjat
  12. Sivujen välissä
  13. Hyllyn täydeltä
  14. Taikakirjaimet
  15. Kirja vieköön!
  16. Sivu sivulta
  17. Klassikkojen lumoissa
  18. Hyllytontun höpinöitä
  19. Rinkka ja nojatuoli
  20. Kirjojen pyörteissä

maanantai 15. toukokuuta 2017

Kata Melander: Älä irrota

Kata Melander: Älä irrota
Type & Tell, 2017
228 s.
(Kirjastolaina)

Saara haaveilee rakkaudesta, nähdyksi ja kosketetuksi tulemisesta. Saaran elämää kuitenkin rajoittaa se, että hän on pyörätuolissa, tarvitsee avustajan ja kärsii toistuvista kipukohtauksista, joille ei löydy syytä ja joihin tarvitsee voimakkaat lääkkeet. Saara tapaa yläaste- ja lukioaikaisen opettajansa, Petterin, joka vaikuttaa hyväksyvän Saaran sellaisena kuin hän on. Mutta uskaltaako luottaa, ettei toinen irrota hankalinakaan hetkinä? Petteri ei myöskään kerro itsestään kaikkea Saaralle heti, vaan vasta jonkin ajan päästä Saaralle selviää, mikä on Petterin taakka. Hiljalleen rakentunut luottamus särkyy.

Tiesinhän minä, että Petteri oli vain ohimeneviä välähdyksiä pimeässä. Sairaus olisi pysyvä, se olisi kierre. Sykli joka ei jättäisi rauhaan, vaikka miten muuta toivoisi. Ei sairautta haaveilla sammutettu. Mitä nopeammin sen uskoi, sen varmemmin välttyi uusilta pettymyksiltä.

Saaran tunteita kuvataan kirjassa hyvin. Saaralla on onneksi tukenaan siskonsa, Laura, jonka kanssa hän voi jakaa kaiken. Laura on ollut Saaran tukena aina, mikä on jollain tavoin auttanut kestämään esimerkiksi sen, että heidän isänsä ei ole koskaan hyväksynyt ja ymmärtänyt Saaraa. Saara kaipaa kuitenkin toisenlaista hyväksyntää, sitä, että tulisi nähdyksi naisena. Mutta miten voi erottaa, onko toisen katseessa rakkautta, huolta vai sääliä, jota Saara ei tahdo? Voiko toisen edessä olla heikko ja tarvitseva ilman että menettää omanarvontuntonsa?

Petteri pääsee enemmän ääneen kirjan loppua kohti. Hän pohtii paljon esimerkiksi pakenemista ja kohtaamista, pitkää avioliittoaan, jossa pariskunnan väliin on rakentunut vaikenemisen muuri, jonka läpi ei voi kohdata vaikka jompikumpi yrittäisi vielä kurkottaa. Voisiko Saaran kanssa olla toisin?

Rakkaustarinan lisäksi kirja kiinnosti myös kertomuksena siitä, millaista on elää kivun ja pyörätuolin rajoittamaa elämää. On hyväksyttävä se, että on riippuvainen jonkun toisen avusta. Ei varmasti ole helppoa, kun saa miettiä, millaisin käsin milloinkin tulee kosketuksi, nostetuksi, puetuksi, autetuksi. Saara opiskelee kirjassa yliopistossa, mutta kipukohtaukset, lääkäri- ja sairaalakäynnit hankaloittavat opintoja. Olen seurannut Kata Melanderia Twitterissä ja lukenut myös jonkin verran hänen blogiaan, ja saan sen vaikutelman, että tähän puoleen kirjasta on ollut paljon omaelämäkerrallisia aineksia.

Krista ehti lukea tämän kirjan ja vaikuttua siitä, ja Kristan ja Katan Twitter-keskustelujen perusteella oikeastaan kirjasta kiinnostuinkin. Myös Katja on sitä mieltä, että Älä irrota on taidolla kirjoitettu romaani. Tuomas kutsuu kirjaa rohkeaksi, koskettavaksi ja monessa kohtaa kauniiksi. Näihin ajatuksiin on helppo yhtyä. Toivottavasti Melander jatkaa kirjoittamista.

tiistai 9. toukokuuta 2017

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät
Otava, 2017
288 s.
Kansi: Timo Numminen
(kirjastolaina, kuva kirjasta Otavan sivulta)

Terhi Törmälehdon esikoisromaani Vaikka vuoret järkkyisivät on ollut yksi tämän kevään eniten esillä olleita kirjoja (ainakin omassa some-kuplassani). Tartuin kirjaan vähän varauksella, niin kuin kaikkiin paljon huomiota saaneisiin kirjoihin, koska usein arveluttaa, antavatko ne sittenkään juuri minulle lukijana mitään vai joudunko pettymään, kun ennakko-odotukset ovat liian korkealla. Kirja kuitenkin täytti odotukseni ja antoi enemmänkin.

Kirjan päähenkilö, Kainuussa asuva Elsa tulee uskoon lukioikäisenä. Elsa alkaa kulkea helluntailaisten kokouksissa ja toivoo kovasti, että usko olisi hänessä yhtä vahva kuin muissa seurakuntalaisissa. Elsa on aina rakastanut sanoja: totta oli se, mikä sanoilla todeksi sanottiin, sanoista asiat alkoivat olla ja lakkasivat olemasta. Elsa haluaisikin saada kielet - helluntailaisuuteen kuuluu kielillä puhumiseksi kutsuttu, kiisteltykin ilmiö. Kielillä puhumisen kokemusta kuvataan kirjassa kiinnostavasti ja monisyisesti.

Kirjan nykyhetkessä, kuutisen vuotta myöhemmin, Elsa asuu Kolumbiassa, Bogotassa, jonne on hakeutunut opiskelemaan ja sivutyönä opettamaan osallistuttuaan ensin maassa järjestettyyn helluntailaiseen konferenssiin. Elsa on tutustunut Manuel-nimiseen mieheen, joka on elänyt vuosia sissien vankina vuorilla. Manuel ja Elsa ovat toisaalta hyvin läheisiä, mutta miehen kokemuksissa on paljon sellaista, jota hän ei halua tai voi Elsalle jakaa, ja se erottaa heitä toisistaan. Elsa kaipaa läheisyyttä ja kosketusta kipeästi, ja Manuel tarjoaa sitä sopivaisuuden rajoissa, piirtämällä Elsan iholle.

Minulle kirja tarjosi kurkistuksen kahteen tavalla tai toisella vieraaseen maailmaan: helluntailaisuuteen ja Kolumbiaan. Ensimmäisessä kiinnostavaa oli esimerkiksi se, miten Elsan perhe suhtautui hänen uskonnollisuuteensa. Elsalle itselleen uskonto avaa uuden maailman; mitä vain voi tapahtua, hänessä on pyhyyttä ja puhtautta, hän on suolaa ja valoa. Elsan körttiläinen mummo puolestaan ajattelee, että Elsa asettuu jotenkin muiden yläpuolelle ja pitää omaa uskontoaan parempana kuin muiden: Jaa että se on Jeesus meillä kuollut ja sinulla elossa. Äiti sen sijaan on huolissaan, että Elsalla jää nuoruus elämättä. Toisistaan eroavat elämänarvot ja niistä seuraavat ristiriidat perheessä ovat varmasti monellekin meistä tuttuja, joten vaikka ei juuri uskonnollista ristiriidoista olisikaan kokemusta, Elsan tunteisiin siitä, ettei äiti ymmärrä eikä edes tajua kysyä oikeita kysymyksiä, voi varmasti monikin samaistua.

Vuorten sylissä Kolumbiassa Elsa ympyröi Raamatustaan lauseen: Vaikka vuoret järkkyisivät ja kukkulat horjuisivat, minun rakkauteni sinuun ei järky. Elsan usko Jumalaan ei kuitenkaan ole ollut horjumatonta, vaan hänen mieleensä tulee hyvinkin loogisia kysymyksiä ja epäilyjä, vaikkapa siitä, miksi pitää rukoilla, jos kaikki kuitenkin tapahtuu Jumalan tahdon ja suunnitelman mukaan.

En tiedä kovinkaan paljon Kolumbiasta. Maa oli paljon uutisissa viime vuoden lopulla, kun kansanäänestyksessä hylättiin sissiliikkeen kanssa tehty rauhansopimus. Maan presidentti sai kuitenkin rauhanponnisteluistaan Nobelin rauhanpalkinnon. On kuitenkin käynyt vähän niin kuin monien muidenkin ei-niin-päivänpolttavien uutisten suhteen, että en ole oikein perillä siitä, mitä sittemmin on tapahtunut, onko mikään muuttunut, mihin suuntaan tilanne on kehittynyt. Oli siis kiinnostavaa kurkistaa Kolumbiaan kaunokirjallisuuden keinoin (vaikka kirjan nykyhetki on nähtävästi noin vuodessa 2006, koska lopussa mainitaan Suomen euroviisuvoitosta). Yksi romaanin henkilöistä, Elsan ystävä Paola, kuvaa kolumbialaisia näin: Kuka tahansa käy kenen tahansa taistelua, jos hyötyy siitä. Mutta kun tuonne vuorille tai viidakkoon menee -- kaikki se hajoaa. Elsa taas haluaisi uskoa selkeisiin puoliin ja pysyvyyteen - vaikka samaan aikaan hän itse muuttuu, näkee asiat uudella tavalla.

Lyhyesti sanottuna siis Vaikka vuoret järkkyisivät tarjosi sitä, mitä kirjallisuus voi parhaimmillaan tarjota: avasi silmiä ja antoi uusia näkökulmia maailmaan. Vahva esikoisromaani. Törmälehto on muuten taas yksi äidinkielenopettaja-kirjailija Tommi Kinnusen, Minna Rytisalon, Pauliina Rauhalan, Petri Vartiaisen ja ties keiden kaikkien muidenkin lisäksi. 

sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Miten sujui novellihaaste?


Osallistuin Reader, why did I marry him? -blogin Ompun aloittamaan novellihaasteeseen. Haasteen tarkoitus oli nostaa novellien arvostusta. Haaste päättyy tänään, joten summaan lukemani novellit nyt lyhyesti.


Minulla oli lainassa ja hyllyssäkin hienoja kokoelmia, joita luin vain osin. 

Tove Jansson: Viesti, valitut novellit 1971-1997 (luettu 12 novellia, joista osasta olen blogannut vaatimattomassa novellimaratonissani ja novellihaasteen aloituspostauksessani)
  • Tämä kokoelma on omani, joten jatkan kyllä sen lukemista, vaikka haaste päättyykin. Janssonin novelleissa on teräviä ihmiskuvia ja kaunista kieltä, suomeksikin, eli suomentajille kiitos.
Tove Jansson: Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia,1962 (luettu kaksi kertomusta)
  • Samoin tätä kertomuskokoelmaa on tarkoitus jatkaa. Luin tästä joulun alla Kuusi-nimisen kertomuksen, jossa on erinomainen opetus turhan stressin ja kiireen välttämisestä. Lisäksi luin Näkymätön lapsi -kertomuksen, jossa Ninni on muuttunut ironisen tätinsä vuoksi näkymättömäksi. Hyvä opetus lastenkasvatuksesta: pienet lapsethan eivät ymmärrä ironiaa eikä sitä pidä heihin kohdistaa. Teksti kertoo hyvin siitä, kuinka lapsen pitää saada olla myös kiukkuinen.

Alice Munro: Hyvän naisen rakkaus, 1998/2000 (luettu kolme kertomusta)

  • Vaatimattomalla maratonillani luin tästä kokoelmasta 90-sivuisen niminovellin, jota oikeastaan voisi sanoa laajaksi kertomukseksi. Sen jälkeen luin Jakarta- ja Cortesin saari -nimiset kertomukset. Jakarta kertoo kahdesta pariskunnasta, jotka ovat asuneet samalla alueella Vancouverissa vuosikymmeniä sitten. Novelli kertoo vuoroin menneestä, vuoroin toisen pariskunnan miehen nykyhetkessä tekemästä matkasta, jossa hän tapaa menneisyytensä ihmisiä, mutta matka ei annakaan sitä, mitä hän toivoi: Kaikilla tämän matkan aikana tehdyillä vierailuilla oli tullut eteen jokin todella paha pettymyksen hetki. Hetki jolloin hän oli tajunnut että henkilö jonka kanssa hän keskusteli, ihminen jonka hän oli vasiten hakenut käsiinsä, ei aikonut antaa hänelle sitä mitä hän tuli hakemaan. Munro on siis vuoden 2013 Nobel-voittaja, ja oli mukava tutustua hänen tyyliinsä, vaikka kirja jäikin kesken.
Timo K. Mukka: Lumen pelko, 1970 (luettu yksi novelli)
  • Tässä kokoelmassa olisi muistaakseni ollut vain kolme novellia, mutta luin niistä vain yhden, joka kertoi suden kaatamisesta. Novellissa eläydyttiin välillä suden asemaan ja sen muistoihin, eli se oli kerronnaltaan ihan kiinnostava. 
Lisäksi luin kaksi kokonaista novellikokoelmaa: Tuuve Aron Lihanleikkaaja-kokoelmassa oli 12 novellia ja Joni Skiftesvikin Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja -kokoelmassa oli 14 novellia. Postaustani varten luin myös Skiftesvikin toisesta kokoelmasta yhden novellin.

Saldona siis kaiken kaikkiaan 45 novellia.

Aikomukseni oli lukea esimerkiksi Raymond Carveria ja Katherine Mansfieldia, mutta toukokuu tuli yllättävän äkkiä. Koen silti, että haaste teki tehtävänsä, ja kynnys tarttua novelleihin on pienempi. Kiitos Ompulle hyvästä haasteideasta!

torstai 4. toukokuuta 2017

Joni Skiftesvik: Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja (Kirjablogit ja 101 kirjaa)

Meri ja siihen liittyvät elinkeinot ovat monessa Skiftesvikin novellissa keskeisiä. Siksi kirjakuva on otettu Oulun Oritkarissa. 

Novellikokoelma Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja (1983) on Joni Skiftesvikin esikoisteos. Hän sai kirjastaan J. H. Erkon palkinnon. Teos on valittu Ylen Kirjojen Suomi -listalla edustamaan ilmestymisvuottaan, ja minulla on ilo esitellä kirja osana kirjabloggarien ja Ylen yhteistyötä.

Kokoelmassa on neljätoista novellia, joista iso osa sijoittuu pohjoiseen Suomeen, merenrantapaikkakunnalle, jossa sahateollisuus, satamatyö ja kalastus ovat keskeisiä elinkeinoja. Skiftesvik onkin syntynyt Oulun pohjoispuolella, Haukiputaalla, joka kuuluu nykyisin Ouluun ja jossa nämä elinkeinot ovat olleet merkittäviä työllistäjiä.

Koskettavimmat kokoelman novelleista ovat mielestäni ensimmäinen ja viimeinen. Kokoelman avaa novelli nimeltä Aavistaja. Siinä Eilan isä on lähetetty rintamalta kotiin, ja äidin mielestä isä on kotiutettu liian huonossa kunnossa. Hän ei ole tätä mieltä yksin, vaan koko kylä pitää miestä vainoharhaisena, koska tämä kaivaa kodin ympärille juoksuhautoja ja rakentaa vahtitornin. Eihän sota ole lähelläkään. Eilaa pilkataan koulussa isän toimien takia - mutta aavistaako isä kuitenkin jotain, mitä muut eivät? Novellista tekee koskettavan se, että jo alussa selviää, että isä on myöhemmin kaatunut, ja vasta sitten saadaan tietää, mitä on aiemmin tapahtunut.

Kokoelman päättävää Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja -novellia en pystynyt lukemaan kuivin silmin, en vaikka olen lukenut sen monesti ennenkin. Ehkä asiaan vaikuttaa, että minulla on nyt omakin lapsi. Aamuyöstä löytyi rannasta kahdet pienet jäljet. Kun isä valaisi patterilampulla, he näkivät että ne johtivat suoraan Kurtinhautaan. Tässäkin novellissa kerronta liikkuu taitavasti menneen ja nykyhetken välillä - välillä kerrotaan Lennun pikkuveljien etsinnästä, välillä palataan muistoihin, joissa selviää, miksi poikia kutsutaan Puhalluskukkapojaksi ja Taivaankorjaajaksi.

Mutta mitä kirja kertoo 1980-luvun Suomesta? Osa novelleista tosiaan sijoittuu aiempiin vuosikymmeniin, esimerkiksi sota-aikaan, mutta osa kuvaa kirjoitusaikaansa. Sen ajan Suomi vaikuttaa paljon tunkkaisemmalta ja takapajuisemmalta kuin nyky-Suomi. Vai mitä sanotte Valtuuskunta-novellin miesporukasta, joka lähetetään edustamaan Suomea kansainväliseen vesiensuojelukonferenssiin, vaikka miesten kielitaito on jokseenkin olematon. Miehiä kiinnostavatkin reissulla lähinnä alkoholi ja maksulliset naiset. Toivottavasti tällaiset ajat ovat takanapäin. Jossain määrin oman aikansa ajattelusta kertovat ehkä myös kirjan naiskuvat. Kirjassa monet naiset nähdään miesten silmin, eikä mitenkään miellyttävinä hahmoina. Esimerkiksi Piippolaan-novellin Helga on klassinen esimerkki nalkuttavasta naisesta, joka vinoilee miehelleen ja ilkkuu tätä, kun tämä yrittää tienata elantoa kiertävän huviteltan pitämisellä. Ensimmäinen työpäivä -novellissa puolestaan Liisa suhtautuu sahatyöhön yliolkaisesti eikä välitä opetella tehtäviään, minkä vuoksi hän aiheuttaa suuria vahinkoja. Monessa novellissa miehet myös puhuvat naisista alentavaan sävyyn. On teksteissä toki joitakin vahvojakin naisia, esimerkiksi Aavistaja-novellin Eilan äiti, joka saa maksettua potut pottuina ylimielisille sanomalehden konttorinaisille.

Kokoelman vahvuus on, että Skiftesvik kuvaa ihmisiä usein pilke silmäkulmassa, vähän kuin Valtuuskunta-novellin päähenkilön Hanneksen isällä: Saakeli, sehän näkee asioiden läpi, Hanneksella välähti. Samalla tavalla Skiftesvikillä on mielestäni kyky nähdä ihmisten käytöksen läpi ja kuvata esimerkiksi uhon ja ylimielisyyden takana piilevää epävarmuutta ja pelkoa. Joissakin novelleissa mieltä lämmitti myös huolen pitäminen muista yhteisön jäsenistä. Esimerkiksi Kutinkallan Kekkonen -novellissa muut kalastajat pelastavat moottoriveneensä kiven ajaneen, itsetuhoisen Kallen ja lohduttavat tätä: Nostetaan aamulla porukalla ylös. Kyllä siitä vene vielä tulee. Älä sinä mieti näitä maallisia. - Pannaan hattu kiertämään. Korjataan kone, joku sanoi kamiinan äärestä. - Akkaa me ei sinulle saada ostamalla. Se sinun pitää itse hommata.

Kirjan novelleista kaksi, Vanha mies ja Näprääjä, ovat osaltaan pohjana Katsastus-nimiselle elokuvalle, joka Matti Ijäs on ohjannut vuonna 1988. (Kolmas elokuvan taustalla oleva novelli, Katsastus, on Skiftesvikin toisesta kokoelmasta Tuulen poika, 1985.) Näissä novelleissa Skiftesvik kuvaa kolmea nuorta miestä ja heidän kasvuaan. Öövini pyörii vielä kolmikymppisenä itseään nuorempien kanssa kiimaralliporukoissa (elokuvassa Öövini on jo nelikymppinen, ja häntä esittää Sulevi Peltola). Viltteri on kiinnostunut autoista ja kaikenlaisesta näpräämisestä, joskin asiat tahtovat hänellä jäädä vähän puolitiehen. Novellien kertoja Junnu jää vähän sivuosaan - niin elokuvassakin. Novelleissa miesten taustasta selviää enemmänkin, mutta samat teemat - aikuistuminen, vastuun ottaminen, porukkahenki - säilyvät elokuvassakin. Huumoria unohtamatta. Samalla tavalla kuin vaikkapa Napapiirin sankareissa, tulee katsastusreissussakin pari muuttujaa matkaan. Elokuva on ainakin vuoden 2017 ajan katsottavissa Yle Areenassa

Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja on puolestaan luettavissa Ylen sivuilla olevasta linkistä, niin kuin suurin osa muistakin 101 vuoden kirjasta (vaatii Yle-tunnuksen tai kirjastotunnukset). 

Toinen tähän kirjoitussarjaan kuuluva postaukseni ilmestyy marraskuussa, jolloin kirjoitan vuoden 1923 kirjasta, Kaarlo Hännisen Kiveliön karkureista. Sitä ennen muissa blogeissa kahlataan läpi kuuden seuraavan vuosikymmenen kirjat, ja itsellänikin olisi lopultakin aikomus tarttua listan muihin kirjoihin kuin näihin omiin blogattaviin.   




lauantai 29. huhtikuuta 2017

Jani Kaaro: Kauniimpi maailma

Jani Kaaro: Kauniimpi maailma - kirjoituksia sielusta, taloudesta ja oikeudenmukaisuudesta
WSOY, 2017
172 s.
(kirjastolaina)


Jani Kaaron tekstit esimerkiksi Tiede-lehdessä ja Helsingin Sanomissa ovat usein jääneet mieleen hyvin kirjoitettuina ja asiantuntevina. Sen vuoksi tartuin myös hänen esseekokoelmaansa Kauniimpi maailma. 

Kokoelman aloittaa pitkä essee taloudesta, nimeltään Raha ja lahjan henki. Harvoin tulee mietittyä, mihin nykyinen talousjärjestelmämme perustuu - ja voisiko se olla perusteiltaan aivan toisenlainenkin? Essee avaa nykyisen talousjärjestelmämme ongelmia, esimerkiksi sitä, että Maailmanpankki on arvioinut, että maapallon ruoantuotanto riittäisi ruokkimaan 10 - 14 miljardia ihmistä, siis enemmän kuin maapallolla on ihmisiä. Silti toisaalla sato kasataan valtaviin siiloihin ja toisaalla kuollaan nälkään.

Kaaro pukee hyvin sanoiksi sen, mitä itsekin olen miettinyt: kuinka mahdoton on ajatus siitä, että talouden pitää koko ajan kasvaa. Näin saimme tämän talousjärjestelmän, joka myrkyttää meret, saastuttaa ilman, tuhoaa sademetsät, hävittää lajeja ennennäkemättömällä nopeudella ja kaiken tämän jälkeen huutaa vain lisää. Tätä talousjärjestelmää hallitsee kuningas korko. Kaaro kertoo myös rahan arvoon liittyvistä kokeiluista, joita on tehty, ja siten pohtii myös jonkin verran vaihtoehtoja nykyiselle järjestelmällemme.

Ensimmäinen essee oli hiukan vaikeatajuinen ja ehkä jopa vähän masentavakin (koska en näe muutoksen mahdollisuuksia). Sanoinkin miehelleni, että luen kirjaa nimeltä Kauniimpi maailma, mutta näen vain selvemmin sen, mitä kaikkea rumaa nykytilanteessa on. Muissa teksteissä pohditaan esimerkiksi unien merkitystä ja käsityksiämme kuolemasta ja surusta. Uniaiheisessa esseessä sivutaan kiinnostavasti, havainnollisesten esimerkkien avulla myös sitä, miten kielemme rakentaa maailmaamme. Muutenkaan sävy ei ole ollenkaan niin synkkä, kuin ehkä tuossa tulin luoneeksi kuvan. Vai mitä sanotte vaikkapa tästä katkelmasta: --kaiken tämän teknologisen ylärakenteemme alla on edelleen olemassa toinen maailma, meret, tähdet ja eläinten laulu, ikään kuin luontainen aluskasvillisuus, jonka päälle olemme rakentaneet omat teknokraattiset pilvilinnamme. Vaikka se jää meiltä näkemättä ja huomaamatta, ei se tarkoita, ettei se olisi olemassa. Jos sille annetaan mahdollisuus tulla takaisin, se tulee takaisin, samalla tavalla kuin puut kasvavat autioista taloista ja ketut tekevät pesänsä hylättyihin tehtaisiin.

Eniten kriittisyyttä minussa herätti teksti, jossa Kaaro pohtii "psykosomaattisia sairauksia". Hän pohtii erilaisia vastikään tunnistettuja/tunnustettuja sairauksia, kuten kroonista väsymysoireyhtymää tai dissosiatiivista identiteettihäiriötä. Kaaron ajatus on, että kun nimetään jokin tällainen "lokero", ihmiset, joiden oireet muistuttavat tällaista luokitusta, saattavat ikään kuin löytää siitä kotinsa ja sopeutua siihen, muokata oirekuvaansa ja vahvistaa käsitystään siitä, että heillä on nyt sitten juuri tämä sairaus. Lopulta koko sairaus saattaa olla sellainen, jota ei jonkin ajan kuluttua enää tunnusteta olevan olemassakaan, kuten kävelymania tai hysteria.

Mielestäni tässä liikutaan kaltevalla pinnalla. Varmasti on niinkin, että joidenkin ihmisten oireet ovat psykosomaattisia. Kuitenkin myös psykiatria lääketieteenä kehittyy, eikä voi ajatella, että ne ihmiset, joiden aikanaan diagnosoitiin kärsivän hysteriasta, olisivatkin kärsineet vain psykosomaattisista oireista, vaan ennemminkin heidän oireidensa oikeaa syytä ei osattu nimetä eikä hoitaa. En siis suostu näkemään uusien lokeroiden ja sairausluokitusten luomista kielteisenä asiana, koska uskon, että niiden avulla ihmisille voidaan löytää sopivia hoitokeinoja. (Ajatusteni taustalla on vahvasti esimerkiksi Error - mielen häiriöitä -kirjassa tarinansa kertoneiden ihmisten kokemukset siitä, kuinka vaikeaa oikean diagnoosin ja hoidon löytyminen usein on). Kaaron ajatus kuitenkin kaiken kaikkiaan ei kai ole kritisoida erinäisiä diagnooseja, vaan saada lukija pohtimaan kehon ja mielen yhteyttä ja ymmärtämään itseään paremmin sen sijaan, että etsisi valmista diagnoosia ja lokeroa.

Kaiken kaikkiaan kirjan tyyli on pohdiskeleva ja lukijan kanssa keskusteleva, eikä Kaaro yritä väittää, että hänen näkemyksensä maailmasta ovat jotenkin valmiita, ainoita ja oikeita. Mutta kiehtovia ja virkistäviä ne ovat. Suosittelen kaikille ajatteleville ihmisille. Kirja on luettu ainakin Kirjavinkeissä ja Liinan blogissa.

P. S. Tapanani on blogatessa kiinnittää pieniä muistilappuja kohtiin, jotka ovat minusta merkityksellisiä. Joskus myös kirjoitan niihin jonkin ajatuksen. Tätä kirjaa lukiessa pikku lappuseni loppuivat kesken, ja minun piti suikaloida isompia muistilappuja osiksi. Kirjakuvaa ottaessa irrotin laput ja jätin ne tuohon taustalle. Yhteensä 45 merkityksellistä kohtaa - ei huonosti 170-sivuiselle kirjalle.

P. S. 2 Olisi hauska tietää, kuka kirjan kannen on suunnitellut, mutta joko se jää kirjastotarran alle tai sitten sitä ei ole kerrottu. Mielenkiintoinen kuvitus.

lauantai 22. huhtikuuta 2017

Lukuviikon lastenkirjavinkkejä

Tällä viikolla on vietetty Lukukeskuksen järjestämää Lukuviikkoa. Meillä lukuviikko on joka viikko: luemme 5-vuotiaan kanssa vähintään iltasadun joka ilta, usein toki enemmänkin. Nyt hänet itsensäkin voi laskea jo lukevien kirjoihin, mutta tästä tavasta emme ole toki luopumassa.

Bloggaan hyvin harvoin lastenkirjoista, mutta Lukuviikon kunniaksi ajattelin nostaa esiin muutaman viimeaikaisen kiinnostavan lastenkirjabongauksemme.

Minna Lindeberg & Linda Bondestam: Aimo ja Unto
Suom. Tittamari Marttinen
Schildts & Söderström, 2011

Lastenkirja eläkeläispariskunnasta? Mikä ettei. Minna Lindbergin kirjoittama ja Linda Bondestamin herkullisesti kuvittama Aimo ja Unto nauratti ja kiinnosti viisivuotiasta ja myös aikuista. Kirjassa eläkkeelle jäänyt Unto kokee elämänsä tyhjäksi, ja Aimo lohduttaa häntä. Unto näkee unta, jossa hän ensin hylkää Aimon, mutta joutuu vaikeuksiin, joista Aimo sitten pelastaa hänet. Unto ymmärtää Aimon tärkeyden itselleen. Ihmisen on hyvä olla kaksin. Kun toinen selittää, voi toinen ymmärtää, miksi pimeys pohjaton, miksi tähdet pieniä on.

Sanna Karlström & Marika Maijala: Siilin laulu
S & S, 2016
37 s.
Kaikki lapset miettivät jossain vaiheessa kuolemaan liittyviä kysymyksiä, joko lähipiirin, kuulemiensa uutisten vuoksi tai yksinkertaisesti siksi, että se on osa elämää ja ajattelun kehitystä. MLL:n  mukaan lapsi alkaa ymmärtää kuoleman lopullisuutta 6 - 7-vuotiaana, ja siksi kuolemaan liittyvät kysymykset, pohdinnat ja pelotkin ovat tyypillisiä tuonikäisille. Kaunokirjallisuus on yksi tapa käsitellä asiaa. Siilin laulussa Arvin isoäiti on kuollut. Arvi ja äiti käyvät isoäidin talossa, ja Arvi ottaa lohduttajan roolin: Sinä saat itkeä, äiti. Pihalla Arvi menee tavalliseen tapaansa ruokkimaan siiliä, mutta siili onkin sairas. Siiliä hoitaessaan Arvi käy läpi muistojaan isoäidistä. Kirjassa tulevat hyvin esiin suruun liittyvät monenlaiset tunteet, pelko ja vihakin, mutta kirja ei silti ole synkkä, vaan muistoihin ja siilin hoitamiseen ja toipumiseen liittyy paljon iloa. Marika Maijalan vesivärikuvitus tukee tarinaa hienosti.

Ninka Reittu: Sinä olet superrakas
Otava, 2017
32 s.
Tyttäreni pitää kovasti Ninka Reitun Messi ja Mysteeri -kirjoista. Olimmekin iloisia, kun huomasimme lastenosastolla Reitun uuden kirjan, Sinä olet superrakas. Kirja kertoo Isosta ja Pienestä, jotka osaavat lentää. Kirjassa he muiden toimien lomassa keskustelevat rakkaudesta. Rakastaako vanhempi lastaan silloinkin, kun komentaa tätä kovalla äänellä? Entäpä silloin, kun iso uppoutuu puhelimeensa? Kirja antaa keskustelunaihetta ja välineitä tunteiden käsittelyyn.


Kaikki nämä kirjat siis kirjastosta. Kirjasto on paras lukemaan kannustaja: sieltä löytyy aina jotain lasta kiinnostavaa. Me teemme kirjastoretken parin viikon välein pieneen lähikirjastoomme, ja toisinaan käymme myös isommassa kaupunginkirjastossa. Lähikirjastomme aukioloajat laajenivat vastikään, kun kirjastoon tuli käyttöön omatoimiaika, jolloin sinne pääsee kirjastokortilla. Voisin itse asiassa blogata vaikkapa seuraavasta kirjastoretkestämme - kuviakin kehtaisi ottaa, jos paikalla ei satu olemaan ketään muuta.

sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Lottovoittajien pöydässä - Tarinoita köyhyysrajan takaa

Katariina Vuori: Lottovoittajien pöydässä - tarinoita köyhyysrajan takaa
(Valokuvat Vesa Ranta)
Like, 2017
202 s.
(Kirjastolaina)
Millaisella reseptillä voi Suomessa päätyä köyhäksi? Miksi köyhät ovat usein ylipainoisia? Kumpi oli ensin, köyhyys vai tyhmyys? Muun muassa näihin kysymyksiin hakee vastausta Katariina Vuoren kirjoittama ja Vesa Rannan valokuvilla kuvitettu tietokirja nyky-Suomesta.

Köyhyyttä on tutkittu varsin paljon. Kirjan lopussa Vuori päätyykin aiheellisesti kysymään: Missä ovat ne tikapuut, jotka johtavat tilastoista ja akateemisesta päättelykyvystä ruohonjuuritasolle, yksilöiden keittiönpöydän ääreen?

Vuori on itse tehnyt kirjaansa isolta osin nimenomaan siellä yksilöiden keittiönpöydän ääressä. Ihmiset, joilla on ollut lottovoitto syntyä Suomeen ja päätyä köyhyysrajan alle, saavat itse kertoa tarinansa - ja rohkeasti kertovatkin. Monella on taustallaan lapsuudenkodin ongelmia, mielenterveyden järkkymistä tai ihan vain yksinkertaisesti vääräksi osoittautuneita valintoja esimerkiksi parisuhteissa. Kirjan haastateltavien tilanteessa voisi olla kuka vain. Kuten eräs heistä kysyy: Mistä sitä kukaan tietää, milloin yt-neuvottelut tulevat oman perheen kohdalle tai joutuu hometalon vuoksi velkakierteeseen? Tai että mielenterveysongelma puhkeaa synnytyksen jälkeen? Samaa kertovat myös Vesa Rannan kuvat, joissa on niitä leipäjonoja, mutta enimmäkseen tavallisia suomalaisia koteja, lasten leluja, mietelauseita seinällä. Kuvissa on kontrasteja, menneeseen tai tulevaan katsovia ihmisiä, valoa ja tummia sävyjä.

Kirjan haastatteluissa ei kuitenkaan syytetä ketään - käydään vain läpi, miten tähän tilanteeseen on tultu ja voisiko ehkä olla jotain, joka auttaisi tästä eteenpäin. Juuri tulevaisuuteen katsominen ja siihen luottaminen on tutkijoidenkin mukaan köyhyysrajan alla elävälle usein vaikeaa. Aikaperspektiivi kutistuu, ei jaksa miettiä edes seuraavaa päivää.

Haastattelujen lisäksi kirjassa referoidaan ja pohditaan köyhyyttä koskevaa tutkimustietoa. Vuoren kirjoitustyyliä on miellyttävää lukea: hankalat käsitteet ja tilastokieli loistavat poissaolollaan, ja lukija pääsee sujuvasti mukaan matkalle leipäjonojen taustalla oleviin ilmiöihin.

En ole itse mistään varakkaasta perheestä lähtöisin. Olen ala-asteella hävennyt vaatteitani ja surrut sitä, ettei minulla ole harrastuksia. Olen tuntenut palan kurkussani, kun on kerrottu joululahjoista tai kesälomatekemisistä koko luokalle. Siksi - ja varmaan muutenkin - koskettavinta luettavaa kirjassa ovat luvut Lottovoittajalapset ja Köyhyys ja lapsen kehitys. Oulun yliopiston laajassa tutkimuksessa on seurattu vuoden 1987 ikäluokkaa, joka eli lapsuutensa lama-aikana. Tutkimus vahvistaa tietoa huono-osaisuuden ulottumisesta yli sukupolvien. Merkittävää on kuitenkin mielestäni tämä: Vanhempien koulutustaso ja erityisesti äitien korkeampi koulutus suojasivat lapsia huono-osaisuudelta, vaikka perheen talous olisi heikko. Tätä taustaa vasten koulutusleikkaukset ja korkeakoulutukseen suunnitellut lukukausimaksut tuntuvat erityisen vääriltä.

En ole koskaan kuulunut kirkkoon, mutta kaiken sen kritiikin keskellä, mitä kirkkoon nykyisin kohdistuu, olisi varmaankin paikallaan useammin muistaa myös se, että kirkon diakoniatyö on suurin vapaaehtoisen avun muoto. Kirjassa kerrotaan, että esimerkiksi vuonna 2015 kirkko myönsi diakoniatyön kautta vähävaraisille taloudellista apua 7,8 miljoonaa euroa. Kirkon lisäksi avustustyötä tekevät toki monet järjestöt. Itse olen ollut mukana jakamassa ruoka-apua SPR:n kautta. Mietin, monikohan oululainen vastavalittu kuntapäättäjä esimerkiksi tietää, että joka viikko Toppilassa 150-200 ihmistä jonottaa ruokakassia, joka sisältää kauppojen ja muiden yritysten lahjoittamaa hävikkiruokaa? Kassien sisältö ei aina ole kummoinen, mutta jono on joka viikko pitkä, loppukuusta erityisesti.

Toivoisin, että mahdollisimman moni lukisi tämän kirjan. Varsinkin ne, joilla on tämänkaltaisia ajatuksia: Ei Suomessa ole köyhiä, yhteiskunta ruokkii ihmisiä, vaikka he eivät joudu tekemään mitään. (Ote Helsingin Sanomien kyselystä vuodelta 2015, jossa 25 % hyvin ansaitsevista suomalaisista suhtautui köyhiin vihamielisesti, vähättelevästi tai ylimielisesti).

Kirja on luettu myös ainakin Lukukausi-blogissa ja Kirjavinkeissä.

torstai 13. huhtikuuta 2017

Aldous Huxley: Uljas uusi maailma

Aldous Huxley: Uljas uusi maailma
Alkuteos Brave New World, 1932
Suom. I. H. Orras
(1. suomenkielinen painos 1944, lukemani painos Tammi, 2012)
261 s.
(kirjastolaina)
Todella tehokas totalitaarinen valtio olisi sellainen, jossa poliittisten johtajien kaikkivaltias toimeenpaneva elin ja sen alainen ohjaajien armeija valvovat orjuutettua väestöä, jota ei tarvitse pakottaa, koska se rakastaa orjuuttaan. Näin kirjoittaa Aldous Huxley teoksensa alussa lukijalle suunnatuissa sanoissa. (Nämä alkusanat kannattaa muuten lukea vasta kirjan lukemisen jälkeen - ne kertovat yhdestä kirjan henkilöstä asioita, joita ei ehkä halua etukäteen tietää.)

Miksi Uljaan uuden maailman väestö sitten rakastaa orjuuttaan? Ihmiset syntyvät koeputkissa, valtion olouttamiskeskuksissa, ja kasvavat konkreettisesti pulloissa. Eri tehtäviin tarkoitetut yksilöt kasvatetaan eri tavoin, muokataan fyysisiltä ja henkisiltä ominaisuuksiltaan erilaisiksi niin kemikaaleilla kuin muunlaisella ehdollistamisella. Niinpä he uskovat sellaisiin totuuksiin kuin Nyt jokainen on onnellinen ja Jokainen tekee lopultakin työtä jokaisen puolesta. Itsenäistä ajattelua pidetään harhaoppineisuutena, ja ylipäätään yksilön pyrkimys yksinäisyyteen on vähintäänkin epäilyttävää.

Saatavilla on rajattomasti välitöntä mielihyvää tuottavia asioita: Jokainen kuuluu jokaiselle, ja ihmisiä kannustetaan harrastamaan vapaata seksiä vaihtuvien kumppanien kanssa. Sellaisia asioita kuin uskollisuus, avioliitto tai perhe ei tunneta - ne ovat kirosanoja menneestä maailmasta. Vapaa-ajalla useimmat laajentavat kokemusmaailmaansa ja hukuttavat ajatuksensa soma-nimiseen huumeeseen. Kuutiosentti parantaa kymmenen synkkää tunnelmaa. 

Johtajien mukaan maailma on siis tasapainossa, koska ihmiset ovat onnellisia ja tyytyvät asemaansa. He tulevat hyvin toimeen, he ovat turvassa, he eivät ole koskaan sairaita, he eivät pelkää kuolemaa, he ovat autuaallisen tietämättömiä intohimosta ja vanhuudesta.

Yhteisöön ulkopuolelta tulevan silmin kaikki tämä vaikuttaa järjettömältä. Eikö yksilöllä pitäisi olla myös vapaus epäillä, etsiä ja kyseenalaistaa? Olla ajoittain onneton? Luoda uutta - vaikkapa taidetta tai tiedettä? Taide on kuitenkin sekin kutistettu vain välitöntä mielihyvää tuottaviin, aisteja ruokkiviin elämyksiin, kuten tuntokuviin ja tuoksu-urkuihin, ja tiedettäkin rajoitetaan vain välittömien ongelmien ratkaisuun.

Uljas uusi maailma on yksi tunnetuimmista dystopioista. Juonellisesti kirja on jokseenkin mitäänsanomaton - mistä nyt kertoo sekin, etten ole tässä postauksessa kertonut henkilöistä tai juonesta oikeastaan mitään. Kirjan lienee siis tarkoituskin olla enemmänkin tutkielma siitä, millainen voisi olla maailma, joka on näennäisesti täydellisen tasapainoinen.

Kirjan nimi on muuten viittaus Shakespearen Myrsky-näytelmään, jota siteerataan teoksen alussa:
Ihme, kumma!
Kuink' ihania olennoita täällä nyt näenkään!
Kuink' ihminen on kaunis!
Ah, uljas, uusi maailma, joss' ompi tuollaista kansaa!

(Note to self: lue lisää Shakespearea.)

Kirja toi mieleen muut lukemani dystopiaklassikot: Orwellin Vuonna 1984 ja Atwoodin Orjattaresi. Uljas uusi maailma ei tuntunut ihan yhtä ajankohtaiselta, ja jos on juonellisten tekstien ja jossain määrin kiinnostavien henkilöiden ystävä, kääntyisin enemmänkin Orwellin ja Atwoodin puoleen. Näistä tunnetuimmista dystopioista minulla on lukematta vielä ainakin Ray Bradburyn Fahrenheit 451, mutta luulen, että ihan heti en halua taas yhteen yhtä synkkään tulevaisuudenkuvaan paneutua. 

Uljas uusi maailma on esitelty viime aikoina myös esimerkiksi seuraavissa blogeissa: Yöpöydän kirjat ja Limalepakon kirjablogi. Ensin mainitusta löytyy linkkejä muihin blogeihin.

lauantai 8. huhtikuuta 2017

Tom Malmquist: Joka hetki olemme yhä elossa

Tom Malmquist: Joka hetki olemme yhä elossa
Alkuteos I varje ögönblick är vi fortfarande vid liv, 2015
Suom. Outi Menna
S&S, 2017
325 s.
(Kirjastolaina / Luettu loppuun BookBeat-sovelluksesta)
Tom Malmquistin esikoisromaanin lähtökohtana on avopuolison kuolema ja yksin jääminen ennenaikaisesti syntyneen vauvan kanssa. Kirjan alku imaisee mukaansa todella tehokkaasti: lukija kulkee päähenkilön, Tomin, mukana Karoliinisen sairaalan käytäviä edestakaisin vakavasti sairaan Karinin ja vastasyntyneen Livian välillä.

Kuukauden jälkeen Karinin taistelu on ohi, ja Tomin on jatkettava elämää Livian kanssa. Tom ja Karin eivät olleet naimisissa eikä Tom siksi ole virallisesti vauvan isä, joten hän törmää monenlaiseen byrokratiaan, jota hänen on jaksettava surunsa keskellä selvittää: Miksi tyttövauva Lagerlöf asuu hänen luonaan? Onko tyttövauva Lagerlöfillä kenties omaisuutta? Kaupungin on nostettava vauvan nimissä kanne Tomia vastaan ennen kuin Tom voi olla virallisesti tämän isä. Tuntuu kohtalon ivalta, miten Tomin asemaa on kuvattu neuvolassa: Kätilö katsoo koko ajan Karinia neuvoessaan, kuinka meidän tulee toimia vanhempina. Sitten hän hymyilee minulle ja sanoo: Monet isät tuntevat itsensä alkuvaiheessa ulkopuolisiksi. Hän korostaa kuitenkin, että meitä tarvitaan äidin apuna ja tukena. Ja lapsen myös, toivottavasti, Karin huomauttaa. Kätilö nauraa ja vastaa: Tietenkin.

Samaan aikaan muistot Karinista tulvivat mieleen. Lukija saa tietää suhteen alkamisesta, Karinin aiemmista sairasteluista, pariskunnan yhteiselämästä ja riidoistakin. Myös molempien vanhemmista kerrotaan paljon, ja he ovat myös mukana huolehtimassa Liviasta, vaikka Tomin isä on vakavasti sairas hänkin.

Mukaansatempaavan alun jälkeen kirjan lukeminen jäi hetkeksi tauolle, ja kesti hetken, että pääsin kerronnan mukaan uudelleen. (Tämä johtui kahdestakin syystä: ensinnäkin kuulin surullisen uutisen Lukutoukka-Kristan kuolemasta, enkä pystynyt heti jatkamaan tätä kirjaa, ja toiseksi sellaisesta triviaalista seikasta, että jouduin palauttamaan kirjan ja luin loput puhelimen kautta Bookbeatista.) Kirjan loppua kohti elin kuitenkin taas Tomin elämässä vahvasti mukana. Pidin tavasta, miten Malmquist kuvaa surusta sekaisin olevaa ihmistä, jonka pitää samaan aikaan olla isä pienelle vauvalleen, tehdä jatkuvasti päätöksiä ja valintoja. Kerronta ei missään nimessä ole ylitunteellista, mutta kun Tomin suru pääsee pintaan, se viiltää myös lukijaa.

Karin täydensi minua, minun puutteitani, minun kiivasta temperamenttiani, minun pikkumaisuuttani, minun pitkävihaisuuttani, lista on ihan saakelin pitkä, usko huviksesi, mutta hän lievensi kaikkia paskamaisia ominaisuuksiani, sai minut ottamaan vastuuta, Karin oli ainoa jota minä kuuntelin ja hän opetti minut pitämään itsestäni -- sen olisi pitänyt olla minä.

Tom joutuu kestämään paljon lyhyessä ajassa, mutta moni asia tukee ja kannattelee: ennen kaikkea oma pieni tytär, mutta myös muut läheiset ja kyky jäsennellä asioita kirjoittamalla. En suosittelisi kirjaa kenellekään, joka juuri nyt käy läpi läheisen sairastumista, kuolemaa ja akuuttia surua. Suosittelisin sitä siihen vaiheeseen, kun on valmis prosessoimaan asioita ja käymään tunteitaan läpi.

Muita bloggauksia kirjasta esim: MarikaOksaNannan kirjakimaraKirjakaapin kummitus ja Evarian kirjahylly.

tiistai 28. maaliskuuta 2017

Petri Tamminen: Suomen historia

Petri Tamminen: Suomen historia
Otava, 2017
157 s.
(kirjastolaina)

Nyt parikymppisenä olen tietenkin ymmärtänyt, ettei Suomi voita Euroviisuja aina. Mutta joku luottamus siitä jäi, siitä että ensin uskoo voittoon ja sitten Suomi voittaa. Jos sellainen luottamus nyt sitten on pelkästään hyvä asia. Kun olen kuitenkin kuullut, että Suomen rakensivat ihmiset, jotka nimenomaan luottivat siihen, että Suomi ei voita Euroviisuissa. 


Petri Tamminen on niukan sanankäytön mestari. Se tiivistyy tässä 150-sivuisessa pikku kirjassa, joka kattaa koko itsenäisen Suomen historian merkittävät käänteet. Kirja rakentuu yksittäisten ihmisten muistoista, jotka on jäsennelty aikajärjestykseen. Tamminen on haastatellut kirjaa varten yli viittäsataa eri-ikäistä suomalaista, sekä yksittäin että erilaisissa ryhmätapaamisissa. Suuren maailman ja koko valtakunnan tason uutistapahtumat ovat siellä taustalla, mutta näkökulma on siinä, miten yksittäiset Ristot, Ainot, Ullat ja Matit nämä asiat kokivat. Toisaalla kuoli kili, jota perheen tyttäret itkivät samana päivänä kun Kekkonen haudattiin. Suomi järjesti olympialaiset, mutta keravalainen pikkupoika näki vain maratonjuoksun kääntöpaikan.

Suomen historia sai pohtimaan sitä, kuinka nopeasti asiat ovat lopulta muuttuneet. Sahanpuruilla eristetyssä talossa on nyt tuhannen megabitin langaton reititin. Millaiset asiat olivatkaan 1950- ja 1960-luvun suomalaisille harvinaisia ja erikoisia, ja mikä oli taas heille arkipäivää. Se viisikymmentäluvun toiveikkuus oli jotain aivan erikoista. Joka hyvästä oltiin iloisia. Nyt kun olisi paljon hyvää, ei tässä joka hyvä meinaa enää mitään. 

Kun kirjassa päästiin 1990- ja 2000-luvuille, aloin miettimään omia muistojani: mitä nostaisin esiin, mikä on ollut minulle merkityksellistä nyky-Suomessa. Syntyi halu kirjoittaa, kirjoittaa ihan pieniä arkisia asioita muistiin. Kiitos, Petri Tamminen.

Tamminen tavoittaa lyhyissä teksteissään niin paljon olennaista ihmiselämästä, ettei tätä kirjaa tee mieli ahmia. Liikutuin joidenkin tekstien äärellä, jotkut taas saivat hymähtelemään ja huvittumaan. En tiedä, miksi en ole pitkään aikaan lukenut Tammista, koska olen kyllä pitänyt hänen kirjoistaan (ennen blogiaikaani olen lukenut ainakin Elämiä-novellikokoelman [1994], Enon opetukset [2006] ja Mitä onni on? -romaanin [2008]).

Muista blogeista nostan esille muutaman lukukokemuksen: Lukuisa-blogin Lauralle kirjasta on tullut merkittävämpi kuin olisi ajatellutkaan. Kirsin book clubin Airi nimeää kirjan pieneksi suureksi kirjaksi. Airi kirjoittaa hyvin myös siitä, että lukija ikään kuin tuplaa kirjan sivumäärän pohtiessaan omia muistojaan kirjassa kerrottujen lisäksi. Kirjaluotsi on kahlannut kirjan tunnissa (siihen en itse olisi pystynyt), ja kuvaa hyvin kokemaansa tunteiden vuoristorataa, jollaista itsekin koin lukiessa. Näistä bloggauksista löytyy lisää linkkejä muihin blogeihin. 

sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Linda Olsson: Sisar talossani

Linda Olsson: Sisar talossani
Alkuteos En syster i mitt hus, 2016
Suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi
Gummerus, 2017
243 s.
(Kirjastolaina)

Viittäkymmentä lähentelevä Maria on ankeasta lapsuudestaan lähtien ollut jonkinlainen yksinäinen susi. Hän on muuttanut pois kotoa heti kuin mahdollista, asunut sitten vuosia Lontoossa ja joitakin vuosia sitten kotiutunut Espanjaan, Kataloniaan, pieneen Cadaquésin kylään. Maria ei ole koskaan ollut kovin läheinen sisarpuolensa Emman kanssa, ja he ovat tavanneet edellisen kerran kaksi vuotta aiemmin äitinsä hautajaisissa. Nyt Emma on kuitenkin tulossa Marian luokse vierailulle, eikä siskon astuminen Marian reviirille tunnu erityisen miellyttävältä ajatukselta.

Tunkeutuisi tilaan, jota pidin omanani, ja vaikuttaisi ilmapiiriin. Tietenkään hän ei tekisi sitä tahallaan. Ei, vika oli kokonaan minussa. Se, mikä on minun, tuntuu niin... En oikein tiedä, miten sitä kuvailisin. Ehkä hauraalta. -- En osaa jakaa sitä, mikä on minulle aidosti tärkeää. Ja kun olosuhteet pakottavat minut siihen, mieleni tekee vain lähteä pois ja jättää kaikki.

Maria ei siis ole halukas jakamaan omia asioitaan eikä usko niitten puhumalla muuttuvan. Mutta kuten Olssonin kirjoissa aina, tässäkin puhutaan lopulta paljon. Lopulta on oikeastaan väärä sana, koska jo toisena iltana siskokset alkavat lasketella puolen sivun mittaisia repliikkejä. Toki ne kipeimmät asiat pystytään purkamaan vasta myöhemmin.

Linda Olssonin lukeminen on vähän kuin istuisi iltaa ja joisi viiniä vanhan ystävän kanssa. Joskus jutut jäävät kiertämään kehää eikä ilta sisällä mitään kovin uutta tai oivaltavaa, mutta aika on yhtä kaikki kulunut rattoisasti. Minuun tämä kirja ei tehnyt likikään yhtä suurta vaikutusta kuin muut Olssonit. Kirja sai kuitenkin pohtimaan menneiden asioiden käsittelemistä ja niistä yli pääsemistä: Mutta eiväthän pelkät tapahtumat tee ihmisestä sitä, mitä hän on. Vähintään yhtä paljon vaikuttaa hänen suhtautumisensa niihin. Kiinnostavaa oli myös se, kuinka Maria alkoi hiljalleen oivaltaa, ettei suinkaan tiedä Emmasta kaikkea - meidän on usein niin helppo tehdä oletuksia, että toisen elämä on ollut varmasti helpompaa ja kivuttomampaa kuin omamme.

Muissa blogeissa sisarusten seurassa ovat menneisyyden ja nykyisyyden - ja siinä sivussa ehkä omankin elämän - solmuja purkaneet esimerkiksi KristaRiitta KLeena LumiUlla ja Marika Oksa. 

lauantai 11. maaliskuuta 2017

Margaret Atwood: Orjattaresi

Parempi ei ole koskaan parempaa kaikille -- joillekuille se on aina pahempaa.
Margaret Atwood: Orjattaresi
Alkuteos The Handmaid's Tale, 1985
Suomennos Matti Kannosto (1. suomenkielinen painos 1986)
Lukemani painos Tammi, 1998
396 s.
(kirjastolaina)
Margaret Atwoodin Orjattaresi (1985) on yksi niistä dystopioista, jotka ovat nykyisessä poliittisessa tilanteessa nousseet takaisin myyntilistoille Amerikassa (ks. HS:n artikkeli 10.2.2017). Myös täällä Suomessa kotikaupunkini kirjastossa tähän on pienoinen lainausjono. Kirjasta on tulossa myös tv-sarja.

Kirjassa kuvataan yhteiskuntaa, jossa on vallalla fundamentalistinen hallinto. Ihmisten hedelmällisyys on laskenut huomattavasti, keskenmenot lisääntyneet ja iso osa lapsista syntyy elinkelvottomina, joten naiset, jotka ovat joskus osoittaneet lisääntymiskykyisyytensä, on alistettu synnytyskoneiksi, jotka kulkevat isännältä toiselle. Isännät ovat jatkuvaa sotaa käyvässä, Gileadiksi kutsutussa valtiossa korkeissa asemissa olevia komentajia. Pakotietä naisilla ei ole, yhteiskunnan silmiä on kaikkialla ja mikäli lasta ei määrätyssä ajassa ala kuulua, edessä on pakkotyö saastuneissa siirtokunnissa. Komentajien vaimot, jotka eivät itse ole onnistuneet saamaan lasta, alistetaan yhtä lailla: heidän pitää olla mukana seremoniassa, jonka esikuva on vanhassa testamentissa. Siinä Raakel antaa orjattarensa Jaakobille, jotta "hän synnyttäisi minun helmaani ja minäkin saisin lapsia hänestä".

Kirjan kertoja on vielä sitä sukupolvea, joka muistaa menneen ajan ja vapaudet. Ilmassa oli ollut pieniä merkkejä naisten aseman heikkenemisestä, mutta varsinainen muutos tapahtui hyvin nopeasti. Te olette välisukupolvi, sanoi Lydia-täti. Me tiedämme kyllä millaisia uhrauksia teiltä vaaditaan. Teillä tulee olemaan vaikeaa miesten solvatessa teitä. Mutta niillä jotka seuraavat jälkeenne on jo helpompaa. He hyväksyvät auliisti velvollisuutensa. Onko tosiaan näin, että jo yksi sukupolvi riittää siihen, että valtarakenteet alkavat tuntua itsestäänselvyyksiltä eikä kukaan osaisi edes toivoa muuta?

Kertoja saa kohdata kaltaisiaan, toisia orjattaria, rajatusti, ja aina silloin tällöin he onnistuvat välittämään pieniä tiedonmurusia esimerkiksi entisessä elämässään tuntemistaan ihmisistä ja näiden kohtaloista. Tämä on tietenkin äärimmäisen kiellettyä, koska orjattarilla ei pitäisi olla identiteettiä lainkaan: heidän nimensäkin on vain heidän kulloisenkin isäntänsä nimestä johdettu. Muutoinkin tiedonkulku on hyvin rajallista, koska naiset eivät saa lukea eikä kertoja tiedä satunnaisesti näkemistään uutisistakaan, voiko niihin luottaa. Ylipäätään luottamus on heikkoa: kenenkään vaikuttimista ei voi tietää, ja musta auto voi saapua noutamaan koska tahansa, jos joku tulee syyllistyneeksi tai jonkun väitetään syyllistyneen johonkin rikkomukseen. Julkiset teloitukset ovat toistuvia.

Kirjassa on paljon yhtymäkohtia todellisiin totalitaristisiin valtioihin ja niiden käyttämiin keinoihin hallita ihmisiä. Myös sen kuva naisen asemasta on karmiva juuri siksi, että se on monelle naiselle tässä maailmassa täysin totta.

Lukukokemuksena kirja oli yllättävän sujuva (mielikuvani Atwoodista ei ollut kovin positiivinen, koska en juurikaan ymmärtänyt hänen romaaniaan Yli veden). Orjattaresi on jäsennelty selkeästi osioihin, joissa vuorottelevat päivä ja yö. Kertojan menneisyydestä ja siitä, mitä valtiossa on tapahtunut, että se on päätynyt tähän pisteeseen, paljastetaan vähä vähältä lisää, tosin jotkut asiat jäävät selittämättömiksi. Lukija voi jännittää, onko toivoa olemassa vai onko kertojan kohtalo väistämättä surkea. Mielessäni häivähteli Orwellin Vuonna 1984. Jostain syystä muistin useamman kerran myös Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupungin, joka olisi kiinnostavaa lukea uudelleen nyt. Ainakin Tuijata on huomannut Itärannan Atwood-vaikutteet.

Innostuin Orjattarestasi ennen muuta Kristan ja Niinan bloggausten perusteella, kiitos teille.

keskiviikko 8. maaliskuuta 2017

Juha Itkonen: Hetken hohtava valo (hyllynlämmittäjä-haaste)

Juha Itkonen: Hetken hohtava valo
Otava, 2014
511 s.
(omasta hyllystä)
Niin maailma muuttuu, Eskoni, sanailtiin Aleksis Kiven Nummisuutareissa aikanaan. Maailman muutoksen 1960-luvulta nykyaikaan saa huomata myös elektroniikkakauppias Esko Vuori, joka on yksi päähenkilöistä Hetken hohtavassa valossa. Esko ihailee Amerikkaa, avaruuslentäjiä ja japanilaista tehokkuutta. Hän on vuosikymmeniä ajan hermolla ja edelläkävijä tulevissa trendeissä, mutta mikään ei kestä ikuisesti. Esko toivoisi poikiensa jatkavan jalanjäljissään, mutta hyväksyy yllättävän mutkattomasti, kun vanhinta heistä, Esaa, kiinnostaakin enemmän kirjoittaminen.

Esa on kirjan minäkertoja, joka muuttaa 1980-luvun alussa Tampereelle ja tutustuu yliopistolla opiskellessaan vasemmistolaiseen Marjaanaan. He saavat tyttären, Miian. Esa puhuttelee kirjassa tytärtään sinä-muodossa ja kertoo tälle suvun vaiheista. Syntyy vaikutelma, että nykyhetkessä he ovat jostain syystä hyvin etäällä toisistaan. Miian lapsuudessa Esa on kuitenkin ollut tyttärensä kanssa hyvin läheinen ja viettänyt vuosia kotona, satunnaisesti opiskellen ja kirjoitellen - edustanut isyyttä, jota 1980-luvulla vielä kummasteltiin. Kiinnostun ja haluan tietää lisää: mikä on nykytilanne? Sen suhteen Itkonen ei päästä lukijaa helpolla, koska Miia vain vilahtelee kirjassa siellä täällä. Vika on tietysti minussakin lukijana: tykästyin alkupuolella (tarkalleen sivulla 141) alla olevaan kohtaan, jossa Esa kuvaa vanhemmuutta, ja toivoin, että tätä teemaa käsiteltäisiin enemmänkin.

Kasvosi olivat nukkuvan lapsen levolliset kasvot. Ja silloin se tapahtui, sillä hetkellä, bussissa joka teatterin kohdalla juuttui pitkäksi aikaa liikennevaloihin; siinä vähäisessä valossa katselin sinua yhä omalta paikaltani ja ymmärsin ehkä ensimmäisen kerran mistä Jussi oli yrittänyt minulle puhua. Sinun erillisyytesi siis, sen tosiasian että kohta ei niin kovin kaukaisessa tulevaisuudessa matkustaisit busseissa ilman minua; että nämä bussit kuljettaisivat sinut lopulta minusta etäälle eikä minulla olisi välttämättä tietoa edes siitä minne ne menisivät. Minut valtasi ensimmäisen kerran se suru, jonka jokainen vanhempi joutuu kohtaamaan. Aavistus sen valtavuudesta.

En ollut niinkään kiinnostunut Liisasta ja Eskosta, pitkän avioliiton koukeroista eri vuosikymmenillä ja lopulta Liisan irtiotosta. Toki vanhemman - ja isovanhemman - roolia käsitellään heidänkin kauttaan: voiko lapsestaan lopulta koskaan lakata huolehtimasta ja onko isovanhemmalla vastuu olla saatavilla myös lapsenlapsilleen, vaikka tuota roolia olisi ensin kovalla kädellä rajoitettu?

Esa on ajoittain katkeran ja hyvin pessimistisen oloinen kertoja, vaikka yrittääkin muistuttaa itseään ja siinä sivussa Miiaa, että jokin tietty muisto tietystä ajankohdasta ei ole koko totuus. En ole niin murheellinen kuin tämä mies josta sinulle kerron. En edes tiedä olenko se mies. Luon hänet tässä ja nyt, valan hänet muistoistani, minua muistuttavan miehen, ja se ihminen joka oikeasti olen ollut pakenee otteestani. Häntä ei voi vangita sanoilla. Ketään ei voi. 

Pidän Itkosen tavasta luoda henkilöitä ja kuvata heidän kauttaan isoja teemoja. Tässä kirjassa kuitenkin tuntui, että vähemmätkin yksityiskohdat olisivat riittäneet. Kirjassa on paljon hyvää, mutta lukijana tunsin olevani välillä hukassa enkä saanut otetta siitä, mitä tarinaa minulle varsinaisesti haluttiin kertoa. Päällimmäiseksi jäi mieleen ajatus siitä, että ymmärrämme toisiamme vain hetkittäin. Tämän ajatuksen kertomiseen ei ehkä ihan viittäsataa sivua tarvittaisi.

Me kaikki ehdimme olla vähän mitä sattuu, elämä on niin pitkä, siihen mahtuu niin paljon hetkiä. Pinnalta katsoen ihmiset ovat yksinkertaisia, kaikki muuttuu monimutkaisemmaksi kun heihin kunnolla tutustuu.

Itkosen tuotannosta Anna minun rakastaa enemmän (2005) sekä sen jatko-osa Palatkaa perhoset (2016) ovat minulle tärkeitä ja merkityksellisiä kirjoja. Sen sijaan esimerkiksi Ajo (2014) ja Kohti (2007) ovat jääneet kohtuullisen yhdentekeviksi lukukokemuksiksi. Esikoisromaania Myöhempien aikojen pyhiä (2003) en ole jostain syystä edelleenkään lukenut - sen puutteen voisin jossain vaiheessa korjata.

Tämä kirja on toinen hyllynlämmittäjäpinostani lukemani. Ostin kirjan joskus alelaarista, ja sille on käynyt niin kuin kirjaostoksilleni usein käy: ellei niihin tartu heti, ne jäävät odottamaan sitä jotain parempaa hetkeä. En tiedä, ehkä tämän kirjan hetki olisi ollut joskus toisessa tilanteessa antoisampi.

Muissa blogeissa kirjasta ovat kirjoittaneet aikanaan varsin positiivisvoittoisesti esimerkiksi LumiomenaPieni kirjastoMari A ja Eniten minua kiinnostaa tie.

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Mikko-Pekka Heikkinen: Jääräpää

Sinun häätyy tämä ymmärtää: On olemassa kaksi Lappia. Se mikä näytetään ulos ja se, mikä pidethän visusti suljetussa piirissä.


Mikko-Pekka Heikkinen: Jääräpää
Johnny Kniga, 2014
301 s.
(kirjastolaina)

Katja on päätynyt Helsingin kaupungin ympäristölautakunnan johdosta Muonion kunnanjohtajaksi. Puolisokseen hän on ottanut saamelaisen vaatesuunnittelijan Aslan, mutta alkuhuuman haihduttua miehen puhumattomuus alkaa raivostuttaa. Eikä kyse ole vain Aslasta: pimeän kylän päivisin palavien katuvalojen välitkin ovat liian pitkät, marketit hämäriä eikä kukaan halua kertoa Katjalle, miksi naisetkin kääntävät kasvonsa hänestä pois.

Asla on huomannut äitinsä mustat silmät jo pienenä. Hän on kasvanut siihen, että on asioita, jotka eivät puhumalla parane. Asla on kasvanut käytännössä ilman isäänsä Pieraa, joka on lähtenyt heavy metal -bändin roudariksi koko 1980-luvuksi, kunnes on kääntänyt kelkkansa ja päättänyt palata tuntureihin poroisännäksi. Asla haluaisi olla erilainen kuin isänsä ja etsii mallia Notting Hillin Hugh Grantista. Se on kuitenkin kohtuullisen haastavaa, kun terapeutin penkilläkin Aslasta irtoaa vain kaksi tunnetilaa: joko vituttaa tai ei vituta.

Kiinnostava hahmo kirjassa on myös Aslan äiti Liisa, joka on kahden kunnan ainoa poliisi ja muutenkin kyläyhteisössään aktiivinen nainen, mutta suljettujen ovien ja verhojen takana elää silti miehensä oikkujen mukaan. Vertaan ei voi valita, elämänsä voi - mutta joskus ne elämänvalinnatkin tuntuvat kovin rajallisilta ja tavoittamattomilta, ellei tapahdu jotain peruuttamatonta.

Kolmeensataan sivuun mahtuu paljon, traagista ja vähän koomistakin. Jääräpäässä on parisuhteiden, perhesuhteiden, sukupuoliroolien, väkivallan ja vaikenemisen perinteen lisäksi kyse myös kunnallispolitiikasta, Muonion ja Enontekiön suunnitellusta liitoksesta, jota Katja ajaa ja Piera etunenässä vastustaa. Piera esitetään kohtuullisen vastenmielisenä hahmona, joka käyttää kaikki keinot saadakseen etelän kärmeksen kuriin.

Sattuman oikusta olen nähnyt Oulun kaupunginteatterissa parhaillaan pyörivän dramatisoinnin Jääräpäästä jo kahteen kertaan. Sen vuoksi kiinnostuin lukemaan tämän kirjanakin: on kiinnostavaa verrata, mitä rönsyjä kirjasta on näyttämöversiossa karsittu ja mitä tarinalinjoja korostettu. Olen kertonut teatterikokemuksestani lyhyesti täällä. Toisella katsomiskerralla ihastelin vielä enemmän näyttämöllepanoa, mutta kärsin joidenkin näyttelijöiden puheesta, josta ei paikka paikoin meinannut saada selvää. Vastaavaa en muista syksyltä, eli olisiko sitten niin, että kun näyttelijä esittää samat repliikit kerta toisensa jälkeen, artikulaatio kärsii? Heikkisen eloisa teksti toimii kuitenkin esitettynäkin hyvin. Seurueessani Heikkisen Lappi-kuvaus ja se, missä valossa saamelaiset teoksessa esitetään, herätti vähän kahtalaisia ajatuksia. Siinä on toki aina riskinsä, kun vähemmistöä kuvataan yhteisön ulkopuolelta.

torstai 2. maaliskuuta 2017

Tuuve Aro: Lihanleikkaaja (novellihaaste)

Tuuve Aro: Lihanleikkaaja
WSOY, 2017
153 s.
(kirjastolaina)
Novellikokoelma Lihanleikkaaja (2017) on Tuuve Aron yhdeksäs teos. Olen itse aiemmin lukenut häneltä novellikokoelman Sinikka Tammisen outo tyhjiö (2001), jonka monet tekstit tekivät minuun vaikutuksen. Siihen sisältyvää, annettuun muottiin ja rooliin kasvamisesta kertovaa Isän pikku prinsessa -novellia olen käyttänyt äidinkielenopetuksessakin.

Lihanleikkaaja-kokoelman avaava Suojatie-novelli on samoin minulle jo entuudestaan tuttu: se on julkaistu Parnassossa ja olen käyttänyt sitä opetuksessa esimerkkinä näkökulman vaihtumisesta. Novellissa kuvataan kahden henkilön, teini-ikäisen Mariannen ja keski-ikäisen Timon, aamua, ja heidän kohtalonsa risteävät suojatiellä. Jotenkin nyt lukiessani tekstiä uudelleen kokoelman nimi tuntui antavan tällekin novellille vähän julmemman sävyn.

Kokoelman kahdessatoista novellissa tapahtuu odottamattomia käänteitä, elämät muuttuvat peruuttamattomasti. Joissakin teksteissä jää lukijan pääteltäväksi, mitä tästä arjen nyrjähdyksestä lopulta seuraa. Muutamissa novelleissa kaikki ei ole ihan arkijärjellä selitettävissä - esimerkiksi Heräämö-niminen novelli jäi tästä syystä kaihertamaan. Novellissa on kaksi henkilöä, jotka ovat sairaalassa täysin päinvastaisista syistä. Heräämössä heidän roolinsa ovat kuitenkin vaihtuneet. Jäin miettimään, halutaanko tässä leikitellä esimerkiksi sillä ajatuksella, että vaikka meidän on usein vaikea ymmärtää toisten elämänvalintoja, voisimme lopulta olla itsekin elämässämme aivan toisenlaisessa tilanteessa, jos jokin pieni sattumus olisikin muuttanut suuntaa.

Toinen erikoinen ja siksi mieleen jäänyt novelli on kiusatusta lapsesta kertova Ihmeolo. Kunpa tuollaisiin tilanteisiin olisikin jokin ihmeparannus olemassa. Osa teksteistä taas oli arkisempia tai ei muuten niin kolahtanut minuun, mutta novellikokoelmissa on se hyvä puoli, että kaikkia tekstejä ei toki tarvitsekaan jäädä niin perusteellisesti pureskelemaan, vaan voi jatkaa seuraavaan.

Novellihaasteeseen blogattuja novelleja: 20

(Olen lukenut enemmän, eli pitää muistaa blogata kaikki hajanaiset novellit ennen kuin haaste päättyy toukokuussa)

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Emma Cline: Tytöt

Laulut lietsoivat minun omaa oikeamielistä murhettani, kuviteltua ykseyttäni maailman perimmäisen traagisuuden kanssa. Miten ihanaa minusta olikaan tuskitella sillä lailla, ruokkia tunteitani kunnes ne kasvoivat sietämättömiksi. Halusin, että koko elämäni tuntuisi yhtä kuumeiselta ja pakahduttavan merkitykselliseltä, niin että jopa värit ja sää ja maut olisivat täyteläisempiä. Sitä lauluissa luvattiin, sitä ne luotasivat minusta esiin.

Emma Cline: Tytöt
Alkuteos The Girls, 2016
Suom. Kaijamari Sivill
Otava, 2016
298 s.
(oma kirjaostos)

14-vuotiaan Evien vanhemmat ovat eronneet, ja häntä ollaan lähettämässä sisäoppilaitokseen. Hän on yksinäinen, erkaantunut ainoasta ystävästään, kunnes törmää kolmeen tyttöön, joiden elämäntyyli vaikuttaa houkuttelevalta ja huolettomalta. Tytöt asuvat kaupungin ulkopuolella ranchilla kommuunissa, jota johtaa karismaattinen Russell. Kommuunin jäsenet ovat valmiita Russellin puolesta mihin vain ja uskovat tämän kykyihin sokeasti. Tämä johtaa karmeisiin tapahtumiin.

Evie tarkastelee tuota aikaa, 1960-luvun Kaliforniaa, kirjan nykyhetkessä vuosikymmeniä myöhemmin, aikuisen suodattimen läpi. Silti hän uskoo olleensa jo 14-vuotiaana harvinaisen tarkkanäköinen: "--olin tahtomattani alkanut huomata kaikki pikkuruiset muutokset valtasuhteissa ja tilanteen hallinnassa, väistöt ja pistot."

Jäin miettimään kirjan lyhyttä ja ytimekästä nimeä Tytöt. Ainakin se kuvaa kirjan kertojan, Evien, tapaa havainnoida ranchin tyttöjä, heidän tapojaan ja suhteitaan. Ylipäätään Evie pohtii hyvin aikansa naisen asemaa - ja toki lukija voi miettiä, ovatko samat asiat ajankohtaisia edelleen. Esimerkiksi parisuhteessa "Tytöt ovat hyviä värittämään harmittavat tyhjät kohdat" eli selittämään toisen käytöstä keksimällä sille itselleen mieleisiä syitä. Toivottavasti kuitenkin on päästy eteenpäin tämäntyyppisistä kuvioista: "Kaiken sen ajan, jonka minä olin käyttänyt valmistautumiseen - olin lehdistä oppinut, että elämä on pelkkä odotushuone, kunnes joku huomaa - pojat olivat käyttäneet omaksi itsekseen kasvamiseen" ja "Tyttönä eläminen tässä maailmassa vammauttaa kyvyn uskoa itseensä."

Yleensä ottaen vieroksun todellisiin rikoksiin jollain tavoin pohjaavaa fiktiokirjallisuutta. Koen, että on väärin tehdä rahaa oikeiden ihmisten kuolemalla, ja lisäksi on vaarana kasvattaa jonkun murhaajan mainetta ja sitä kummallista mystiikkaa, joka joihinkin rikollisiin tuntuu liittyvän. Clinen kirjassa yhteyttä tositapahtumiin ei ole kirjoitettu auki tekstiin, vaan Charles Mansonin johtama kultti mainitaan vain kirjan liepeessä. En itse lukijana tuntenut tarvetta enkä halunnut käydä lukemassa, missä määrin kirjan tapahtumat muistuttavat Mansonin seuraajien tekoja. Mielestäni tuollaisia yksityiskohtia olennaisempaa on se, miten Cline kuvaa Russellia ja tämän tapaa käyttää valtaa. Kirja on yksi tulkinta siitä, mikä saa ihmiset mukaan tämäntapaisiin ryhmiin ja äärimmäisiinkin tekoihin.

Ns. kaikki ovat jo lukeneet tämän kirjan, ja mielipiteet tuntuvat hiukan jakaantuneen. Katjan mielestä moni seikka kirjassa jää pintaraapaisuksi, mutta kirja on silti vahva kuvaus viettelyksestä ja vaarasta, ja tästä olen kyllä samaa mieltä. Krista on pitänyt kirjasta, muttei rakastunut palavasti. Hennan mieleen kirja on palauttanut, millaista oli olla nuori ja elämänjanoinen. Vähän sama ajatus itsellänikin, tosin tässä suhteessa kirja vertautuu minulla Aino Kiven Maailman kauneimpaan tyttöön, jonka luin sattumalta juuri ennen tätä. MarikaOksa suosittelee tätä kesäkirjaksi, ja kieltämättä tätä olisi ollut mukava lukea rannalla tai vaikka kuistilla elokuun illassa. Kirjassa on toki paljon rumaa ja vastenmielistäkin, niin kuin Riitta K huomauttaa. Main mielestä Cline on kirjoittanut tällä teoksella itsensä suoraan tähtiradalle. Itsekin odotan, mitä Cline jatkossa kirjoittaa.

Itse olen tyytyväinen, että luin Tytöt. Kuten sanottua, eniten minua jäi kiinnostamaan se, miksi toiset ovat niin vaikutuksille alttiita ja valmiita äärimmäisiin tekoihin. Kirja antoi tämän pohtimiseen aineksia, ja siksi se jää varmasti mieleen pitkäksi aikaa.

perjantai 17. helmikuuta 2017

Aino Kivi: Maailman kaunein tyttö

Aino Kivi: Maailman kaunein tyttö
Into Kustannus, 2016
329 s.
Kansi: Tex Hänninen
(Kirjastolaina)
"Tämä on helvetin kornia. Eikö olekin?" Aliisa sanoo. Nyökkään.
"Mutta silti niin vitun totta", hän jatkaa ja nauraa ja itkee yhtä aikaa.

Joskus on tarpeen palauttaa mieleen, millaista oli olla teini. Kipuileva, kiihkeä, itseään täynnä. Aino Kivi kuvaa esikoisromaanissaan neljän siskoksen kasvua. Kirja alkaa 90-luvulta, jolloin teini-ikäinen Aliisa kokee Kurt Cobainin kuoleman niin voimakkaasti kuin nyt se vain teiniin voi vaikuttaa. Vuotta nuorempi sisar Ada on saanut harteilleen erilaisen roolin, nuoremmista siskoksista huolehtijan paikan. Vuosia myöhemmin ääneen pääsevät vuorostaan Anni ja Alma. Kirjan sisarukset kasvavat toinen toistensa varjossa, kukin hakien paikkaansa auringossa omalla tavallaan.

Kenties johtuen siitä, että luin kirjaa aika pienissä katkelmissa aluksi, se oli minulle lukukokemuksena vähän epätasainen. En ymmärtänyt alkupuolella olleiden Kurt Cobain -katkelmien tarkoitusta; minulle kirja olisi toiminut paremmin ilman niitä. Annin osuus keskellä kirjaa tuntui jossain määrin kliseiseltä (tiedättehän sen tavallisen nuorisoelokuvatarinan, jossa yksinäinen, syrjäänvetäytyvä tyttö tutustuu johonkin astetta hurjempaan tyyppiin ja tekee tämän kanssa asioita, joita ei olisi ajatellut koskaan tekevänsä). Toisaalta pidin kirjasta paljon, varsinkin lopusta, jossa säröinen perhekuva alkaa hahmottua kokonaisuudeksi.

Kaiken kaikkiaan Maailman kaunein tyttö teki siis vaikutuksen, koska kirjassa on paljon todelta tuntuvia ajatuksia nuoren ihmisen elämästä, sisaruudesta ja perheestä, rakkaudesta. Samassa perheessä kasvaneetkin kokevat asiat kovin eri tavoin, ja sen Kivi mielestäni tavoittaa. Siinä missä toinen sisar pohtii: --jos joku olisi katsonut meitä ikkunan takaa, hän olisi luullut meitä onnellisiksi. Ehkä me olimmekin. Kuka sen tietää. Ehkä olimme onnellisten puolella perheiden suuressa vertailussa. Kuka tietää, mikä riittää rakkaudeksi. Ehkä paljon vähemmän kuin voisi uskoa, toisen kokemus on, että Sitä, mistä ei saanut puhua, oli loputtoman paljon, ja määrä kasvoi joka päivä.

Aino Kivi on teatteriohjaaja ja näytelmäkirjailija, mutta ehkäpä häneltä voidaan odottaa jatkossakin myös proosaa? Maailman kaunein tyttö oli myös Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkaana.

Kun ihmiset vanhenee, ne unohtaa millaista on olla tällainen, hän sanoo. Tämänikäinen. Niistä tulee kaikista samanlaisia jäykkiä idiootteja.

Niinpä. Siksi tarvitaan tällaisia kirjoja. 

(Kirjassa on osana Aliisan päiväkirjamerkintöjä, ja sen vuoksi etsin kirjakuvaan rekvisiitaksi omia päiväkirjojani synkästä teini-iästäni 90-luvun lopulta. Niiden parissa vierähtikin sitten ilta jos toinenkin. Tekisi mieli sanoa sille teini-ikäiselle Hannalle, että usko pois, kaikki kääntyy vielä hyväksi. Mutta uskoisiko se? Ei. Se aika oli vain elettävä.)

Kirjasta on blogattu melko paljon, nostan esiin muutaman. 90-luvun nostalgiaan on päässyt sisään esim. Mari A. Samoin Hurja hassu lukija on antanut kirjalle viisi tähteä. Rakkaudesta kirjoihin -blogin Annikakin on rakastunut Kiven teokseen. Kovin kriittisiä arvioita en löytänyt ainakaan äkkiseltään ollenkaan.

Edit. Lukutoukan kulttuuriblogin Krista on saanut haastatella Kiveä. Mielenkiintoista kuulla kirjan syntyprosessista!