sunnuntai 26. marraskuuta 2017

Anni Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat

Olin pitkään luullut olevani aivan normaali. Tai ainakin luulin ajattelutapani olevan samanlainen kuin kaikilla muillakin ihmisillä. Että mitä sitten, etten pidä itseäni minään tai uskon kaikkien vihaavan minua (kunnes toisin todistavat ja niitäkin todistamisia epäilin). Niinhän kaikki muutkin ajattelevat! Tai ainakin pelkäävät tulevansa hylätyksi, puukotetuksi selkään.


Anni Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat
Kosmos, 2017
157 s.
(Oma kirjaostos)

Anni Saastamoinen on toimittaja ja monelle tuttu varsinkin Twitteristä, jossa hän laukoo ajatuksiaan esimerkiksi keski-ikäisistä käppäukoista. Hänen teoksensa Depressiopäiväkirjat pohjautuu kirjoittajan omiin masennuskokemuksiin, ja tyyli on yhtä suora ja räväkkä kuin sosiaalisessa mediassa. Kirjan kansikuva vittupilvineen kertookin hyvin sen tyylistä ja karkottanee ne ihmiset, jotka eivät alatyylisiä ilmauksia siedä.

Suosittelisin kirjaa ennen muuta ihmisille, joiden läheinen on sairastunut masennukseen. Uskoisin, että kirja auttaa ymmärtämään sitä - Saastamoisen sanoin - temppurataa, joka masentuneen on jaksettava käydä läpi saadakseen myös terapiaa lääkehoidon lisäksi. Saastamoinen ei suinkaan ole masennuslääkkeitä vastaan, vaan kertoo omalla kohdallaan lääkkeiden olleen edellytys sille, että hän jaksoi edes hakeutua terapiaan ja hyötyi siitä.

Saastamoisella on taito sanoa asiat tiiviisti ja nasevasti. Hän ruotii esimerkiksi masennuksen diagnosoimiseen käytettävän BDI-testin läpi hulvattoman hauskasti - saavutus sekin, kysytäänhän lomakkeessa kuitenkin hyvin synkistä asioista. Ja viimeinen vaihtoehto, "etten enää kestä", on jotain mitä teini-ikäiset huutavat julkisissa kulkuneuvoissa. -- Vittu mitä draamailua, eihän tuommoinen sovi suomalaiseen luonteeseen, tai en ainakaan saatana myönnä että olisin niin onneton "etten enää kestä", kyllä sitä nyt on perkele vaan kestettävä, tai teeskenneltävä ainakin kestävänsä.

Ainoa huono puoli kirjassa on, että olisin mielelläni lukenut hiukan enemmänkin. Toipumisvaihetta käsitellään kirjassa aika lyhyesti, vaikka toki hyvin mietitään sitäkin, voiko masennuksesta varsinaisesti "parantua" vai onko vain parempia ja huonompia vaiheita. Mikä on lopulta paranemista? Onko se vain sitä, että salakalavasti huomaa voivansa paremmin ja ettei roskien vieminen tai pyykkien laittaminen kaappiin enää uuvuta tuntikausiksi?



Kävin kuuntelemassa Saastamoista Helsingin kirjamessuilla, ostin kirjan ja sain siihen myös omistuskirjoituksen. Kiitos kirjailijalle siitä ja ylipäätään tämän kirjan olemassaolosta. Kirja käynnisti omassa mielessäni monenlaisia ajatuskulkuja - esimerkiksi tuo alkuun lainaamani kohta. Eikö olekaan normaalia ajatella näin?


Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Suketus on käynnistänyt bloggareille ja kaikille muillekin tälle viikolle haasteen osallistua jollain tapaa Mielenterveysviikkoon. Haaste sai minut viimeistelemään tämän monta viikkoa luonnoksena olleen postauksen juuri nyt. Depressiopäiväkirjoista ovat minun lisäkseni tällä viikolla kirjoittaneet ainakin Tekstiluola-blogin Tuomas, Kirjojen kauneudesta -blogin Syksyn lehti, Lukupino-blogin Simo ja haasteen vetäjä itse. (Näistä muuten Tuomas on pohtinut hyvin kirjan lajia. Itsekin mietin, laitanko postaukseeni tunnisteeksi tietokirjallisuus. Ovathan elämäkerratkin tietokirjallisuutta, joten mikseipä sitten hyvin henkilökohtainen masennuskuvaus, jossa on jopa pamflettimainen sävy.)
___________________________

Jos haluaa lukea masennuksesta hiukan lempeämpään tyyliin, suosittelen esimerkiksi Pauliina Vanhatalon kirjaa Keskivaikea vuosi

tiistai 21. marraskuuta 2017

Kirjablogit ja 101 kirjaa - Kaarlo Hänninen: Kiveliön karkurit

He [peräpohjalaiset] uskalsivat jo ennen maailmansotaa kannattaa maamme itsenäisyys-aatetta, ja ryssän sortovaltaa vihattiin katkerasti. Ja jääkäriliike sai sitten jokivarren talonpojista lämpimiä kannattajia. Saksalaiset sotavangitkin uskalsivat karkumatkoillaan pistäytyä useampaan tupaan ruokaa ja yökortteeria hakemaan. Mutta pettureitakin oli muutama. Ja heidän tähtensä piti olla varuillaan niiden, jotka eivät olleet "suuren isänmaan" johtomiesten suosiossa.


Kaarlo Hänninen: Kiveliön karkurit. Saksalaisten sotavankien seikkailuja Lapin ja Pohjois-Suomen erämaissa
WSOY, 1923
184 s.
(kirjastolaina)
Kaarlo Hännisen Kiveliön karkurit kuvaa ensimmäisen maailmansodan aikaisia saksalaisia sotavankeja, jotka karkaavat Muurmannin (nyk. Murmansk) ratatyömaalta ja pyrkivät Suomen kautta Ruotsiin ja siitä edelleen Saksaan. Kirja kuvaa suomalaisten suhtautumista saksalaisiin ja venäläisiin, ja teoksen lopussa kuvataan myös Suomen sisällissotaa. Teos on siis monella tavalla oman aikansa kuva, eikä ole siksi ihme, että se on valittu edustamaan vuotta 1923 Ylen Kirjojen Suomi -projektin 101 kirjaa -listalla.

Nykylukijalle kirja tarjoaa ajankuvan ja historiatiedon lisäksi seikkailukertomuksen ja lopulta aika valjuksi jäävän rakkaustarinan. Luutnantti Braun ajautuu pakomatkalla erilleen joukostaan ja loukkaantuu pahoin. Häntä hoivaava kruununtorpan tytär Saima rakastuu mieheen, mutta on selvää, ettei Braun voi jäädä tulenarassa tilanteessa Suomeen. Saksalaisten auttaminen on Venäjän vallassa olevassa Suomessa luonnollisestikin kiellettyä, mutta pohjoisen ihmiset tietävät, että oman maan poikia on Saksassa jääkärikoulutuksessa, joten saksalaiset nähdään aseveljinä yhteistä vihollista Venäjää vastaan. Muutamat suomalaiset ovat kuitenkin venäläisten - toisaalta toki senhetkisen laillisen esivallan - puolella tai sitten karkurien kiinnisaamisesta luvatun palkkiorahan perässä, joten lukija saa jännittää, löytyykö avunantajia saksalaisjoukkion pakomatkalle riittävästi.

Teos on hyvä esimerkki siitä, miten kaunokirjallisuus voi saada pohtimaan jotain aikanaan koulun historiantunneilla sivuttua asiaa entistä syvemmin. Saksa nähtiin kirjan mukaan ensimmäisen maailmansodan ajan Suomessa vapaana maana, josta toivottiin apua oman maan itsenäistymispyrkimyksiin. Ihannoiva kuva Saksasta näkyy vielä Kaarlo Hännisen esipuheessakin, jossa hän esimerkiksi kiittelee, että saksalaiset ovat myöntäneet kunniamerkkejä heitä auttaneille suomalaisille. Hännisen lapsenlapsi Eeva Hänninen kertoo Ylen haastattelussa, että hänen isoisänsä talosta Kuusamossa on mahdollisesti voitu auttaa saksalaisia vankikarkureita, joten kirjalla on ehkä siinä mielessä myös yhteyksiä todellisuuteen.

Teoksen kuvaus pohjoisesta luonnosta on rikasta. Erämaa - kiveliö - näyttäytyy vahvana vastavoimana eloonjäämiskamppailussa. Toisaalta se on tehnyt siellä asuvista ihmisistä sitkeitä ja yhteistyökykyisiä.

Siinä, missä metsä loppuu ja pelto alkaa, on kuin kahden valtakunnan raja: kiveliön ja kulttuurimaiseman. Ja näiden valtakuntien välillä on käynnissä ikuinen taistelu, jossa ihminen ja kiveliö voimiaan mittelevät, ja jossa valloitetaan uusia alueita, ja toisin peräännytäänkin. (s. 67)

Etelässä eivät näyttäneet isännän surut liikuttavan työväkeä eikä työväen huolet isäntää. Kiveliössä olivat kaikki melkein samanarvoisia, siellä oli yhteinen rintama kaikilla ankaraa luontoa vasten käännettynä. (s. 170)

Vaikka teoksessa ei olla sotarintamalla, luotejakin viuhuu saksalaisten paetessa heitä takaa-ajavia venäläisiä. Kirjassa niin saksalaiset sotilaat kuin suomalaiset siviilitkin pohtivat jonkin verran sotaa ja sen mielettömyyttä. Ihminen on varsinkin näin sota-aikana kohtalon käsissä kuin mitätön leikkikalu, jota hän heittelee minne milloinkin, ja samoin on kokonaisten kansojen kohtalo usein kuin yhden arvan varassa, pohtii esimerkiksi luutnantti Braun. Teoksen alussa puolestaan saksalaisia auttava torppari Taipale pohtii, miksi ollenkaan soditaan, kun maata kyllä ainakin pohjoisen erämaan perspektiivistä katsottuna riittää kaikille.

Kirjan lopussa aika yllättäenkin kerronta keskittyy aika paljon Saimaan ja hänen veljeensä Juhoon, jotka on lähetetty pohjoisen korpimailta Helsinkiin. Siellä he joutuvat sisällisodan keskelle. Tältä osin juoni tuntui vähän köykäiseltä, eli näkökulmatekniikka ei ehkä ollut ihan Hännisen vahvuus kerronnassa. Rakkaustarinakin saa kuitenkin päätöksensä.

Olen iloinen, että sain 101 kirjaa -projektissa luettavakseni nimenomaan kaksi pohjoissuomalaista kirjaa, joista toinen oli minulle jo ennestään tuttu Joni Skiftesvikin novellikokoelma, toinen taas tämä kirja, johon en taatusti olisi tullut koskaan tarttuneeksi ilman tätä projektia. Kaarlo Hänninen (1876 - 1939) oli kuusamolainen kirjailija, tutkija ja Maalaisliiton kansanedustaja. Hän toimi eduskunnassa monin tavoin kotiseutunsa hyväksi, kertoo Wikipedia-artikkeli.



torstai 9. marraskuuta 2017

Ben Kalland: Vien sinut kotiin

Toisinaan minusta tuntuu, että niputan yhteen elämäni kirkkaita pisteitä. Etäältä katsottuna ne voi ymmärtää kuvioksi.

Ben Kalland: Vien sinut kotiin
Atena, 2017
284 s.
(kirjastolaina)

Ben Kallandin esikoisromaani Vien sinut kotiin on niitä lukukokemuksia, joihin tietää palaavansa vielä uudelleen. En usko kertalukemalla saaneeni kirjasta kaikkea sitä, mitä olisin siitä voinut tavoittaa. Joka tapauksessa tiedän lukeneeni hienon kirjan, joka tavallaan vei minut kotiin.

Kallandin kirjan kertoja on Markus, kerronnan nykyhetkessä jo keski-iän sivuuttanut mies, joka työskentelee New Yorkissa Jehovan todistajien päätoimistossa. Hänen on matkustettava Suomeen nuorimman siskonsa hautajaisiin. Samalla hän yrittää hahmottaa, mitä oikeastaan tapahtui hänen lapsuudenperheelleen, sille perheelle, joka vietti kesiään Bellevuen huvilassa Kirkkonummella. Mitä tapahtui viulistisisko Ellenille, mitä omapäiselle Carolalle? 

Kalland taitaa romaanin aloittamisen. Kirjan alussa on kuvattu kuolemantapaus menneisyydestä, ja se tuntuu luovan tiheän jännityksen tunnelman, joka kantaa lähes koko kirjan ajan. Lisäksi kertoja saa alussa kirjeen, jossa kerrotaan, että hänellä on lapsi - ja lapsenlapsi. Lukemista on jatkettava, jotta erilliset pisteet yhdistyvät ja muodostavat kuvan. 

Millainen tuo kuva sitten on? Toisaalta se on kuva kertojasta, Markuksesta, jonka suhde uskontoonsa ei ole mitenkään yksioikoinen. Jehovan todistajat ovat esimerkiksi jossain määrin tunnettuja siitä, että heidän oppinsa muuttuu aika ajoin. Näin on myös kirjan maailmassa, ja kertoja on tässä prosessissa mukana, koska hän laatii artikkeleja järjestön julkaisuihin. 

Toisinaan sain tehtäväkseni kirjoittaa kaksi eri versiota samasta artikkelista. Tällainen oli esimerkiksi kirjoitus siitä, saisivatko Sodoman ja Gomorran viattomasti tapetut ihmiset ylösnousemuksen. -- Yritin saada kysyä, mikä kanta on lopullinen. "Sitten kun se on painettu, me hoidamme loput." Kirjoitin artikkelista molemmat versiot, ja hallintoelimen äänestyksen jälkeen toinen julkaistiin. En muista, kumpi kanta jäi voimaan.

Uskonnon periaatteiden häilyvyys ja pienen miesjoukon - hallintoelimen - vahva valta niihin tuntuu siis olevan Markukselle jotenkin yhdentekevää. Samaan aikaan hän silti pyrkii itsekin jokseenkin aktiivisesti valta-asemaan. Markuksen persoona jäi minulle toisaalta etäiseksi. Ehkä hän on etäinen itselleenkin - alkaa ymmärtää omaa persoonaansa vasta vanhemmalla iällä, kun on vastakkain itselleen uusien asioiden kanssa? Markus pohtii paljon sitä, mikä on totta ja miten totuutta voi muunnella jättämällä jotain kertomatta. Lopussa hän pystyy jo reflektoimaan itseään: Ei ollut totta, että olin rakastanut vain itseäni.

Lapsuudessa kuvaan kuuluu myös Markuksen äiti, joka ei jaksa olla riittävän aktiivinen todistaja ja käydä kentällä ovelta ovelle -työssä, joten hänestä ei voi puhua seurakunnassa. Äiti sairastaa mitä ilmeisimmin masennusta, mutta tätä ei haluta uskonnon parissa myöntää. Apua emme saaneet, koska lääkettä ei ollut olemassa. Äidillä ei ollut fyysistä sairautta, ainoa oikea tapa oli vetäytyä ja tutkia enemmän julkaisujamme. 

Koko kuvan ja kirjan keskiössä on kuitenkin Ellen, toisiksi nuorin sisaruksista. Hänen soittoharrastuksensa puolesta muuten niin voimaton äitikin jaksaa pitää ääntä. Mikä sai kuitenkin persoonallisen ja lahjakkaan viulistitytön soittimen vaimenemaan? Juuri Ellen oli se kirjan hahmoista, josta halusin tietää enemmän - ja hänestä ja hänen kohtalostaan haluaisin kiivaasti keskustella jonkun kirjan lukeneen kanssa. 

Kirjan maailma on minulle tietyiltä osin tuttu, toisilta osin ei. Ben Kalland on eronnut Jehovan todistajista parikymppisenä (ks. Kotilieden haastattelu), minä teini-ikäisenä. En kanna uskontoa kohtaan henkilökohtaista kaunaa, eikä Kallandin kirjastakaan sellaista välity. Suljetut uskonnolliset yhteisöt sääntöineen ovat silti kaiken kaikkiaan minusta vastenmielisiä silloin, kun ne  sulkevat myös ongelmat sisäänsä tai eivät edes suostu niiden olemassaoloa näkemään. Silti Vien sinut kotiin oli minulle merkityksellisempi tarinana perheestä ja perhesuhteista kuin uskonyhteisöstä. 

Harmi, etten ehtinyt käydä kuuntelemassa Kallandia kirjamessuilla. Täytyy ehkä lukea lisää hänen haastattelujaan. Olisi kiinnostavaa tietää, miten hän päätyi kirjoittamaan esikoisteoksensa vasta viisikymppisenä - onko esimerkiksi niin, että omiin kokemuksiin on täytynyt saada ajallista etäisyyttä, jotta teoksenkin on pystynyt etäännyttämään niistä? 

En aina ehdi lukea muiden bloggauksia tai vähintään linkit niihin jäävät laittamatta. Koska tässä kirjassa on kuitenkin kyseessä minulle tuttu mutta ehkä monelle muulle vieras yhteisö, oli hyvin kiinnostavaa käydä kierros muissa blogeissa. Kirjaa on luettu paljon - tässä joitakin poimintoja: Lukujonossa-blogissa ihastellaan esimerkiksi Kallandin tapaa kirjoittaa uskonnosta ilman saarnaamisen makua. Leena Lumi toivoi, että Kalland olisi noussut HS:n esikoiskirjapalkintoehdokkaaksi. Olisin itsekin toivonut näin, mutta jostain syystä tuolle listalle eivät päässeet sen kummemmin tämä kirja kuin toinen uskontoa kuvaava esikoisteos, helluntailaisuuden maailmaa minulle avannut Terhi Törmälehdon Vaikka vuoret järkkyisivät. Törmälehdon kirja on tullut Kallandista mieleen esimerkiksi myös Kirsin kirjanurkan Kirsille. Kirsi kertoo merkinneensä kirjasta muistiin monia hienoja kohtia - sama täällä. Hauska huomio on, että minullakin oli tässä bloggaukseni lopussa ensin sama lainaus totuudesta ja fiktiosta, joka on näköjään myös näissä kolmessa bloggauksessa. Ja samaan sitaattiin lopettaa myös kirjan teemoja ansiokkaasti analysoinut Tuijata.  Lumiomenan Katjakin on ihastunut kirjan tyyliin ja rakenteeseen. Kirjasähkökäyrän Mai puolestaan on kriittinen teosta kohtaan: hän on kokenut niin päähenkilön kuin kirjan kuvaaman yhteisönkin vastenmieliseksi ja muun muassa siksi koko lukukokemus on ollut epämiellyttävä.

Jännä, miten muuten ex- Jehovan todistajana edelleen nousee karvat pystyyn, kun joissakin arvioissa (ei muistaakseni yllä linkittämissäni) käytetään sanaa jehovalainen tai jehova silloin kun tarkoitetaan kyseiseen uskontoon kuuluvaa henkilöä, ei Jumalaa. Jos siis joku ei vielä tiennyt, kyseinen tapa on jos nyt ei loukkaava niin ainakin virheellinen. 

keskiviikko 1. marraskuuta 2017

Tunnelmia Helsingin kirjamessuilta

Kirjamessut houkuttelivat viime viikonloppuna yli 84 000 kirjanystävää Messukeskukseen. Itse olin paikalla perjantaina ja lauantaina.


Pe 27.10.
Lensimme mieheni kanssa Helsinkiin perjantaiaamuna. Lento oli hiukan myöhässä ja kävimme viemässä matkatavarat valmiiksi hotelliin, joten olimme messuilla lopulta puoliltapäivin. Väkeä riitti! 


Suuntasin ensimmäisenä KirjaKallio-lavalle, jossa ehdin kuulla loppuosan keskustelusta "Netissä on kaikki - mihin tarvitaan kirjaa?" Keskustelemassa olivat esimerkiksi Demin päätoimittaja Päivi Lehtomurto, Kirjamessujen ohjelmajohtaja Jan Erola ja kirjailija Aleksi Delikouras. Puhuttiin esimerkiksi siitä, pitäisikö kirjojen kielen olla toisenlaista, lähempänä somekieltä, että kirjat olisivat nuorille helpommin lähestyttäviä. Aleksi Delikouras kertoi kysyneensä joskus lukijoiltaan, huomaavatko nämä, että henkilöt Nörtti-kirjoissa puhuvat tilanteesta riippuen puhekielisemmin tai kirjakielisemmin. Asialla ei kuulemma ollut lukijoille mitään väliä. Oma kokemukseni on, että puhekieli kirjoissa vanhenee nopeasti, ja ylipäätään uskottavaa dialogia nuorten suuhun on vaikea kirjoittaa. Kenties Delikouras on onnistunut tässä - olisi varmaan syytä lukea hänen kirjojaan. 


Toinen varsinainen ohjelma, jota kävin perjantaina kuuntelemassa, oli kuuden esikoiskirjailijan haastattelu. Messuilla Rakkaudesta kirjaan -palkinnon saanut Seppo Puttonen haastatteli kirjailijoita nasevasti ja oivaltavasti. Mieleen jäi esimerkiksi Hanna Rytin Syli-teos, joka kertoo naispapista, jolla on ensin takertuva suhde hierojaansa ja myöhemmin myös naispuoliseen työkaveriin. Puttonen esitti myös hyviä kysymyksiä syksyn kohukirjailija Ossi Nymanille. Nyman on toki tarkoituksella antanut provosoivia haastatteluja, mutta nyt puhuttiin kirjasta, ei niin paljon vain hänestä itsestään. 


Niinhän siinä sitten kävi, että ostin Nymanin kirjan ihan itselleni, jotta voin muodostaa siitä oman mielipiteeni. Ensimmäisen messupäivän toinen merkittävä ostos oli S & S:n kustantamana ilmestynyt suomennos kokoelmasta Iltasatuja kapinallisille tytöille. Todella vaikuttavan oloinen teos, jossa esitellään sadan naisen tarinat, Jane Austenista Malala Yousafzaihin, lapsille sopivassa tiiviissä muodossa. Bloggaan tästä lähiaikoina. Lisäksi ostin Sarah Andersenin mainion sarjakuvakirjan, kaksi kirjaa kummitytölle sekä pari alekirjaa, joista puhuttiin Kirsin kirjanurkan Unohdetut kirjat -postauksessa ja sen kommenteissa. Sinisaloa en olekaan aikoihin lukenut. Kalamiehet vien koululle äikänluokan hyllyyn.


 Tässä vaiheessa olinkin niin väsynyt, että oli sopiva hetki vetäytyä hotellihuoneeseen rauhoittumaan - ja tietenkin lukemaan. Hotellihuoneessamme olisi muuten ollut valtava parveke, mutta siitä ei nyt näin lokakuussa ollut suurta iloa.

Lauantai 28.10.



Olin messuilla toista kertaa, ja ensimmäisen kerran ehdin mukaan bloggariaamiaiselle. Aamiaisella Satu Sirkiä haastatteli kuutta WSOY:n, Tammen ja Johnny Knigan kirjailijaa. A. W. Yrjänä on juuri julkaissut ensimmäisen proosateoksensa ja kertoi hauskasti esimerkiksi sen henkilöhahmojen nimeämisestä. Tuomas Kyrö esiintyi ainakin vaatetuksen osalta hiukan rennommin kuin myöhemmin päivällä presidentti Tarja Halosen haastattelussa, josta siitäkin kuulin osan. Olen ollut sitä mieltä, että Mielensäpahoittaja on jo loppuunkulutettu juttu, mutta kieltämättä uusin kirja Mielensäpahoittajan Suomi alkoi sittenkin kiehtoa.


Seuraavaksi suuntasin Kirjailijaliiton Takauma-lavalle, jossa Anja Snellman haastatteli valtavan asiantuntevasti Kati Hiekkapeltoa. Aiheena oli henkilöhahmon rakentaminen, ja vaikka Hiekkapellosta se tuntui hankalalta aiheelta, koska hänen hahmonsa ikään kuin syntyvät kirjoittaessa, haastattelu oli silti erinomainen. Oli myös ilo kuulla, että Hiekkapelto työstää seuraavaa kirjaa Anna Feketestä (lausutaan muuten fäkätä - hassua tuo unkari). Juuri nyt meneillään oli kuulemma jonkinlainen writer's block ja Annan ääni oli hiljennyt, mutta tällaiset vaiheet toki kuuluvat kirjoitusprosessiin.


Lauantain seuraava valopilkku oli taas KirjaKallion lava, jossa haastateltiin Koko Hubaraa. Kaikkien tämän lavan kirjailijahaastattelujen aikana esitettiin myös katkelma kirjailijan teoksesta, ja täytyy sanoa, että näkemäni esitykset olivat huikeita. Rohkeita nuoria! Hubara oli myös kannustava puhuja ja kehotti nuoria kirjoittamaan juuri sillä äänellä, kielellä ja tavalla, joka omimmalta tuntuu, välittämättä kenenkään muun ajatuksista.


Kullervo-salissa summattiin kulunutta kirjavuotta ja sen suuntia meillä ja maailmalla. Näin oli ainakin kuvattu messuohjelmassa. Keskustelua veti Karo Hämäläinen, joka joutui kuitenkin ymmärrettävästi poistumaan kesken kaiken vastaanottamaan tietokirjailijapalkintoa. Anna-Riikka Carlson, Heidi Köngäs ja Ville Hänninen nostivat esiin kiinnostavimpia teoksia tältä vuodelta. Minusta mielenkiintoisinta oli pohdinta kirjallisuuden ja totuudellisuuden suhteesta - suomalaisilla on Carlsonin mukaan voimakas totuudellisuuden vaatimus. Tästä Karo Hämäläinen nosti esimerkiksi oman kirjansa Paavo Nurmesta, jossa tapahtuu paljon sellaista, mitä hän on vain kuvitellut Nurmen elämään. Silti hänelle on useampi henkilö todennut, ettei ole tiennyt Nurmen tehneen näitä asioita.  Kustantajaan otetaan myös yhteyttä siksi, jos kirjassa on jotenkin lukijan mielestä kyseenalaisia mielipiteitä, eli ikään kuin sekoitetaan kirjan henkilöt ja kirjailijan mielipiteet. Lopussa tuli myös yleisökysymys siitä, onko sellaisia aiheita, joista ei nykyisin voi kirjoittaa tai joita koskevia kirjoja ei julkaistaisi (vrt. vaikkapa Pentti Haanpään kokema kustannusboikotti 1930-luvulla). Keskustelijat ehtivät vastata tähän vain lyhyesti, mutta aihetta on puitu perusteellisesti Ompun blogitekstissä ja sen kommenteissa.


Lauantaiaamuna luin raitiovaunussa BookBeatista Anni Saastamoisen Depressiopäiväkirjoja. Olen seurannut kirjailijaa jonkin aikaa Twitterissä, jossa hän on hauska ja kantaa ottava, ja kirja kiinnostaa myös aiheensa puolesta. Ironinen, sarkastinen ja mustaan huumorintajuuni vetoava tapa kuvata masennusta imaisi mukaansa niin tehokkaasti, että meinasin ajaa ohi Messukeskuksesta. Kävin siis kuuntelemassa kirjailijan haastattelun ja ostin kirjan ihan signeerauksen kera omakseni. Tästäkin bloggaan, kunhan ehdin.


Ostin itselleni myös Tuntemattoman sotilaan naishahmoista kertovan Toinen tuntematon -novellikokoelman. Naisia kun nyt oli olemassa myös sodan aikana, ja he tekivät monenlaista. Viime päivinä aiheesta on käyty sappea kiehuttavaa keskustelua (ei siis liittyen tähän kirjaan vaan elokuvaan), mutta ei siitä sen enempää. Hyvä, että tällainen kirja on. 

Lauantaina päätin myös kierrellä messujen kahden euron kirjalaareja, joita oli ihan valtavasti. Ostin Eija Hetekivi-Olssonin kirjan, niin kuin suunnittelinkin messusuunnitelmapostauksessani. Ilmeisesti oloni ihmisvilinässä alkoi tuntua jokseenkin ahdistuneelta, koska muut ostamani teokset ovat sattumalta nimeltään Suojaton ja Suojattomat. Odotan Kekkosen kirjan lukemista paljon, koska pidin Vieraat-kirjasta ja sen tyylistä.

Lisäksi tapasin lauantaina muita bloggareita päivystysvuoroni aikana bloggaripisteellä. Lukuvinkkejä sain jakaa vain yhdelle ohikulkijalle - ehkä olisin voinut olla siinä suhteessa aktiivisempi. Oli joka tapauksessa kiva tavata uudestaan joitakin bloggareita, joihin tutustuin jo viime vuonna, ja tavata myös monia sellaisia, joiden blogeja kyllä luen enemmän tai vähemmän säännöllisesti. Viime aikoina vähemmän, kun en meinaa edes ehtiä itse kirjoittaa. Täytyy ryhdistäytyä tässä suhteessa, koska monessa blogissa käydään myös aktiivisia keskusteluja, ja muutenkin yhteisöllisyys on ollut se suola, joka ylipäätään saa jatkamaan blogiharrastusta kaiken kiireen ohella.

Summa summarum: minulle sopiva tapa on valita messuohjelmasta pari kolme ohjelmanumeroa per päivä, jotka käyn kuuntelemassa ajatuksella, ja varata riittävästi aikaa myös vapaaseen kiertelyyn ja kirjojen hiplailuun sekä ihmisten kohtaamiseen.

Hyvästi, rakas kirjakupla! Sulkeudun suosioosi toivottavasti taas ensi vuonna.

Kiitän messujärjestäjää bloggaripassista ja ilmaislipuista, jotka annoin kirjarakkaille läheisilleni.


keskiviikko 25. lokakuuta 2017

Suuntana Helsingin kirjamessut

Syksy vilahti vauhdilla lokakuuhun ja pohjoisen syyslomaviikkoon. Fiksusti ovat siellä etelässä sijoittaneet Helsingin kirjamessut juuri tälle viikolle, kiitos siitä! Messut alkavat huomenna, ja itse pääsen osalliseksi messuhumusta perjantaina ja lauantaina.


Tänä vuonna en aio tarkasti aikatauluttaa messuohjelmaani. Aion keskittyä nauttimaan olostani kirjaihmisten kuplassa, tavata muita bloggareita ja tuttuja. Varaan aikaa myös divaripöytien kiertelyyn. Messuilla on tarjolla neljän päivän aikana jopa 1000 haastattelua tai muuta ohjelmanumeroa kuudellatoista lavalla tai salissa, joten tarkkaan suunnittelemattakin voi päätyä kuuntelemaan monenlaista. Messujen teemana on luonnollisesti satavuotias Suomi, mutta ohjelma on kyllä kertakaikkisen kaikenkattava.  

Kiinnostavasta kattauksesta poimin muutaman jutun, joihin itse ehkä päädyn:

Perjantai 27.10.

Klo 11 - 11.30 Vihan ja inhon internet, KirjaKallio-lava
Internet täyttyy toinen toistaan kovemmista ja julmemmista äänistä: seksismi, misogynia, rasismi... Johanna Vehkoon ja Emmi Niemisen kirja purkaa ilmiön syitä ja seurauksia. (Note to self: tämän kirjan voisi luultavasti hankkia luokan kirjahyllyyn.)

Klo 12 - 13 KirjaKallion paneeli: Netissä on kaikki, mihin tarvitaan kirjaa?
Miten kirjan pitäisi kehittyä, jotta se olisi merkittävä jatkossakin? Keskustelemassa esim. Kirjamessujen ohjelmajohtaja Jan Erola ja Demin toimituspäällikkö Päivi Lehtomurto. Mielenkiintoinen teema - törmään työssäni jatkuvasti siihen, että entistä harvempi tarttuu omaehtoisesti kirjoihin.

Klo 14 - 15 Esikoiset, Aino-sali
Kuutta esikoiskirjailijaa haastattelee Seppo Puttonen. Tänne on syytä mennä hyvissä ajoin, koska mukana on myös syksyn kohukirjailija Ossi Nyman. En ole muuten lukenut yhtään näistä esikoisista, mutta monikin kiinnostaa.

Klo 16 - 16.30 Missä kirja-alalla mennään?, Kirjakahvila
Tämä keskustelu kiinnostaa samasta syystä kuin KirjaKallion paneeli.

Klo 17 - 17.30 Valtavan ihana, Katri Vala -lava
Jos olen vielä tähän aikaan messuilla, käyn ehdottomasti kuuntelemassa Hanna Kinnusta ja Aino-Kuutamo Uusitorppaa, joiden teos käsittelee ajankohtaista teemaa, naisen suhdetta omaan kehoonsa.

Jossain vaiheessa päivää voisi pistäytyä myös Pisa-työpajassa, joka on Takauma-lavalla klo 12-17.

Lauantai 28.10.

Aamu alkaa muiden bloggarien seurassa aamiaisella klo 9 - 11. (Yövyn hotellissa ja aion käydä tätä ennen myös hotelliaamiaisella, eli tämä on sitten itselleni hobittihenkisesti toinen aamiainen. Eipähän tarvitse tankata enää messupäivän mittaan niin paljon!)

Lauantaille onkin sitten tarjolla monenlaista mielenkiintoista. Miten voisin päättää, menenkö klo 11 - 11.30 kuuntelemaan Kati Hiekkapellon dekkareiden päähenkilöstä Takauma-lavalle vai pohjoiskorealaisesta arjesta Eino Leino -lavalle? En ehkä ehdi täyden vatsani kanssa kumpaankaan, joten on varminta aloittaa vasta seuraavista ohjelmanumeroista.

Klo 11.30 - 12 Vaihtoehtoinen totuus, Takauma-lava
Juha Itkonen, Tommi Melender ja Virpi Hämeen-Anttila keskustelevat populismin noususta sekä faktan ja fiktion sekoittumisesta. 
(Toisaalta samaan aikaan Koko Hubara on KirjaKallio-lavalla! Valintoja, valintoja...)

Tämän jälkeen olisi parikin mielenkiintoista paneelikeskustelua, ja sitten pitäisi jakautua peräti kolmeen paikkaan:

Minulla on lukupinossani Anni Saastamoisen Depressiopäiväkirjat, ja kirjailija vaikuttaa kiinnostavalta persoonalta. Kirjan tyyli on ilmeisesti humoristinen, vaikka aihe on vakava. Samaa voi sanoa Anna-Leena Härkösen Valomerkistä, ja Härköstä olisi kiinnostava kuulla livenäkin. Hetekivi-Olssonin Miirasta puolestaan oli laaja esittely Hesarissa, ja se alkoi kiinnostaa kovastikin (note to self: etsi divariosastoilta kirjailijan aiempaa teosta Tämä ei ole lasten maa, koska en ole aikomuksistani huolimatta sitä vielä lukenut).

Lauantaina aion myös viettää aikaa kirjabloggarien omalla pisteellä, joka on Boknäsin osastolla 6m48. Pisteellä on päivystäjät vähintäänkin to ja pe klo 16 - 18 sekä la ja su klo 14 - 18. Oman päivystysvuoroni varasin lauantaille klo 14 - 15, mutta viime vuonna huomasin päätyväni pisteelle muinakin aikoina. Pisteellä on jaossa kirjavinkkilistoja ja hyvää juttuseuraa! Mukava myös huomata, että piste on lähellä KirjaKallio-lavaa, jossa on nähdäkseni messujen kiinnostavin ohjelma.



Jaan messujen aikana tunnelmia Instagramiin (@hannaon) ja Twitteriin (@HannaOntero). Yhteisinä aihetunnisteina muiden bloggarien kanssa #bloggaajatkirjamessuilla. Toki käytössä myös #kirjamessut. Blogiin kirjoitan sitten kootusti fiiliksiä reissun jälkeen. 

Toivottavasti törmätään messuilla!

(Edit: korjattu kirjabloggarien pisteen sijainti ja lisätty kartta.)

sunnuntai 15. lokakuuta 2017

12 tarinaa kirjoittamisesta

Hän on luvannut itselleen, ettei enää koskaan elä niin, ettei ehdi lukea ja kirjoittaa. Ja sekin lupaus on pitänyt. 

- Ronja Salmi Reetta Rädystä teoksessa 12 tarinaa kirjoittamisesta


Mikko Toiviainen & Ronja Salmi (toim.): 12 tarinaa kirjoittamisesta
WSOY, 2017
221 s.
(kirjastolaina)
Kulttuurialan moniosaajat Mikko Toiviainen ja Ronja Salmi ovat koostaneet kirjaksi kahdentoista kiinnostavan henkilön haastattelut, joissa puhutaan kirjoittamisesta - ja aika paljon kaikesta muustakin. Teos herätti pohtimaan kirjoittamisen merkitystä monesta näkökulmasta: mihin kaikkeen kirjoittamista voikaan tarvita ja hyödyntää ja miten moni ammatti on kirjoittamistaidosta riippuvainen. Kirja antaa vinkkejä erityyppisistä kirjoittajan töistä haaveileville ja päästää kurkistamaan luovan työn tekijöiden työskentelyprosseihin.

Itsestään selvää on, että tällaisessa teoksessa on haastateltava jotakuta kirjailijaa. Emmi Itärannan tapa kirjoittaa ei liene kaikista tavanomaisin, sillä hän työstää kirjojaan samaan aikaan sekä suomeksi että englanniksi. Itäranta kuvaa muutenkin kirjoittamisprosessinsa vaiheita kiinnostavasti: hän kerää esimerkiksi kirjan maailmaa inspiroivaa kuvaseinää, kirjoittaa luonnosversiot lähes aina ensin käsin ja kirjoittaa yhden luvun uusiksi 5 - 6 kertaa, ennen kuin on tyytyväinen. Työssä korostuu jännitteen ja henkilöhahmojen rakentaminen, joihin Itärannan draamaan painottuva koulutus ja työkokemus antavat aineksia.

Antoisa oli myös Helsingin Sanomissa pitkän uran tehneen, nykyisin yrittäjänä ja itsenäisenä journalistina työskentelevän Reetta Rädyn haastattelu. Oman työnsä ohella Räty kertoo media-alan muutoksesta: ansaintalogiikka on erilainen, kun lukijat eivät halua maksaa sisällöistä. Journalismin laatu on myös kyseenalaista, jos yksittäisten ihmisten tarinat saavat saman painoarvon kuin faktat. Räty pohtii myös, ovatko toimittajat entistä enemmän kiinni uutisdeskissään ja omassa elämänpiirissään, jolloin he vain toisintavat maailmaa sellaisena kuin sen itse näkevät ja pönkittävät vallalla olevia rakenteita. Välillä Räty toivoo, että kerrottaisiin ihmisistä, jotka eivät käsitä aikaa lineaarisesti tai että miljardilla kiinalaisella on aivan eri käsitys yksilönä olemisesta kuin meillä.

Muista teokseen haastatelluista suuri osa työskentelee jollain tavoin kulttuurialalla: rap-artisti, toimittaja ja runoilija Henri Pulkkinen, laulaja-lauluntekijä Samuli Putro, näytelmäkirjailija ja ohjaaja Milja Sarkola, stand up -koomikko ja toimittaja Jukka Lindström sekä elokuva-alalla työskentelevät Antti Heikki Pesonen, Teemu Nikki ja Jani Pösö. Kirjoittamisen uudempia muotoja edustavat bloggari Eeva Kolu ja Justimusfilmsin sketsiryhmä, joka on tehnyt materiaalia niin Youtubeen kun tv-sarjoihinkin. Kirjoittaminen on keskeistä myös mainosalalla, jota edustaa kirjassa luova johtaja Jenni Valtiala, ja politiikassa, jonka parista on haastateltu kansanedustaja Ozan Yanaria.

Haastateltavat ovat erilaisia, mutta heidän tavoissaan työskennellä on myös yhtäläisyyksiä. Nykyisessä erilaisten ärsykkeiden täyttämässä arjessa on kirjoittamiselle löydettävä aikaa ja tilaa, ja se korostuu monissa teksteissä: Luovuus vaatii onnistuakseen tylsyyttä, sanoo Paperi-T:nä tunnettu Henri Pulkkinen. Tylsyys houkuttelee piilotajunnasta esiin asioita, huomauttaa Antti Heikki Pesonen. Hyviä ideoita syntyy joutilaisuudesta, kertoo myös Justimusfilmsin Nummela. Tekstin aloittamisen vaikeudesta kertovat niin Reetta Räty kuin Milja Sarkolakin. Konkreettisen vinkin antaa Eeva Kolu: jos hän jää kirjoittamisessa jumiin, hän avaa toisen tiedoston, johon hän kirjoittaa 5 - 10 minuutin ajan siitä, miksi kirjoittaminen on sillä hetkellä niin vaikeaa. Usein se purkaa tilanteen.

Erikseen on vielä mainittava Laura Mendelinin valokuvat kirjaan haastatelluista henkilöistä. Ne tavoittavat kuvattavien persoonasta jotain olennaista. Jokaisessa kuvassa on oma tunnelmansa. Henkilökuvaus on oma taiteenlajinsa, ja Mendelin on siinä ilmeisen taitava.

Reetta Räty Laura Mendelinin kuvassa.

Justimusfilms Laura Mendelinin kuvassa.

Voin siis suositella tätä kirjaa niin kirjoittamista harrastaville kuin sitä opettavillekin. Kirja voisi olla antoisa myös monelle jollain tavoin itseään etsivälle: on lohdullista huomata, kuinka monella tavalla voi löytää oman polkunsa tai ottaa jostain risteyksestä ihan uuden suunnan.

Muualla blogeissa kirjaan ovat perehtyneet esim. BookishteapartyKirjat kertovatHelmi Kekkonen ja Kohtisuora.

keskiviikko 11. lokakuuta 2017

Koko Hubara: Ruskeat tytöt

Koko Hubara: Ruskeat tytöt. Tunne-esseitä
Like, 2017
238 s.
Koko Hubaran teoksen Ruskeat tytöt -kirjan päätavoite on tehdä näkyväksi ne tuhannet nuoret, jotka jäävät niin usein näkymättömiin tai joista puhutaan vain tietynlaisissa asiayhteyksissä.

Me ruskeat tytöt kykenemme olemaan samaan aikaan kokonaan suomalaisia ja kokonaan jonkun muun/muidenmaalaisia ilman, että ne sulkevat toisiaan pois - mutta välillä tuntuu, että meitä yritetään sulkea pois. Meitä näkyy aika vähän lehdissä. Meitä näkyy aika vähän yliopistolla. Meitä ei näy ollenkaan päättäjissä ja johtajissa.

Miksi ruskea tyttö? Siksi, että maahanmuuttajataustainen, toisen polven suomalainen, puoliksi suomalainen ynnä muut vastaavat ovat jonkun muun määritelmiä, jonkun muun sanoja.

Esseissä käsitellään kiinnostavasti samastumisen tarvetta. Pitäisi olla niin, että kirjallisuudessa ja mediassa olisi erinäköisiä ja eri taustoista tulevia ihmisiä erilaisissa rooleissa, tekemässä asioita jotka eivät liity heidän etnisyyteensä tai lähtömaidensa politiikkaan, puhumassa muustakin maahanmuutosta, olemassa päättäjiä muissakin kuin vähemmistöjen asiayhteydessä, kertomassa -- ihan mistä tahansa muusta kuin ruskeudesta.

Kirja on siis suunnattu ennen muuta ruskeille tytöille itselleen, mutta voin kyllä suositella sitä myös esimerkiksi opettajille. Tajusin itse hävettävän myöhään, että jos ryhmässä on joku opiskelija, jonka nimi tai ulkonäkö jotenkin poikkeaa viljanvaaleista janipettereistä ja janinajulioista, ei ehkä ole silti fiksua ensimmäisenä kysyä, mistä kyseinen nuori on kotoisin tai missä hänen taustansa on. Jos sillä on hänen opiskeluunsa minun äidinkielentunneillani jotain vaikutusta, hän kertoo luultavimmin sen itse.

Hubaran kirjoitustyyli on virkistävää, suorapuheista, lukijaa haastavaa ja henkilökohtaista. Toivon, että kirja tavoittaa kohderyhmänsä ja mahdollisimman monet muut.

Lopuksi vielä hyvin samastuttava kohta kenelle tahansa kirjaihmiselle:
Minä rakastan lukemista. Silloin kun luen, olen samaan aikaan sekä minä että lukija sekä kaikki henkilöhahmot. Olen samaan aikaan tässä, enkä kuulu yhtään minnekään, eikä minun tarvitse kuulua. Minun ei tarvitse olla se, joka aina selittää, vaan olen se, jolle näytetään, miten olla olemassa. Saan olla heikko, eksyksissä, tavallinen ihminen. Lukiessa voin etsiä samanaikaisesti selityksiä kaikelle, ottaa vastaan tai torjua täysin fiktiivisiä versioita siitä, miten asiat voisivat olla. Lukiessa haluan ymmärtää kaiken, mutta samaan aikaan riittää, että vain luen.

Tämän postauksen myötä toivotan kaikille blogissa vieraileville hyvää kansainvälistä tyttöjen päivää 11.10.! Tyttöjen päivä muistuttaa syrjinnästä, jota tytöt kohtaavat ikänsä ja sukupuolensa vuoksi. Toisaalta päivä nostaa esiin tyttöjen voiman ja mahdollisuudet. Siksi Hubaran teos sopii loistavasti esiteltäväksi juuri tänä päivänä.

sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Kaksi (nuorten)kirjaa mielenterveydestä


Sanotaan, että itsemurhan tekeminen ei päätä tuskaa, se vain siirtää sen jollekulle muulle. Jay Asherin kirjassa Kolmetoista syytä Hannah Baker on päättänyt varmistaa tuskansa siirtymisen nauhoittamalla seitsemän kasettia, joissa hän kertoo itsemurhansa syistä ja taustoista. Kaseteilla hän kertoo ihmisistä, jotka vaikuttivat hänen kohtaloonsa, toiset tietoisemmin kuin toiset. Siinä kai on koko homman juju. Kukaan meistä ei tiedä varmasti, miten paljon vaikutusta meillä on toisten ihmisten elämään. Useimmiten emme tiedä siitä mitään. Ja silti meillä vain on.

Kirjassa yksi nauhoilla esiintyvistä henkilöistä kuuntelee kasetit ja vertaa Hannahin kertomaa siihen, mitä itse tietää samoista henkilöistä ja tapahtumista. Jokin muistoistani kääntyy päälaelleen jokaisen kasetin jokaisella puolella. Joku ihminen muuttuu minulle tunnistamattomaksi. Tärkein kysymys lienee, olisiko kasetteja kuunteleva poika tai joku muu voinut huomata ja puuttua, estää teon ajoissa?

Kirjana Kolmetoista syytä on minusta hiukan heppoinen, mutta teemat ovat tärkeitä. Kirjan - ja siitä tehdyn tv-sarjan - toivoisi toki vaikuttavan niin, että jokainen huomaisi ympärillään olevista ihmisistä vaaran merkkejä eikä ainakaan tietoisesti pahentaisi kenenkään tilannetta vaikkapa juoruamalla ja kääntämällä selkäänsä juuri silloin, kun toinen tarvitsee eniten tukea.

Jay Asher: Kolmetoista syytä
Alkuteos 13 Reasons Why, 2007
Suom. Annika Eräpuro
Otava, 2014
249 s. + kirjailijan kiitokset ja tietoa siitä, mistä saa apua mt-ongelmiin
(oma kirjaostos).

Holly Bournen kirjassa Oonko ihan normaali? 16-vuotias Evie on aloittanut opinnot uudessa koulussa. Hän haluaisi kovasti olla normaali, sulautua joukkoon, tehdä niitä asioita, joita muutkin 16-vuotiaat tekevät. Ainoastaan yksi hänen ystävistään tietää, kuinka pohjalla Evie on edellisten vuosien aikana käynyt: hänellä on OCD eli pakko-oireinen häiriö, ja sen myötä hän on sairastunut syömishäiriöön ja joutunut sairaalakuntoon. Evie haluaisi jättää tämän taakseen, ja ensin se tuntuukin onnistuvan. On kaksi uutta ystävää, on deittejä, ihastuksia ja bileitä. Evie käy terapiassa, kirjoittaa parantumispäiväkirjaa ja on jo pääsemässä masennuslääkkeistä eroon. Miksipä siis kertoa kenellekään, että entiset oireet ovat palaamassa?

Kirjassa on hyviä huomioita mielenterveysongelmiin suhtautumisesta. Ihmiset ovat niistä nykyisin tietoisempia kuin ennen ja vakuuttavat ymmärtävänsä, mistä on kyse, mutta onko silti tilanne todellisuudessa tämä: Kun joku tiesi... Kun joku sai selville - sääli tuli aina ensin... ja sen jälkeen ärsyyntyminen siitä, etten ollut vielä parantunut, vaikka minulle oli jo oltu niin ymmärtäväisiä.

Bournen kirjaan sisältyy myös feministinen sivujuonne. Evien ystävistä erityisesti Amber haluaa, että he puhuisivat muustakin kuin pojista, ja ehdottaa siksi vanhapiikakerhon perustamista. Kerhossa on tarkoitus keskustella kaikesta muusta kuin pojista, esimerkiksi kuukautisiin suhtautumisesta. Kirjan juoni rakentuu silti vahvasti Evien mielenterveyden lisäksi hänen ihastustensa ympärille, eivätkä tytöt juuri puhu vaikkapa opinnoista, yhteiskunnallisista asioista tai tulevaisuudestaan. Bournen kirja on kuitenkin avausosa trilogialle (toinen osa on jo suomennettukin), joten toivoa sopii, että tyttöjen maailma hiukan laajentuisi seuraavissa osissa.

Oonko ihan normaali? on sivumäärästään huolimatta todella nopealukuinen ja synkistäkin puolistaan huolimatta melko kepeään tyyliin kirjoitettu. Evien kerrontaan on helppo eläytyä ja hypätä 16-vuotiaan maailmaan.

Holly Bourne: Oonko ihan normaali?
Alkuteos Am I Normal Yet?, 2015
Suom. Kristiina Vaara
Gummerus, 2017
402 s. + kirjailijan haastattelu ja kiitokset
(kirjastolaina).
____________________
Bloggaustahtini on hiukan hiljentynyt, koska olen aloittanut uudessa työpaikassa ja alkusyksy on hujahtanut vauhdilla. Olen kyllä lukenut koko ajan, mutta täytyy miettiä nyt tarkemmin, mistä kirjoista ehtii blogata.

lauantai 2. syyskuuta 2017

Tietokirjaviikko: Voiko se olla totta? Skeptisiä näkökulmia nykymenoon

Tällä viikolla on vietetty tietokirjaviikkoa. Viikon päättää huomenna sunnuntaina valtakunnallinen Lue tietokirjaa -päivä. Kirjabloggareillakin on oma pieni tietokirjahaasteensa Klassikkojen lumoissa -blogissa, kiitos Lukumadolle siitä! Luen varmasti jotain tietokirjaa huomennakin, mutta tässä panokseni haasteeseen.

Tiina Raevaara (toim.): Voiko se olla totta? – Skeptisiä näkökulmia nykymenoon
Julkaisija: Skepsis ry
Kustantaja Tähtitieteellinen yhdistys Ursa ry, 2017
227 s.
(kirjastolaina)

Tiina Raevaaran toimittama artikkelikokoelma Voiko se olla totta? – Skeptisiä näkökulmia nykymenoon on ajankohtainen teos. Kuten kirjassa kuvataan, vaikka kaikki tieto on nykyisin hyvin helposti saatavissa, keskitymme silti entistä enemmän valikoimaan joukosta vain itseämme miellyttäviä näkökulmia. Elämme siis omissa kuplissamme, ja esimerkiksi hakukoneiden ja sosiaalisen median toimintamekanismit entisestään vahvistavat niitä: näemme sellaista sisältöä, jollaisesta olemme aiemminkin olleet kiinnostuneita.

Teoksessa pohditaan esimerkiksi tieteen olemusta ja tieteellisen tiedon luonnetta, vaihtoehtohoitoja, koulun roolia kriittisyyden opettamisessa, humpuukitekniikkaan kuten magneettirannekkeisiin tai korvavaloihin luottamista ja yliluonnolliseen uskomista. Kirjoittajat ovat tutkijoita, tietokirjailijoita ja oman alansa asiantuntijoita, esimerkiksi Kari Enqvist ja Hannu Lauerma. Kirjan on julkaissut Skepsis ry, ja kirjassa esitellään myös Skepsiksen haaste, johon voi ilmoittautua, jos uskoo pystyvänsä tekemään jonkin paranormaalin teon valvotuissa olosuhteissa.

Pidin paljon varsinkin kirjan alkupuolen artikkeleista. Koska olen opettaja, minusta oli kiinnostavaa lukea, mitä Arno Kotrolla on sanottavaa kouluopetuksen annista kriittiseen ajatteluun. Kotro nostaa esille sen, että argumentointia opetetaan sekä filosofiassa että äidinkielessä, mutta toisistaan poikkeavalla tavalla (Kotro ottaa esimerkiksi virkkeitä jostakin äidinkielenkirjasta, jossa hänen mielestään opetetaan virheargumentteja argumentointitapoina). Tärkeä on kuitenkin Kotron huomio siitä, että kriittisen ajattelun opettaminen kuuluu useisiin oppiaineisiin: vaikkapa terveystiedossa on syytä puhua vaihtoehtohoidoista ja huuhaan erottamisesta oikeasta, tutkitusta tiedosta. Yllättävän mielenkiintoinen oli myös Markku Myllykankaan artikkeli "Lääketiedekään ei aina vaikuta", jossa kerrotaan, kuinka lääkärit eivät useinkaan luota vaikuttavuustutkimuksiin vaan uskovat enemmän omaan näppituntumaansa hoitojen määräämisessä. Artikkelissa esitellään useita terveydenhuollon toimia, joiden vaikuttavuutta ei ole pystytty osoittamaan tai jotka on osoitettu vaikuttamattomiksi, mutta joita silti käytetään. Esimerkiksi rintasyöpä- ja eturauhassyöpäseulonnat eivät vähennä kuolleisuutta näihin sairauksiin.

Päällimmäiseksi ajatukseksi minulle jäi kirjasta lievä harmistus: ne, joiden pitäisi tällaisia kirjoja lukea, eivät niihin tartu vaan pitäytyvät sitkeästi omissa harhaluuloissaan ja uskomuksissaan, vaihtoehtoisissa faktoissaan ja salaliittoteorioissaan.  Vesa Linja-aho ja Tiina Raevaara penäävätkin kirjassa myös median vastuuta: ei ole oikein, että tieteellisen seulan läpikäyneet tutkimustulokset asetetaan usein vastakkain jonkun yksittäisen "kokemusasiantuntijan" kanssa. Esimerkiksi kännykän terveysvaikutukset eivät ole mielipidekysymys. Kuten Kari Enqvist kirjoittaa, tiede on hidas, itseään korjaava prosessi. Se ei perustu kompromisseihin, demokratiaan eikä huutoäänestykseen, vaan useimmiten jokin näkökanta on yksinkertaisesti väärässä.

Kuva Klassikkojen lumoissa -blogissa tietokirjahaastetta vetävältä Lukumadolta.

tiistai 22. elokuuta 2017

Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen

Rauhoitu, mieletön sydän, sillä syy ei ole sinun, vaan kaikki mitä maailmassa tapahtuu on mieletöntä eikä hyvyydellä ja pahuudella ole tarkoitusta, vaan ahneus, viha ja himo hallitsevat maailmaa. Syy ei ole sinun, Sinuhe, vaan ihminen pysyy samanlaisena eikä ihminen muutu. 

Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen
Alkuteos WSOY, 1945
(Luin 68. painoksen, painovuotta ei mainittu, 786 s.)
Omasta hyllystä

Kohtaamisiani Sinuhen kanssa


Joskus vuonna 2006. Nuori opettaja, uransa alkuvaiheessa. Kuulee lukioikäisen siskonsa lukeneen huvin vuoksi Sinuhen. Kohtaa myös opiskelijoita, jotka ovat lukeneet Sinuhen. Uskoo, että nuorisossa on sittenkin vielä toivoa. Harmittelee hiukan, ettei ole kyseiseen kirjaan tullut tarttuneeksi, muttei ehdi tehdä asialle mitään.

Lukuvuonna 2010-2011. Keski-ikää vahvasti lähestyvä opettaja, asuu viikot työn vuoksi toisella paikkakunnalla. Kuvittelee, että iltojensa iloksi ehtii lukea lukemattomia klassikoita. Lainaa luokan hyllystä mm. Sinuhen. Lukee kyllä vuoden mittaan kaikenlaista, mutta Sinuhe palautuu luokan hyllyyn, kirjanmerkki sivulla 120. 

Kesä 2016. Ostaa kirja-alesta kirjoja, myös Sinuhen. Ei kuitenkaan avaa sitä koko kesänä.

Loppuvuosi 2016. Päättää lukea Sinuhen tammikuiseen klassikkohaasteeseen.

Tammikuu 2017. Lukee klassikkohaasteeseen Pitkän päivän illan.

Toukokuu 2017. Päättää lukea Sinuhen heinäkuiseen klassikkohaasteeseen. Kuuntelee Radioteatterin dramatisointia teoksesta kolmen jakson verran ja silmäilee siinä sivussa ne samat 120 sivua, jotka on kirjasta lukenut jo aiemmin. Ihmettelee, miksi kirja jäi aikanaan kesken.

Kesä- ja heinäkuu 2017. Kirja etenee 5-10 sivua kerrallaan. Pääsee ajoittain kerronnan otteeseen. Ihmettelee silti, miksi on koskaan elämässään halunnut lukea yhtään kirjaa, kun tämä on näin kertakaikkisen hankalaa. Klassikkohaasteen postauspäivää edeltävälle viikonlopulle kasaantuu kaikenlaista menoa, joten loppukiri kirjan kanssa jää ottamatta.

Elokuu 2017. Ymmärtää ensimmäistä kertaa elämässään opiskelijoita, jotka eivät pidä lukemisesta. Lukee kuitenkin Sinuhen sisulla loppuun. Toivoo, että pääsee joskus tästä lukujumista eroon. On silti tyytyväinen, ettei lopettanut lukemista kesken.

Summa summarum: Sinuhessa on kiinnostavia teemoja, kuten uskonnon vaikutusvalta, ihmisten itsekkyys, rikkauksien tavoittelu, vallanhimo, yksinäisyys, rakkauskin - päällimmäisenä silti kaiken turhuus. Kirjan maailmankuva on jokseenkin pessimistinen. Ovatko vain tyhmät ihmiset hyviä toisiaan kohtaan? Onko jokainen lopulta kuitenkin itsekäs - ihminen on raateleva leijona ihmiselle? Kirjassa on paljon julmuutta, verenvuodatusta ja väkivaltaa. Kirjaa on luettu jokseenkin suoraan toisen maailmansodan allegoriana, mutta se ei liene ainoa lukutapa. Kirja on valittu oman vuotensa edustajaksi myös Ylen Kirjojen Suomi -sivuston 101 kirjaa -listalla. Sinuhe on neljäs kirja hyllynlämmittäjä-pinostani, eli pahasti näyttää siltä, etten kaikkia kahtatoista saa luettua tänä vuonna (puhumattakaan kaikista niistä kirjoista, joita olen taas ostellut).

P. S. Nuorisossa on edelleen toivoa. Minulla on lukion ÄI6-kurssillani kolme opiskelijaa, jotka ovat jo kesällä aloittaneet Sinuhen lukemisen kyseistä kurssia varten. Hauska kuulla, millaiseksi heidän lukukokemuksensa on muodostunut. Ehkä heille taas voi olla lohdullista kuulla, että joskus äikänopellekin lukeminen voi olla tervanjuontia?

keskiviikko 2. elokuuta 2017

Kirjametron kyytiin?

Tänään kirjablogeissa hypätään kirjametron kyytiin! Kyse on Oulun kaupunginkirjaston julkaisemasta metrokartasta, jossa yhdeksälle metrolinjalle on koottu tiettyyn teemaan liittyviä teoksia.

Metrokartan linjat myös risteävät keskenään, niin kuin metrossa kuuluukin. Lukija voi edetä metrossa haluamallaan tavalla: pysähtyä haluamilleen asemille ja vaihtaa halutessaan linjaa. Kirjoista voi keskustella esimerkiksi kirjametron Facebook-ryhmässä.

Esittelen tässä postauksessa lyhyesti ne kirjametron linjoilta löytyvät kirjat, joista olen aiemmin blogannut. Suosittelen siis esimerkiksi näitä pysäkkejä:


Perheen kesken -linjalla on nähtävästi hyvin erilaisia perhekuvauksia eri maista ja eri aikakausilta. Olen lukenut tältä linjalta vain nigerialaisen Chigozie Obioman teoksen Kalamiehet, joka kertoo neljän veljeksen tarinan. Kirja oli hyvin vahva lukukokemus ja sai pohtimaan vihaa, pelkoa, kostoa ja sisarussuhteita.


Törpöt ja tunarit -linjalta löytyy esimerkiksi Mikko-Pekka Heikkisen Terveiset Kutturasta. Kirja on kolmen linjan risteyskohdassa: siihen voi päätyä myös Aseiden kaiku - tai Oi maamme -linjoilta. Kirjassa käydään kuvitteellista sotaa Pohjois- ja Etelä-Suomen välillä. Törpöt ja tunarit sopii kuvaamaan yhden kirjan keskushenkilön johtamaa sotilasjoukkiota, jolle ei lopulta voi antaa sen vastuullisempaa tehtävää kuin lumen kolaaminen. Tämä ei ehkä ollut aivan minun kirjani, mutta Heikkinen kirjoittaa sujuvaa ja nopealukuista tekstiä. 



Toisenlaista aseiden kaikua kuvataan Jennifer Clementin Varastettujen rukousten vuoressa. Kirja sijoittuu Meksikon maaseudulle, jossa varsinkin tyttöjen elämää varjostavat ja uhkaavat huumebisnes ja siihen liittyvä ihmiskauppa. 

Metsän siimes, joen syli -linjalla on monta lukulistallani olevaa kirjaa, esimerkiksi Maja Lunden Mehiläisten historia ja Anni Kytömäen Kultarinta. Ainoa kirja, jonka olen tältä linjalta lukenut, on Emmi Itärannan hieno, soljuvasti kirjoitettu Teemestarin kirja. Kirja on dystopia maailmasta, jossa juomakelpoinen vesi on tiukasti säänneltyä ja moni asia yhteiskunnassa on ottanut aikamoista takapakkia.



Itärannan teoksesta voi jatkaa Murtuneet maailmat -linjalle. Siellä suosittelen pysähtymään Cormac McCarthyn hyytävän Tie-teoksen kohdalla. Tiestä voi puolestaan hypätä Kulkurit ja kodittomat -linjalle, josta löytyy Sami Lopakan mustan huumorin sävyttämä kiertuekuvaus Marras.


Ihme ja lumous - sekä Vaarallinen rakkaus -linjat ovat blogissani vielä koluamatta. Molemmilta linjoilta olen lukenut kyllä kirjoja ennen blogiaikaani: Ihme ja lumous -linjalta Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjon ja Vaarallinen rakkaus -linjalta Margaret Mitchellin mahtipontisen Tuulen viemää -romaanin. 

Omassa lähikirjastossani järjestetään kirjametroon liittyviä lukupiirejä, ja niitä silmällä pitäen olen napannut lukupinooni Heidi Köngäksen Luvatun, joka on tuon Vaarallinen rakkaus -linjan pysäkki. Mitä muuta metrokartalta löytyvää suosittelisitte? 

tiistai 25. heinäkuuta 2017

Jennifer Niven: Yksi täydellinen päivä

Huomio vastaisen varalle: ennen kuin yrität riistää henkesi, muista käydä kusella.

Jennifer Niven: Yksi täydellinen päivä
Alkuteos All the Bright Places, 2015
Suom. Leena Ojalatva
Karisto, 2017
397 s. + kirjailijan kommentti ja kiitokset
(arvostelukappale kustantajalta)

Viimeistä vuotta lukiota käyvät Theodore Finch ja Violet Markey eivät ole aiemmin juuri kiinnittäneet huomiota toisiinsa. Kirja alkaa dramaattisesti, kun he kohtaavat toisensa koulun kellotornin huipulla olevalla ulokkeella. Theodore suostuttelee Violetin olemaan hyppäämättä, mutta kaikki uskovat tilanteen menneen toisin päin.

Theodore on nimittäin koko koulun tuntema friikki, joka keksii mitä erikoisimpia tempauksia ja jonka tyyli vaihtelee äärilaidasta toiseen. Hän saakin kestää julmaa pilkkaa. Säännöllisin väliajoin Theodore häipyy;  kaverit ja perhe kuittaavat sen toteamuksella Finch nyt vain on sellainen. Tosiasiassa Finch vajoaa masennukseen, mustaan pyörteeseen, jossa päässä soivat äänet toistavat hänen olevan turha ja typerä. Olen rikki. Olen huijari. Minua ei voi rakastaa.

Violet puolestaan kuuluu suosittujen porukkaan - tai on kuulunut, kunnes hänen siskonsa menehtyi autokolarissa eikä Violet ole jaksanut enää kirjoittaa heidän suosittua blogiaan tai jatkaa huutosakkiharrastustaan. Muut jatkavat elämäänsä kuten ennenkin, enkä minä taida pysyä mukana. Ehkä en edes halua. Olen hyvä vain yhdessä asiassa, ja siihen en enää kykene.

Finch ja Violet alkavat tehdä yhdessä maantiedon projektia, jossa he kiertelevät Indianan nähtävyyksiä. Finchillä on kyky löytää yksinkertaisiinkin asioihin kiehtova näkökulma, ja hän näkee kaikessa kauneutta. Siinä sivussa he keskustelevat kirjallisuuslainauksin (kukapa äikänope ei tykästyisi tällaisiin päähenkilöihin!), ja Violet löytää taas rakkautensa sanoihin.

Jos luulee, että tämä on perinteinen tarina, jossa tyttö tapaa pojan ja he elävät onnellisina elämänsä loppuun asti, niin silloin joutuu kuitenkin pettymään. Yksi täydellinen päivä on toki kirja rakkaudesta, mutta myös surusta, syyllisyydentunteesta ja masennuksesta ja siitä, voiko niistä aina selvitä. Kirja muistuttaa siitä, että kenellä tahansa meistä voi olla kuorensa alla kannettavanaan monenlaista painolastia. Lukiessa herää myös kysymys vastuusta ja huomaamisesta. Kirjan nuorten vanhemmat eivät osaa olla lastensa tukena. Violetin vanhemmat ehkä yrittävät parhaansa, mutta ovat toisen tyttärensä kuolemasta murtuneita, Finchin eronneet vanhemmat eivät puolestaan suostu muista syistä näkemään, että Finchillä voisi olla jotain oikeasti hätänä. Koulukuraattorit kysyvät pakolliset kysymykset, mutta eivät pysty saavuttamaan nuorten luottamusta. Niinpä Violet ja Finch ovat ainoat, jotka tietävät toistensa salaisuudet, pelot ja toiveet.

Ennen kuin kuolen, haluan...

että minulla on väliä.

lakata pelkäämästä.

kokea täydellisen päivän.

Muissa blogeissa: Dysphoria-kirjablogin Heidi ihastui kirjaan ja odottaa myös elokuvaversiota. Yksi pieni lukupäiväkirja -blogin Mirzu on kuunnellut kirjan englanninkielisenä äänikirjana ja kiittelee, että nuorten mielenterveyttä käsiteltiin teemana rohkeasti. Sivujen välissä -blogin Hannalla kirja jäi puolestaan kesken - ymmärrän kyllä, että kirja jakaa teemansa ja sen käsittelytavan vuoksi mielipiteitä. 

maanantai 17. heinäkuuta 2017

Anna-Leena Härkönen: Valomerkki

- Jos mä saisin edes yhden ihmisen lupaamaan mulle tämän asian, mä jaksaisin taas elää, selitän.

Anna-Leena Härkönen: Valomerkki
Otava, 2017
252 s.
Kansi: Kirsti Maula
(kirjastolaina)
Anna-Leena Härkösen uusimman romaanin päähenkilö on viisikymppinen kirjailija Anita, joka haluaa kuolla. Hän puhuu kuolemantoiveistaan ystävilleen ja etsii jopa jotakuta, joka haluaisi avustaa häntä kuolemassa. Samaan aikaan hänen alullaan oleva kirjaprojektinsa etenee hitaanlaisesti, mutta välillä tulee hyväkin päivä. Masennus saa hänet myös tarkastelemaan omaa elämäänsä kriittisesti ja karsimaan asioita, joita hän ei enää kaipaa: Miten vapauttava ajatus, että kaiken voi jättää kesken. Elokuvat voi jättää kesken. Ihmiset voi jättää kesken.

Kirjasta nousi pienoinen somekohu, kun HS:n kriitikko pohti sitä, onko kirjan Anita uskottavasti masentunut: hänhän esimerkiksi jumppaa ja käy kekkereillä ja juttelee siellä ihmisille. Jossain määrin ironista ehkä, mutta kirjan Anita käy samaa keskustelua myös itsensä kanssa:

Pesen hiukseni silloinkin kun olen masentunut. Saanko edes kutsua itseäni masentuneeksi, vaikka olen jokseenkin toimintakykyinen? Saan. Juuri toimintakykyinenhän kykenee tappamaan itsensä.

Vaikka kyse on vain romaanihenkilöstä, minusta on ylipäätään vaarallista aina, jos sanotaan, ettei joku voi olla masentunut, koska hänellä on sitä tai tätä. On absurdi ajatus määritellä, kuka saa masentua ja kuka ei. Ikään kuin se olisi oma valinta. Siksi kirjakritiikistä seurannut keskustelu oli minusta oikein tervetullutta.

Voisi ajatella, että kirja, jonka päähenkilö haluaa kuolla, olisi synkkä ja ahdistava. Toki ilottomiakin ajatuksia kirjassa kuvataan, mutta huomasin myös monta kertaa pyrskähtäväni nauruun jonkin osuvan repliikin kohdalla. Härkönen taitaa pistävän dialogin ja mustan huumorin. Kirja on myös kiinnostava kuvaus kirjailijantyöstä ja suhteesta kritiikkiin.

Härkönen on ennenkin kirjoittanut vakavista aiheista: siskonsa itsemurhasta romaanissaan Loppuunkäsitelty ja synnytyksen jälkeisestä masennuksesta romaanissa Heikosti positiivinen. Kaikki näistä ovat olleet vahvoja ja mieleenjääviä lukukokemuksia. (Sen sijaan esimerkiksi Kaikki oikein ei antanut minulle kovinkaan paljon. Kirjasta on tekeillä elokuva, ja komediaksi se taipuneekin hyvin.)

Valomerkki on luettu esimerkiksi seuraavissa blogeissa: Mari A:n kirjablogiKulttuuri kukoistaaRakkaudesta kirjoihin.

sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Vuoden 2017 ensimmäisen puoliskon käsitöitä

Blogini alaotsikossa luvataan satunnaisia käsitöitä. Olen blogannut käsitöistä viimeksi tammikuussa, joten tässäpä koontia, mitä olen vuoden 2017 aikana tähän mennessä tehnyt. Linkkaan ohjeet mahdollisuuksien mukaan.

Hypistelymuhveja muistisairaille 

Muhvit on tehty hyväntekeväisyyteen vanhusten psykiatriselle osastolle. Mallia olen ottanut näkemistäni muhveista Facebookin Muhvimimmit-ryhmässä. Sen kummempaa ohjetta ei ole.

Pöllöjen silmät on pujotettu lankaan neuloessa ja napit on kiinnitetty äärimmäisen huolellisesti.

Muhveissa on hypisteltävää myös sisäpuolella. Hauskaa, että nämä käsityökorissa pyörineet virkkauskokeilutkin tuli käytettyä johonkin.

Vauvanpeitto


Tästä peitosta ei tullut otettua kuvaa, mutta onneksi sain vauvan äidiltä tämän otoksen. Tein peiton lahjaksi joulukuussa syntyneelle vauvalle. Lankana Gjestal Janne ja Viking Ville (ei mitään parhaita vauvalankoja, tiedän, mutta tämä peitto syntyi jämälankaprojektina, ja ovat nämä kuitenkin pehmeämpiä kuin vaikkapa 7 veljestä -lanka).

Peitto on tehty todella helpolla, ilmaisella ohjeella, joka löytyy Ravelrysta: Chevron baby blanket. Ohje on englanniksi, mutta siinä on vain kaksi kerrosta, jotka toistuvat. Englanninkieliset lyhenteet voi helposti selvittää esim. Ullaneuleen sanaston avulla.

Lisää vauvaneuleita...


En käsitä, miten tämän vuoden syntyvyys voi olla ennätysalhainen, kun omaan tuttavapiiriin näitä vauvoja nyt vain putkahtelee! Yllä olevat tennaritossut annoin alkuvuodesta toisen ystäväni vauvalle. Tossut on virkattu merinovillalangasta Puikkojen polut -blogin ohjeella. 

Alla olevat sukat olen tehnyt Novitan ohjeella, mutta uskoakseni sama vauvan ryppyvarsisukkien ohje on Yhteishyvän sivulla. Lankana on Gjestal Maija (Novitan Nallen vahvuista).


Suomi 100 vuotta -vauvansukkia



Käsityöihmisten tavoitteena oli neuloa sinivalkoiset sukat kaikille Suomi 100 -juhlavuoden vauvoille. Tavoite täyttyi jo alkuvuodesta. Sitä ennen ehdin itse neuloa kaikkiaan kahdeksat sukat keräykseen. Alimmassa kuvassa olevat sukat luovutin eräälle erityisen tärkeälle juhlavuosivauvalle: minusta tuli vastikään täti ensimmäistä kertaa!

Tätiydestä höpsähtäneen tuotoksia


(Ohje tennareihin. Lankana Hjertegarn extrafine merino 120.)


Kypärämyssyn ohje Novitan sivulta. Malli on hyväksi havaittu - olen tehnyt näitä vauvoille varmaan jo viitisentoista vuotta. Villatakki on tehty Novitan Muksu extra -lehden ohjeella (lehti vuodelta 2008). Lankana näissäkin Hjertegarn Extrafine Merino 120, kuten myös alla olevissa tumpuissa. Tumput on tehty junasukan mallia mukaillen, ilman kantapäitä tietysti.



Tähtipipo on tehty Novitan ohjeella. Vaihdoin langan ohueen puuvillalankaan (Cotton soft bio, 50 g = 180 m) ja vähensin hiukan välikerroksia, mutta olisi pitänyt vähentää myös silmukoita, koska pipo on kuitenkin vastasyntyneelle hiukan iso. (Yritin kyllä mitata, että ympärysmitta olisi ollut 32 cm.)


Vielä viimeisenä vauvaneuleprojektina: vaunulelu! Googlailin erinäisiä vaunuleluja, ja niistä siskoani eniten miellyttivät norsuaiheiset. Ihan omasta päästä tai kuvien pohjalta en tällaista osaisi tehdä, ja olin jo epätoivoinen ohjeen löytymisen suhteen, koska esimerkiksi The one little birdie -blogissa oli satakunta pyyntöä saada suomenkielinen ohje. Onneksi kuitenkin löysin Kirsten Villan blogissa lyhyesti selitetyn ohjeen ja virkkauskaavion, ja johan alkoi norsuja syntyä. Alla kuvat valmiista lelusta - viimeistelyn eli norsujen ja helmien kiinnittämisen kuminauhaan teki tuore äiti itse, jotta lelusta tuli varmasti juuri heidän vaunuihinsa passeli.




Jotain omiinkin jalkoihin... 



Tuntuuko joskus siltä, että on pakko nostaa jalat ylös? No, ainakin silloin, kun yritän saada järkevää kuvaa polvisukista. Olen haaveillut pitkistä, maltillisen värikkäistä polvisukista pitkän aikaa, ja nyt vihdoin sain ne tehtyä. Eiväthän ne täydelliset, mutta tyytyväinen olen, yhtä kaikki. Sovelsin näissä sukissa Kalajoki-sukkien ohjeen polvisukaksi. Lankana on Viking Aurora.

Ja lopuksi vielä jotain omalle muksulle

Tyttäreni (kuvassa kaksi vuotta, nykyisin kuusi vuotta) käy Oulussa Valveen sanataidekoulua. Valveella on jo vuosien ajan järjestetty Lumotut sanat -sanataideviikot, joihin liittyy lastenkirja-aiheinen näyttely ja monenlaista muuta ohjelmaa. Sanataideviikoilla oli jo aiemmin esillä Karoliina Pertamon piirtämä Riimikissa, ja tänä vuonna se oli näyttelytilan eteisessä. Tyttäreni - ja varmaan aika monen muunkin mielestä - tämä jättikissa oli kertakaikkisen hurmaava. Hän pohti, miksei Riimikissa-pehmoleluja ole myynnissä, ja tämähän johti sitten siihen, että minun oli sellainen tehtävä.


Sovelsin kissan virkkaamiseen Novitan virkatun nuken ohjetta (julkaistu Novitan kevät 2012 -lehdessä, löytyy linkistä Novitan arkistosta). Vähensin vain kerroksia jonkin verran. Lankana on Lankamaailmasta ostettu tarjouslanka nimeltä Carolina (50 % puuvillaa ja 50 % akryylia, 50 g = 140 m). Anna Anttoselle ja ja Kati Inkalalle kiitos ihanan hahmon keksimisestä ja Karoliina Pertamolle taitavasta kuvittajantyöstä!