keskiviikko 2. elokuuta 2017

Kirjametron kyytiin?

Tänään kirjablogeissa hypätään kirjametron kyytiin! Kyse on Oulun kaupunginkirjaston julkaisemasta metrokartasta, jossa yhdeksälle metrolinjalle on koottu tiettyyn teemaan liittyviä teoksia.

Metrokartan linjat myös risteävät keskenään, niin kuin metrossa kuuluukin. Lukija voi edetä metrossa haluamallaan tavalla: pysähtyä haluamilleen asemille ja vaihtaa halutessaan linjaa. Kirjoista voi keskustella esimerkiksi kirjametron Facebook-ryhmässä.

Esittelen tässä postauksessa lyhyesti ne kirjametron linjoilta löytyvät kirjat, joista olen aiemmin blogannut. Suosittelen siis esimerkiksi näitä pysäkkejä:


Perheen kesken -linjalla on nähtävästi hyvin erilaisia perhekuvauksia eri maista ja eri aikakausilta. Olen lukenut tältä linjalta vain nigerialaisen Chigozie Obioman teoksen Kalamiehet, joka kertoo neljän veljeksen tarinan. Kirja oli hyvin vahva lukukokemus ja sai pohtimaan vihaa, pelkoa, kostoa ja sisarussuhteita.


Törpöt ja tunarit -linjalta löytyy esimerkiksi Mikko-Pekka Heikkisen Terveiset Kutturasta. Kirja on kolmen linjan risteyskohdassa: siihen voi päätyä myös Aseiden kaiku - tai Oi maamme -linjoilta. Kirjassa käydään kuvitteellista sotaa Pohjois- ja Etelä-Suomen välillä. Törpöt ja tunarit sopii kuvaamaan yhden kirjan keskushenkilön johtamaa sotilasjoukkiota, jolle ei lopulta voi antaa sen vastuullisempaa tehtävää kuin lumen kolaaminen. Tämä ei ehkä ollut aivan minun kirjani, mutta Heikkinen kirjoittaa sujuvaa ja nopealukuista tekstiä. 



Toisenlaista aseiden kaikua kuvataan Jennifer Clementin Varastettujen rukousten vuoressa. Kirja sijoittuu Meksikon maaseudulle, jossa varsinkin tyttöjen elämää varjostavat ja uhkaavat huumebisnes ja siihen liittyvä ihmiskauppa. 

Metsän siimes, joen syli -linjalla on monta lukulistallani olevaa kirjaa, esimerkiksi Maja Lunden Mehiläisten historia ja Anni Kytömäen Kultarinta. Ainoa kirja, jonka olen tältä linjalta lukenut, on Emmi Itärannan hieno, soljuvasti kirjoitettu Teemestarin kirja. Kirja on dystopia maailmasta, jossa juomakelpoinen vesi on tiukasti säänneltyä ja moni asia yhteiskunnassa on ottanut aikamoista takapakkia.



Itärannan teoksesta voi jatkaa Murtuneet maailmat -linjalle. Siellä suosittelen pysähtymään Cormac McCarthyn hyytävän Tie-teoksen kohdalla. Tiestä voi puolestaan hypätä Kulkurit ja kodittomat -linjalle, josta löytyy Sami Lopakan mustan huumorin sävyttämä kiertuekuvaus Marras.


Ihme ja lumous - sekä Vaarallinen rakkaus -linjat ovat blogissani vielä koluamatta. Molemmilta linjoilta olen lukenut kyllä kirjoja ennen blogiaikaani: Ihme ja lumous -linjalta Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjon ja Vaarallinen rakkaus -linjalta Margaret Mitchellin mahtipontisen Tuulen viemää -romaanin. 

Omassa lähikirjastossani järjestetään kirjametroon liittyviä lukupiirejä, ja niitä silmällä pitäen olen napannut lukupinooni Heidi Köngäksen Luvatun, joka on tuon Vaarallinen rakkaus -linjan pysäkki. Mitä muuta metrokartalta löytyvää suosittelisitte? 

tiistai 25. heinäkuuta 2017

Jennifer Niven: Yksi täydellinen päivä

Huomio vastaisen varalle: ennen kuin yrität riistää henkesi, muista käydä kusella.

Jennifer Niven: Yksi täydellinen päivä
Alkuteos All the Bright Places, 2015
Suom. Leena Ojalatva
Karisto, 2017
397 s. + kirjailijan kommentti ja kiitokset
(arvostelukappale kustantajalta)

Viimeistä vuotta lukiota käyvät Theodore Finch ja Violet Markey eivät ole aiemmin juuri kiinnittäneet huomiota toisiinsa. Kirja alkaa dramaattisesti, kun he kohtaavat toisensa koulun kellotornin huipulla olevalla ulokkeella. Theodore suostuttelee Violetin olemaan hyppäämättä, mutta kaikki uskovat tilanteen menneen toisin päin.

Theodore on nimittäin koko koulun tuntema friikki, joka keksii mitä erikoisimpia tempauksia ja jonka tyyli vaihtelee äärilaidasta toiseen. Hän saakin kestää julmaa pilkkaa. Säännöllisin väliajoin Theodore häipyy;  kaverit ja perhe kuittaavat sen toteamuksella Finch nyt vain on sellainen. Tosiasiassa Finch vajoaa masennukseen, mustaan pyörteeseen, jossa päässä soivat äänet toistavat hänen olevan turha ja typerä. Olen rikki. Olen huijari. Minua ei voi rakastaa.

Violet puolestaan kuuluu suosittujen porukkaan - tai on kuulunut, kunnes hänen siskonsa menehtyi autokolarissa eikä Violet ole jaksanut enää kirjoittaa heidän suosittua blogiaan tai jatkaa huutosakkiharrastustaan. Muut jatkavat elämäänsä kuten ennenkin, enkä minä taida pysyä mukana. Ehkä en edes halua. Olen hyvä vain yhdessä asiassa, ja siihen en enää kykene.

Finch ja Violet alkavat tehdä yhdessä maantiedon projektia, jossa he kiertelevät Indianan nähtävyyksiä. Finchillä on kyky löytää yksinkertaisiinkin asioihin kiehtova näkökulma, ja hän näkee kaikessa kauneutta. Siinä sivussa he keskustelevat kirjallisuuslainauksin (kukapa äikänope ei tykästyisi tällaisiin päähenkilöihin!), ja Violet löytää taas rakkautensa sanoihin.

Jos luulee, että tämä on perinteinen tarina, jossa tyttö tapaa pojan ja he elävät onnellisina elämänsä loppuun asti, niin silloin joutuu kuitenkin pettymään. Yksi täydellinen päivä on toki kirja rakkaudesta, mutta myös surusta, syyllisyydentunteesta ja masennuksesta ja siitä, voiko niistä aina selvitä. Kirja muistuttaa siitä, että kenellä tahansa meistä voi olla kuorensa alla kannettavanaan monenlaista painolastia. Lukiessa herää myös kysymys vastuusta ja huomaamisesta. Kirjan nuorten vanhemmat eivät osaa olla lastensa tukena. Violetin vanhemmat ehkä yrittävät parhaansa, mutta ovat toisen tyttärensä kuolemasta murtuneita, Finchin eronneet vanhemmat eivät puolestaan suostu muista syistä näkemään, että Finchillä voisi olla jotain oikeasti hätänä. Koulukuraattorit kysyvät pakolliset kysymykset, mutta eivät pysty saavuttamaan nuorten luottamusta. Niinpä Violet ja Finch ovat ainoat, jotka tietävät toistensa salaisuudet, pelot ja toiveet.

Ennen kuin kuolen, haluan...

että minulla on väliä.

lakata pelkäämästä.

kokea täydellisen päivän.

Muissa blogeissa: Dysphoria-kirjablogin Heidi ihastui kirjaan ja odottaa myös elokuvaversiota. Yksi pieni lukupäiväkirja -blogin Mirzu on kuunnellut kirjan englanninkielisenä äänikirjana ja kiittelee, että nuorten mielenterveyttä käsiteltiin teemana rohkeasti. Sivujen välissä -blogin Hannalla kirja jäi puolestaan kesken - ymmärrän kyllä, että kirja jakaa teemansa ja sen käsittelytavan vuoksi mielipiteitä. 

maanantai 17. heinäkuuta 2017

Anna-Leena Härkönen: Valomerkki

- Jos mä saisin edes yhden ihmisen lupaamaan mulle tämän asian, mä jaksaisin taas elää, selitän.

Anna-Leena Härkönen: Valomerkki
Otava, 2017
252 s.
Kansi: Kirsti Maula
(kirjastolaina)
Anna-Leena Härkösen uusimman romaanin päähenkilö on viisikymppinen kirjailija Anita, joka haluaa kuolla. Hän puhuu kuolemantoiveistaan ystävilleen ja etsii jopa jotakuta, joka haluaisi avustaa häntä kuolemassa. Samaan aikaan hänen alullaan oleva kirjaprojektinsa etenee hitaanlaisesti, mutta välillä tulee hyväkin päivä. Masennus saa hänet myös tarkastelemaan omaa elämäänsä kriittisesti ja karsimaan asioita, joita hän ei enää kaipaa: Miten vapauttava ajatus, että kaiken voi jättää kesken. Elokuvat voi jättää kesken. Ihmiset voi jättää kesken.

Kirjasta nousi pienoinen somekohu, kun HS:n kriitikko pohti sitä, onko kirjan Anita uskottavasti masentunut: hänhän esimerkiksi jumppaa ja käy kekkereillä ja juttelee siellä ihmisille. Jossain määrin ironista ehkä, mutta kirjan Anita käy samaa keskustelua myös itsensä kanssa:

Pesen hiukseni silloinkin kun olen masentunut. Saanko edes kutsua itseäni masentuneeksi, vaikka olen jokseenkin toimintakykyinen? Saan. Juuri toimintakykyinenhän kykenee tappamaan itsensä.

Vaikka kyse on vain romaanihenkilöstä, minusta on ylipäätään vaarallista aina, jos sanotaan, ettei joku voi olla masentunut, koska hänellä on sitä tai tätä. On absurdi ajatus määritellä, kuka saa masentua ja kuka ei. Ikään kuin se olisi oma valinta. Siksi kirjakritiikistä seurannut keskustelu oli minusta oikein tervetullutta.

Voisi ajatella, että kirja, jonka päähenkilö haluaa kuolla, olisi synkkä ja ahdistava. Toki ilottomiakin ajatuksia kirjassa kuvataan, mutta huomasin myös monta kertaa pyrskähtäväni nauruun jonkin osuvan repliikin kohdalla. Härkönen taitaa pistävän dialogin ja mustan huumorin. Kirja on myös kiinnostava kuvaus kirjailijantyöstä ja suhteesta kritiikkiin.

Härkönen on ennenkin kirjoittanut vakavista aiheista: siskonsa itsemurhasta romaanissaan Loppuunkäsitelty ja synnytyksen jälkeisestä masennuksesta romaanissa Heikosti positiivinen. Kaikki näistä ovat olleet vahvoja ja mieleenjääviä lukukokemuksia. (Sen sijaan esimerkiksi Kaikki oikein ei antanut minulle kovinkaan paljon. Kirjasta on tekeillä elokuva, ja komediaksi se taipuneekin hyvin.)

Valomerkki on luettu esimerkiksi seuraavissa blogeissa: Mari A:n kirjablogiKulttuuri kukoistaaRakkaudesta kirjoihin.

sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Vuoden 2017 ensimmäisen puoliskon käsitöitä

Blogini alaotsikossa luvataan satunnaisia käsitöitä. Olen blogannut käsitöistä viimeksi tammikuussa, joten tässäpä koontia, mitä olen vuoden 2017 aikana tähän mennessä tehnyt. Linkkaan ohjeet mahdollisuuksien mukaan.

Hypistelymuhveja muistisairaille 

Muhvit on tehty hyväntekeväisyyteen vanhusten psykiatriselle osastolle. Mallia olen ottanut näkemistäni muhveista Facebookin Muhvimimmit-ryhmässä. Sen kummempaa ohjetta ei ole.

Pöllöjen silmät on pujotettu lankaan neuloessa ja napit on kiinnitetty äärimmäisen huolellisesti.

Muhveissa on hypisteltävää myös sisäpuolella. Hauskaa, että nämä käsityökorissa pyörineet virkkauskokeilutkin tuli käytettyä johonkin.

Vauvanpeitto


Tästä peitosta ei tullut otettua kuvaa, mutta onneksi sain vauvan äidiltä tämän otoksen. Tein peiton lahjaksi joulukuussa syntyneelle vauvalle. Lankana Gjestal Janne ja Viking Ville (ei mitään parhaita vauvalankoja, tiedän, mutta tämä peitto syntyi jämälankaprojektina, ja ovat nämä kuitenkin pehmeämpiä kuin vaikkapa 7 veljestä -lanka).

Peitto on tehty todella helpolla, ilmaisella ohjeella, joka löytyy Ravelrysta: Chevron baby blanket. Ohje on englanniksi, mutta siinä on vain kaksi kerrosta, jotka toistuvat. Englanninkieliset lyhenteet voi helposti selvittää esim. Ullaneuleen sanaston avulla.

Lisää vauvaneuleita...


En käsitä, miten tämän vuoden syntyvyys voi olla ennätysalhainen, kun omaan tuttavapiiriin näitä vauvoja nyt vain putkahtelee! Yllä olevat tennaritossut annoin alkuvuodesta toisen ystäväni vauvalle. Tossut on virkattu merinovillalangasta Puikkojen polut -blogin ohjeella. 

Alla olevat sukat olen tehnyt Novitan ohjeella, mutta uskoakseni sama vauvan ryppyvarsisukkien ohje on Yhteishyvän sivulla. Lankana on Gjestal Maija (Novitan Nallen vahvuista).


Suomi 100 vuotta -vauvansukkia



Käsityöihmisten tavoitteena oli neuloa sinivalkoiset sukat kaikille Suomi 100 -juhlavuoden vauvoille. Tavoite täyttyi jo alkuvuodesta. Sitä ennen ehdin itse neuloa kaikkiaan kahdeksat sukat keräykseen. Alimmassa kuvassa olevat sukat luovutin eräälle erityisen tärkeälle juhlavuosivauvalle: minusta tuli vastikään täti ensimmäistä kertaa!

Tätiydestä höpsähtäneen tuotoksia


(Ohje tennareihin. Lankana Hjertegarn extrafine merino 120.)


Kypärämyssyn ohje Novitan sivulta. Malli on hyväksi havaittu - olen tehnyt näitä vauvoille varmaan jo viitisentoista vuotta. Villatakki on tehty Novitan Muksu extra -lehden ohjeella (lehti vuodelta 2008). Lankana näissäkin Hjertegarn Extrafine Merino 120, kuten myös alla olevissa tumpuissa. Tumput on tehty junasukan mallia mukaillen, ilman kantapäitä tietysti.



Tähtipipo on tehty Novitan ohjeella. Vaihdoin langan ohueen puuvillalankaan (Cotton soft bio, 50 g = 180 m) ja vähensin hiukan välikerroksia, mutta olisi pitänyt vähentää myös silmukoita, koska pipo on kuitenkin vastasyntyneelle hiukan iso. (Yritin kyllä mitata, että ympärysmitta olisi ollut 32 cm.)


Vielä viimeisenä vauvaneuleprojektina: vaunulelu! Googlailin erinäisiä vaunuleluja, ja niistä siskoani eniten miellyttivät norsuaiheiset. Ihan omasta päästä tai kuvien pohjalta en tällaista osaisi tehdä, ja olin jo epätoivoinen ohjeen löytymisen suhteen, koska esimerkiksi The one little birdie -blogissa oli satakunta pyyntöä saada suomenkielinen ohje. Onneksi kuitenkin löysin Kirsten Villan blogissa lyhyesti selitetyn ohjeen ja virkkauskaavion, ja johan alkoi norsuja syntyä. Alla kuvat valmiista lelusta - viimeistelyn eli norsujen ja helmien kiinnittämisen kuminauhaan teki tuore äiti itse, jotta lelusta tuli varmasti juuri heidän vaunuihinsa passeli.




Jotain omiinkin jalkoihin... 



Tuntuuko joskus siltä, että on pakko nostaa jalat ylös? No, ainakin silloin, kun yritän saada järkevää kuvaa polvisukista. Olen haaveillut pitkistä, maltillisen värikkäistä polvisukista pitkän aikaa, ja nyt vihdoin sain ne tehtyä. Eiväthän ne täydelliset, mutta tyytyväinen olen, yhtä kaikki. Sovelsin näissä sukissa Kalajoki-sukkien ohjeen polvisukaksi. Lankana on Viking Aurora.

Ja lopuksi vielä jotain omalle muksulle

Tyttäreni (kuvassa kaksi vuotta, nykyisin kuusi vuotta) käy Oulussa Valveen sanataidekoulua. Valveella on jo vuosien ajan järjestetty Lumotut sanat -sanataideviikot, joihin liittyy lastenkirja-aiheinen näyttely ja monenlaista muuta ohjelmaa. Sanataideviikoilla oli jo aiemmin esillä Karoliina Pertamon piirtämä Riimikissa, ja tänä vuonna se oli näyttelytilan eteisessä. Tyttäreni - ja varmaan aika monen muunkin mielestä - tämä jättikissa oli kertakaikkisen hurmaava. Hän pohti, miksei Riimikissa-pehmoleluja ole myynnissä, ja tämähän johti sitten siihen, että minun oli sellainen tehtävä.


Sovelsin kissan virkkaamiseen Novitan virkatun nuken ohjetta (julkaistu Novitan kevät 2012 -lehdessä, löytyy linkistä Novitan arkistosta). Vähensin vain kerroksia jonkin verran. Lankana on Lankamaailmasta ostettu tarjouslanka nimeltä Carolina (50 % puuvillaa ja 50 % akryylia, 50 g = 140 m). Anna Anttoselle ja ja Kati Inkalalle kiitos ihanan hahmon keksimisestä ja Karoliina Pertamolle taitavasta kuvittajantyöstä!


perjantai 14. heinäkuuta 2017

Aris Fioretos: Mary

"Toinen puoli kansasta teurastaa toisen puolen. Maa ehditään tuskin saada ehjäksi kun se taas menee palasiksi."

Aris Fioretos: Mary
Teos, 2016 (alkuteos 2015)
Suom. Liisa Ryömä
Kannen suunnittelu Elina Warsta
337 s.
(kirjastolaina)

Aris Fioretoksen Marya voi lukea - ja siitä voisi kirjoittaa - monesta näkökulmasta. Teoksen juoni on pääpiirteissään yksinkertainen: opiskelijamielenosoituksiin osallistuva 23-vuotias Mary pidätetään Ateenassa vuonna 1973. Kun hän ei anna kuulusteluissa tietojaan, hänet toimitetaan pahamaineiselle vankilasaarelle. Vankeusaikana häntä pahoinpidellään ja kidutetaan eri tavoin.

Mary kantaa sisällään salaisuutta: juuri ennen pidätystä hän on saanut tietää olevansa raskaana. Hän ei ole ehtinyt kertoa asiasta vielä edes miesystävälleen Dimosille. Sisällä olevan pienen elämänalun suojeleminen saa Maryn kestämään kauheuksia - mutta tuleeko raja jossain vastaan? (Lukijalle voi tulla - en itse olisi pystynyt lukemaan tätä kirjaa esimerkiksi raskaana ollessani.)

Mary oli voimakas ja painostava lukukokemus. Vangitut naiset saavat jossain määrin lohtua ja tukea toisistaan, ja Mary saa voimaa myös Dimosia käsittelevistä muistoistaan. Kerrotaan myös Maryn perheestä: hänen äitinsä on töissä turvallisuuspalvelussa, eli tilanteessa täysin toisella puolella kuin Mary. Maryn suhde masentuneeseen äitiin ei ole ollut mitenkään ongelmaton. Kenelle Mary lopulta on uskollinen, kun hänet on viety henkisesti ja fyysisesti täysin äärirajoille eikä hän tunne edes itseään?

Aion juuri nuolla sumpin lattialta kun näen itseni ulkoapäin. Näin on käynyt ennenkin, mutta ei koskaan näin raa'asti ja nujertavasti. Näen itseni kontallaan, kädet betonia vasten ja kieli ulkona - kuin rapsuttaja [rotta]. Kohottaudun kauhuissani ja huomaan miten pahalta haisen. Haju ei ole vain vaatteissa vaan on iskostunut myös ihoon ja kutittaa päässä, ikään kuin ruumis olisi muuttumassa jätteeksi.

Kirja sai minut lueskelemaan Kreikan lähihistoriaa. Vankilasaari, jossa Marya ja muita vankeja pidetään, on suljettu vasta muutamaa vuotta ennen kirjan nykyhetkeä ja vankina olevien naisten on tarkoitus siivota ja kunnostaa se taas käyttökuntoon. Saarella on myös hautoja niiltä ajoilta, kun siellä on edellisen kerran ollut vankeja. Kreikassa käytiin toisen maailmansodan jälkeen sisällissota, ja vuosina 1967-1974 maan tilanne oli epävakainen maata hallinneen sotilasjuntan vuoksi. Vaikka kirja kuvaakin vain lyhyttä ajanjaksoa vuosien 1973 ja 1974 taitteessa, se sai kuitenkin pohtimaan sitä, missä määrin nämä Kreikan lähihistorian tapahtumat selittävät jotain maan nykytilanteestakin.

Aris Fioretos on ruotsalainen kirjailija, mutta hänen sukujuurensa ovat Kreikassa. Fioretosin muita kirjoja ei ilmeisesti ole suomennettu. Mary oli August-palkintoehdokkaana vuonna 2015. Poimin Maryn lukulistalleni ennen muuta Kirjasähkökäyrän Main postauksen perusteella. Kirja odotti kuitenkin lukupinossani maksimimäärän uusintakertoja, ja vasta Kirsin book clubin postaus sai lopulta tarttumaan kirjaan ja lukemaan sen. Onneksi näin. Kaikessa ahdistavuudessaan vaikuttava kirja. 

perjantai 7. heinäkuuta 2017

Anne Tyler: Päivällinen Koti-ikävän ravintolassa (hyllynlämmittäjä)

Aloitin monen muun tavoin tammikuussa hyllynlämmittäjä-haasteen, jonka tavoitteena on vähentää hyllystä niitä sitten joskus -kirjoja, jotka on tullut hankittua muttei luettua. Haaste on levinnyt Suomeen Sivumennen-kirjapodcastin kautta. Pinosin kaksitoista kirjaa, jotka on tarkoitus lukea tämän vuoden aikana. Ensimmäisen luin tammikuussa, toisen helmikuussa – ja kolmannen vasta nyt kesällä. No, onhan tässä liki puoli vuotta vielä. Jälkiviisaana voisi tietenkin sanoa, että olisi sen pinon voinut fiksumminkin koostaa eikä kasata sinne pelkkiä tiiliskiviä.

Tämänkertainen hyllynlämmittäjä osoittautui oikein hyväksi kirjaksi, mitä tietenkin ounasteli jo sekin, että sen on kirjoittanut Pulitzer-palkittu Anne Tyler. Olen lukenut Tylerin kirjoista aiemmin Amerikan lapset, ja muistan tuolloinkin pitäneeni Tylerin tarkkanäköisestä tavasta kuvata ihmisiä.

Anne Tyler: Päivällinen Koti-ikävän ravintolassa
Alkuteos Dinner at the Homesick Restaurant, 1982
Suom. Jussi Nousiainen
Otava, 1. suomenk. painos 1983, tämä painos 2012
335 s.
(oma kirja)

Päivällinen Koti-ikävän ravintolassa kertoo Tullin perheestä. Beck ja Pearl avioituvat yli kolmikymppisinä. He elävät Beckin myyntimiehen työn vuoksi liikkuvaa elämää. He saavat kolme lasta, jotka eivät jatkuvien muuttojen vuoksi juurru oikein minnekään. Nuorimman lapsen ollessa yhdeksänvuotias Beck jättää perheen. Pearl kuvittelee, että voi salata tämän lapsiltaan ja koko Baltimorelta – Beck on vain liikematkalla. Pearl on tähän kuvitelmaansa oikein tyytyväinen, kulissit pysyvät kunnossa.

Kun näkökulma siirtyy lapsiin, kuva Pearlista muuttuu entistä epämiellyttävämmäksi. Hän on äitinä ja ylipäätään ihmisenä epävakainen. Pearl ei tarvitse ketään eikä mitään, hänellä ei ole ystäviä. Hänellä on vain lapsensa, ja näissäkin tuntuu kaikissa olevan jotain vikaa hänen mielestään.

Myöhemmin, kun lapsista Ezra äidin toiveiden vastaisesti pyörittää omaa ravintolaa, äiti säännönmukaisesti keksii jokaisilla pojan kokoonkutsumilla päivälliskutsuilla syyn rynnätä ulos viimeistään ennen jälkiruokaa. Jollei äiti ehdi tätä tehdä, ryntääjä on vanhin lapsista, Cody, joka on veljelleen kateellinen ja kuvittelee tämän olleen aina äidin suosikki. Kateus saa aikaan julmaa ihmissuhdekeinottelua.

Itse asiassa he luultavasti tapasivat toisiaan tiuhemmin kuin onnelliset perheet. Vaikutti melkein siltä, että heidän oli toistuvasti palattava sen ääreen, mikä ei ottanut luonnistuakseen. (Eli jos he joskus todella saisivat päivällisen päätökseen, niin nousisivatko he ja hyvästelisivät toisensa ikuisiksi ajoiksi?) (s. 170)

Kovin käy sääliksi Ezra-rukkaa, joka yrittää pitää perhettä koossa. Toisaalta Ezra on melko saamatonkin, antaa vain asioiden tapahtua yrittämättä todella puuttua niiden kulkuun: 'Olkoon vaan' oli hänen elämänsä kantava teema. Häntä hallitsi unelias suvaitsevaisuus, joka oli niin hänen onnensa kuin vastoinkäymistensäkin lähde. (s. 295)

Etäisimmäksi kirjassa jää perheen nuorin lapsi, Jenny. Hän pakenee lannistavaa kotia opintoihin ja varhaiseen avioliittoon, sittemmin useampaankin. Kaiken kaikkiaan Tyler saa pohtimaan perhesuhteita ja vanhemman/vanhempien toimien vaikutusta lapsiin, osoittelematta ja alleviivaamatta. Jos maailmassa olisi loputtomasti aikaa, haluaisin kyllä lukea lisää Tylerin kirjoja. Nykyisin vain uutuuskirjat tuppaavat menemään etusijalle.

Seuraava hyllynlämmittäjäni on samalla se kirja, jonka luen heinäkuussa kirjabloggarien klassikkohaasteen viidenteen osaan. Itse asiassa kirja on myös Ylen 101 kirjaa -listalla, josta minun oli tarkoitus vuoden mittaan poimia muutakin luettavaa kuin omat blogattavat teokseni, joten tuon kirjan lukeminen on suorastaan palkitsevaa monessakin mielessä.

Ensimmäisen lukumaratonini jälkimainingeissa on muuten todettava, että kesti hämmästyttävän kauan, ennen kuin sain blogattua tämän viimeisenkin maratonilla aloittamani kirjan. Osin tähän toki vaikutti pride-viikon tuoma viivästys. Haikein mielin päätin, etten enää kirjoita maratonilla lukemastani Värityskirjasta erillistä postausta, koska vaikutelma siitä on jo harmillisen haalistunut. Kirjasta on kuitenkin ilmestynyt paljon blogitekstejä. Ensi kerralla kun osallistun lukumaratoniin, valitsen ehkä sellaista luettavaa, josta voin blogata pikaisesti heti luettuani. Tai sitten lähden liikkeelle yhden tiiliskiven taktiikalla. Tämän lauantain maratonille en ehdi osallistumaan, mutta ehkä elokuussa?

keskiviikko 5. heinäkuuta 2017

Olavi Koistinen: Mies joka laski miljardiin (novellihaaste 2)

Olavi Koistinen: Mies, joka laski miljardiin
Kosmos, 2017
 217 s.
(kirjastolaina)

Olavi Koistisen novellien päähenkilöt ovat miehiä, jotka ovat jollain tavoin yksinäisiä tai jonkinlaisessa elämän murroskohdassa. Esimerkiksi Loitsutehtaan tilanne -novellissa peruskoulun päättävä Eero on epävarma siitä, haluaako kukaan todella viettää päättäjäisiltaa hänen seurassaan, vai onko hän pyörätuoleineen ja vahvoine käsivoimineen vain jonkinlainen kuriositeetti, jonka kustannuksella halutaan pitää hauskaa. Eero turvautuukin mobiilipeliin, jossa hän on sentään klaaninjohtaja. Tosielämän ja virtuaalimaailman ihmissuhteet - kummat lopulta ovat todellisempia? Tätä samaa kysymystä pohtii tavallaan myös kokoelman erikoisin novelli Siilit tuijottavat, jonka päähenkilö on löytänyt nettipalstalta saman fetissin jakavia ihmisiä, mutta käytännön toteutus ei tunnukaan yhtä kiehtovalta kuin kuvitelma.

Maiharit- ja Australian muotoinen pöly -novelleissa puolestaan keski-ikäiset miehet viettävät aikaa keskenään, baarissa, jatkoilla ja darrassa. Ystävyys on melko pinnallista, kaikki ovat jumiutuneet nuoruuden rooleihin eikä mitään todellista puhuttavaa tunnu olevan. Australian muotoinen pöly -novellin verkkainen tunnelma toi myös mieleen Mikko Rimmisen Pussikaljaromaanin.

Koskettavin kokoelman kymmenestä novellista oli Jos asianne koskee säästämistä, jossa iäkäs Karl yrittää selviytyä kotonaan kuumesairaana. Hän on huolissaan laskusta, joka on jäänyt ristikkolehden alle ja siten toimittamatta raha-asioista huolehtivalle tyttärelle. Karl ei saa pankin puhelinpalvelusta asiaan apua, koska puheentunnistus ei ymmärrä häntä. Kotihoitokaan ei ole käynyt moneen päivään, ja Karl pohtii: Hänet oli varmaan leikattu. Voiko niin käydä tuosta vain, eivät ne ehtineet kaikille soitella. Paha siitä oli ketään moittiakaan, jos leikata pitää niin leikata pitää. Tämän novellin lopusta olisi muuten hauska jutella jonkun kokoelman lukeneen kanssa.

Kokoelman ensimmäinen novelli Minä en tiedä mitä terveiset ovat saa minulta peukutuksen. Peukutus on osa Nipvet-blogissa julkaistua novellihaasteen 2. osaa. Ideana on antaa jostain novellista myönteinen lukusuositus, muutamalla virkkeellä. Tätä novellia peukutan sen päähenkilön Eerikin vuoksi.

Eerik on 34-vuotias, täsmällisyyttä rakastava mies. Hän ei ymmärrä kuvallisia tai epämääräisiä ilmauksia, kuten terveisten lähettämistä. Eerik on kuitenkin matemaattisesti lahjakas ja siten menestyy sijoitusalalla - tosin hän saa tehdä töitä kotoa käsin, koska minun vahvaa aluetta ei ole asiakasrajapinta, kuten asia on hänelle kauniisti muotoiltu. Sosiaaliset kontaktit eivät siis ole Eerikin vahvuus, ja tässä novellissa hänet ajetaan sellaisiin puoliväkisin, mistä syntyy novellin jännite.

Kokoelman niminovellissa Raimo päättää yrittää laskea miljardiin. Laskeminen vaikuttaa koko Raimon elämään, siihen miten hän näkee ympäristönsä ja mille alalle hän päätyy. Vaimostakin tulee aina mieleen numero, jota hän ajatteli nähdessään tämän ensimmäistä kertaa. Vaimokulta: 1191001. Kävi raskaaksi katsoa vaimoa ja ajatella miljoonalla alkavaa pitkää lukua joka ikinen kerta.

Mies joka laski miljardiin on Helsingin Sanomien toimittajana työskentelevän Koistisen esikoisteos. Savon Sanomista löysin tiedon, että Koistinen on kuitenkin voittanut Martti Joenpolven novellikilpailun jo vuonna 2008 novellillaan Lonely Planet (samanniminen teksti on tässäkin teoksessa). Ilmeisesti teoksen novellien kirjoittaminen on siis ollut pitkä prosessi. Nautin Koistisen ihmiskuvista paljon. Jäin miettimään ainoastaan sitä, miksi kaikkien novellien päähenkilöiden on oltava miehiä. Esimerkiksi Tuuve Aron ja Miina Supisen novelleissa minusta on joskus ollut hauska yllättyä, kun novellin kertoja tai päähenkilö onkin ollut eri sukupuolta kuin ensin olen olettanut jonkin yksityiskohdan perusteella.

P. S. Kaikkien kaltaisteni turhanaikaisia yksityiskohtia pohtivien iloksi laskin, onko oikeasti mahdollista laskea miljardiin. Jos laskisi yhden luvun sekunnissa, miljardiin laskeminen kestäisi 31,7 vuotta. Kukaan ei voi tietenkään laskea nukkuessaan, ja useimmilla on ehkä muutakin elämää, eli jos laskisikin vain kahdeksan tuntia päivässä, laskeminen kestäisi vähän yli 95 vuotta.


Tällä kertaa novellihaaste ei ainakaan lopu kesken: osallistumisaikaa on peräti vuosi. Lisätietoa siis Nipvet-blogista.

Novellihaasteen 2. osaan luettuja novelleja: 10

sunnuntai 2. heinäkuuta 2017

Marja Björk: Poika (pride-viikon lukutempaus)

Olin ihan yksin. Yhä edelleen rukoilin, että minulle kasvaisi muna. -- Jotkut lintsaavat koulusta pikkujuttujen takia, esimerkiksi jos uusimmat farkut olivat aamulla vähän märät tai leukaan oli tullut finni. Minä olin kokonaan väärä. Minua ei olisi pitänyt olla olemassakaan. Jokin juttu oli mennyt vitusti pieleen.

Marja Björk: Poika 
Like, 2013
215 s.
(kirjastolaina)
Marja Björkin Poika kertoo Marionista eli Makesta, joka on aina pitänyt itseään poikana. Kirja perustuu Björkin oman pojan kokemuksiin.

Kirjassa Makke on minäkertoja ja kertoo kasvustaan: lyhyesti lapsuudesta, tarkemmin ala-asteen viimeisistä vuosista ja yläkoulusta ja ammattikouluajasta. Millaista on kasvaa ja kehittyä, kun ei koe omaa kehoaan omakseen? Makke treenaa niin että kuukautiset jäävät pois ja teippaa rintansa jopa ilmastointiteipillä. Toisinaan äiti tuntuu ymmärtävän, toisinaan taas jopa maksaa, että Makke pukisi hameen kouluun. Jokainen nimenhuutokin on kauhistus. Yksinäisten vuosien jälkeen Makke saa kuitenkin myös kavereita ja tulee hyväksyttynä porukassa yhtenä jätkistä. Seurustelu on ristiriitaista: Makke on kiinnostunut naisista ja haluaa, että nämä ovat kiinnostuneet hänestä nimenomaan miehenä.

Kertoja ei silti koe transsukupuolisuudesta käytävän keskustelun koskevan itseään. Hänhän on mies. Poika. Mies, jolla ei ole munia. Jossain vaiheessa se ei enää tunnu riittävältä, ja kertoja aloittaa sukupuolenkorjausprosessin, jotta keho vastaisi sitä, mitä hän on aina kokenut olevansa.

Poika oli monella tapaa kiinnostava kirja. Se on toki vain yksi kokemus transsukupuolisuudesta, ja joku muu voi kokea asiat aivan toisin. Silti kirja sai miettimään moniakin ihan arkisia asioita. joissa olisi paljon parannettavaa. Toivoisin, että vaikkapa lasten vaatteita ja leluja ei jaoteltaisi niin selkeästi sukupuolen mukaan. Monessa pienemmässä kaupassa tai merkkiliikkeessä näin ei toki tehdäkään. Samoin uskon, että monessa päiväkodissa ja koulussa nykyisin tuetaan käytänteitä, jotka eivät korosta sukupuolta tarpeettomasti. Näin on helpompaa ihan kaikilla: jokainen saisi olla kiinnostunut juuri niistä asioista kuin on, eikä ohjailtaisi, että leikipä sinä nyt noilla tyttöjen Legoilla tai et kai sinä nyt nukkea halua hoitaa, kun olet poika. (Tällaisiakin kommentteja valitettavasti edelleen kuulee.) Voisin kirjoittaa asiasta pitkästikin, mutta tyydyn nyt vain toteamaan, että yritän jatkossa itse vanhempana ja opettajana entistäkin enemmän välttää sukupuoleen liittyvien oletusten ja johtopäätösten tekemistä, kohdella jokaista omana itsenään. Tätä kirjaa voin suositella myös kenelle tahansa opiskelijalle luettavaksi.

Lisää pride-viikon lukutempauksesta Yöpöydän kirjat -blogissa.

torstai 29. kesäkuuta 2017

Siiri Enoranta: Surunhauras, lasinterävä

Surun ja menetyksen käsitteleminen, rohkeus, vallanhalu, rakkaus, itseensä uskominen mutta uskallus luottaa myös muihin - tässä(kin) ns. nuortenkirjassa on paljon sellaista, mikä koskettaa myös aikuista. 

Siiri Enoranta: Surunhauras, lasinterävä
WSOY, 2015
473 s.
Kansi: Laura Lyytinen
(oma kirjaostos)
Lähdin lukemaan Surunhauras, lasinterävä -romaania vähän epäröiden. En ole mikään suuri fantasiakirjallisuuden lukija, ja nuortenkirjallisuutta luen melko vähän muutenkin. Olin ostanut kirjan alehintaan muutamalla eurolla viime vuonna, ja tartuin siihen nyt pride-viikon vuoksi, koska bongasin kirjan Prideviikon lukutempaukseen linkitetyiltä listoilta.

Kirja kuitenkin osoittautui varsin mukaansatempaavaksi. Kirjassa on paljon hahmoja, kolme erilaista ja eri tavoin rakennettua yhteiskuntaa, rakkautta, petoksia, vallanhimoa ja särkyneitä ihmisiä. Isoja teemoja siis. Fantasiaelementtejä kirjassa ei oikeastaan juurikaan ollut, jonkinlaista taianomaisuutta toki.

Luin tätä kirjaa siis pride-viikkoa silmällä pitäen, ja olihan tässä naisten välisiä suhteita. Kiinnostavampia olivat kuitenkin yhteiskunnalliset rakenteet. Yksi kirjan tapahtumapaikoista on Läntiseen merimantereeseen kuuluva Sidrineian niemimaa. Sitä johtavat naiset, ja miehet ovat alisteisessa asemassa. Miehille ei voi antaa vastuuta tai valtaa, koska he ovat "himojensa orjia ja hillittömiä, irrationaalisia kiihkoilijoita". Itseään arvostavat naiset hakeutuvatkin naisten välisiin liittoihin ja käyttävät miehiä korkeintaan irtosuhteisiin. Toisessa tapahtumapaikassa, Surukauriin saarilla, puolestaan vallitsee jonkinlainen utopia: kaikki ovat keskenään tasa-arvoisia, eivätkä asukkaat edes tunnista sellaisia sanoja kuin päällikkö tai johtaja. Jokainen saa kuusivuotiaasta lähtien kokeilla erilaisia ammatteja, kunnes löytää sen tavan, jolla haluaa hyödyttää yhteisöä. Kukaan ei omista yhtään sen enempää kuin muutkaan. Kolmas tapahtumapaikka on pahamaineinen radhujen kaupunki, jossa johdossa on muutama rosvopäällikkö. Täällä naisten asema on surkea, ja tyttövauvoja heitellään kaupunkia ympäröivään vallihautaan.

Radhut haluavat vallata rikkaan Sidrineian, jossa taas on kuultu huhuja Surukauriin saaresta ja halutaan tietää, onko moista paikkaa olemassakaan. Surukauriin saarten asukkaiden on puolestaan vaikea käsittää, miksi joku tavoittelee valtaa ja omaisuutta. Voiko heidän elämänsä jatkua entisellään, kun viisisataa vuotta kestänyt eristys muista ihmisistä häiriintyy?

Kirjassa oli myös monia kiinnostavia hahmoja. Monet olivat kokeneet ja kokivat kirjan aikana suurta surua. Menetykset jättävät jälkensä, eri henkilöihin eri tavoin. Joistakin kaiken menettäminen tekee pelottomia, jotkut menettävät elämänhalunsa, jotkut taistelevat ja tavoittelevat valtaa, mutta eivät enää usko tai luota mihinkään muuhun kuin itseensä tai rakasta aidosti ketään. Jos on pelännyt pahinta ja pahin on tapahtunut, ei pelolle ole enää juurikaan sijaa, sillä ei ole polttopuuta käytettävänään, ei kohtaa johon tarttua menetyksen rapauttamassa mielessä. Kirjassa oli kuitenkin paljon myös kaunista ja henkilöitä, jotka jaksoivat uskoa hyvyyteen ja toimia rohkeasti muiden puolesta. Sellaista nyt ylipäätään toivoisi ihmiskunnassa olevan.


perjantai 23. kesäkuuta 2017

Essi Kummu: Hyvästi pojat

Olin opiskellut lapsen kasvattamista yksin jo vuosia, eikä se ollut minulle vieläkään helppoa, en ollut niitä jotka osaavat tehdä ruokaa ja vastata yksinkertaiseen kysymykseen yhtä aikaa, ja eksyin liikennevaloissa yhä Fiestallani, koska liikennemerkkejä oli ripoteltu sekavasti ja ennakoimattomasti aivan kaikkialle, eikä mikään reittisuunnitelmani ikinä pitänyt paikkaansa, vaikka kysymys oli kotikaupungistani. Samoin oli ollut myös elämäni suhteen.

Essi Kummu: Hyvästi pojat
Tammi, 2017
314 s.
(kirjastolaina)
Pari vuotta sitten Essi Kummun Lasteni tarina (2014) oli lukuhaasteessani "kirja, joka sai minut itkemään". Kirjoitin tuolloin, että omakohtainen teos ei ole suoranaisesti muistelma tai elämäkerta   "vaan kertomus raskaasta elämänvaiheesta, sen aiheuttamasta traumasta ja siinä sivussa sukupolvien yli vaikuttavista traumoista".

Lasteni tarinan vuoksi kiinnostuin myös Kummun uudesta kirjasta Hyvästi pojat. Kirja jatkaa autofiktiivistä kirjoittamistapaa, mutta on täysin itsenäinen teos. Kirjassa kertojan lapset ovat teini-ikäisiä, ja hän on eronnut lasten isästä jo vuosia sitten. Kirjailija tekee tiliä menneistä suhteistaan, potentiaalisista kumppaneista, joiden kanssa asiat eivät kuitenkaan sujuneet. Kehyksenä on se, että hän on rakastunut naimisissa olevaan naiseen ja ymmärtää, että on aika sanoa hyvästit pojille. Kirjan tyyli on terävämpi ja humoristisempi kuin Lasteni tarinan.

Kirja kertoo kuitenkin muustakin kuin miehistä tai pojista, itse asiassa paljon enemmän ja kiinnostavammin. Erityisesti minussa herättivät tunteita kohdat, joissa kuvattiin, millaista on olla kahden varhaisteini- tai teini-ikäisen tytön vanhempi. Vanhempi lapsista on oikukkaampi eikä anna edes koskettaa itseään muuten kuin kerran aamulla puoliunessa sallii pienen suukon ohimolleen, toinen taas seurankipeä, mikä vaatii äidiltä jatkuvaa ponnistelua. Varsinkin vanhemman tyttären kanssa kirjailija on napit vastakkain - kenties siksi, että tämä muistuttaa häntä itseään?

--hänen tunne-elämänsä mittakaava ei ollut normaali, siitä puuttui perspektiivi, se oli täysin suhteeton eli hän mitä todennäköisimmin päätyisi taiteilijaksi, mikä taas tarkoitti sitä että kaikki minun tekoni tulisivat elämään ikuisuuden, tai jos eivät ihan niin pitkään, niin ainakin syksystä jouluun. 

Tyttären kanssa voimia koetellessa eivät paljon auta Raisa Cacciatoren "aggression portaat", vaan helpottavammalta vaihtoehdolta tuntuu vaikkapa väestönsuojaan pakeneminen. Sitten taas toisessa hetkessä, kun vaikkapa silittää lentomatkaa jännittävän lapsen hiuksia, kirjailija muistaa, että vanhemmuudessa on myös antoisia hetkiä, jolloin hän osaa nauttia siitä, että häntä tarvitaan.

Lisäksi kirja kuvaa kirjailijantyötä. Kirjailija työstää käsikirjoitusta tanssiesitykseen ja yrittää myös kirjoittaa romaania, joka ei etene. On sen sijaan kirjoitettava siitä, mikä vaatii päästä paperille, ja siitä on siis syntynyt tämä kirja. Kirja, joka antaa lähes nelikymppiselle naiselle olla sellainen kuin mikä hänestä on tullut. Kirjailija kuvaa, kuinka antautuu kirjoittamiselle, sen sijaan, että odottaisi sanojen antautuvan hänelle. Tulos on on rosoinen ja ehkä hiukan hajanainenkin kirja, mutta kovin todentuntuinen. Minulle tämä kirja jäi silti vähän vieraammaksi kuin Lasteni tarina, mutta hyvä lukukokemus silti.

En huomannut, että kirjasta olisi vielä muita bloggauksia kuin Annelin lukuvinkit -blogissa. Anneli kuvaa Kummun tekstiä suorasukaiseksi ja hauskaksi ja luonnehtii tämän kirjoittavan "knausgårdilaisessa hengessä". Minua hiukan häiritsee se, että kaiken autofiktion kohdalla puhutaan Knausgårdista, koska niin moni muukin on kirjoittanut vastaavantyylistä kirjallisuutta. (Otetaan nyt esimerkiksi Pirkko Saisio, joka on kirjoittanut vuosina 19982003 trilogian "fiktiivisestä henkilöstä nimeltä Pirkko Saisio" (Ks. Kirjasampo).)

Mielestäni lopulta ei ole juurikaan väliä sillä, missä määrin Kummu kertoo suoraan omasta elämästään. (Muuta kuin että bloggarille se aiheuttaa haastetta - pitäisikö puhua kertojasta, voiko puhua kirjailijasta viitaten kirjassa kirjoittavaan henkilöön, ei suoraan Kummuun.) Tieteen termipankissa määritellään, että autofiktiossa omaelämäkerrallinen aines sekoittuu sepitteelliseen ainekseen. "Sepitteellisyyden asteen epäselvyyden vuoksi omaelämäkerrallinen subjekti jää epävakaaksi", termipankissa väitetään, mutta en nyt sanoisi ihan näinkään. Loppujen lopuksi olen kuitenkin enemmän kiinnostunut siitä, mitä ajatuksia ja tunteita kirja minussa herättää kuin että yrittäisin miettiä, missä määrin tirkistelen nyt Kummun, saati hänen lastensa, oikeaan elämään. 

torstai 22. kesäkuuta 2017

Pirkko Saisio: Spuuki Spaidermän ja raju Nonna

Halusin ostaa kesäloman alkajaisiksi jonkin kirjan. Silmäilin Suomen Kuvalehden kritiikin Pirkko Saision Spuuki Spaidermän ja raju Nonna -kirjasta ja ajattelin, että tuossa voisi olla kirja, jonka haluaisin omistaa.

Pirkko Saisio: Spuuki Spaidermän ja raju Nonna
Siltala, 2017
194 s.
Kansi: Elina Warsta
Kuvitus: Remu Välisaari
(oma kirjaostos)
Kirjassa Saisio kertoo 3–6-vuotiaasta tyttärenpojastaan (ja tämän pikkusiskosta ja muista perheenjäsenistä), isovanhemmuudesta, arjesta lapsen kanssa mutta ei arkisesti. Lukemista aloittaessani olin silti hiukan kyyninen, kun minulle selvisi, että kirja perustuu Saision Facebook-päivityksiin, joita hän on karsinut ja muunnellut. Mietin, julkaistaisiinko kenen tahansa mummon huomioita lapsenlapsestaan. Mutta Saisio ei kyllä kirjoittajana ole kuka tahansa mummo. Kirjassa on samaa lämpöä ja oivaltavuutta kuin Tove Janssonin Kesäkirjassa.

Olen oman lapseni kanssa monesti miettinyt, että lapsi kasvattaa kyllä vanhempaansa yhtä lailla kuin vanhempi (yrittää kasvattaa) lastaan. Kasvattava vaikutus yltää Saision kirjan perusteella myös isovanhempaan. Kun Saisio esimerkiksi tuskailee autonratissa muiden törttöilyjä, nelivuotias taputtaa häntä polvelle ja sanoo: Sun pitäis kyllä olla enempi kärsivä. 

Monessa kohtaa tuli muutenkin mieleen oma lapseni, joka aloittaa syksyllä eskarin. Viisivuotias on oppinut sanomaan sekä geen että deen. Hienosti. Kuten sanassa vedengeidin.  Oman lapseni sanavarastossa on sellaiset sanat kuin 'hobea' ja 'geikka' (keikka). Myös Saision ja viisivuotiaan käymät kuolemaa koskevat keskustelut muistuttivat siitä, miten olemme käsitelleet samaa aihepiiriä oman lapseni kanssa.

Lapsen kanssa ei voi muutenkaan kaihtaa vaikeitakaan asioita. Mitä sanoa, kun viisivuotiaan paras kaveri on yhtäkkiä hylännyt tämän? Voi toki opettaa viisivuotiaan viheltämään, jos ystävyys on kerran siitä kiinni, Mutta siitähän se ei ole kiinni, sen ymmärtää Viheltävä viisivuotiaskin. 

Kirjaan on tykästynyt myös Hemulin kirjahyllyn Henna, jonka bloggauksen perusteella kirjaa voi suositella sellaisillekin, joilla ei ole itsellään lapsia. Ihminen välissä -blogissa ollaan jopa sitä mieltä, että kirjasta ei voi olla pitämättä, "paitsi jos vihaa lapsia, isovanhempia, elämää ja nauramista". Helmi Kekkonen kirjoittaa, kuinka Saisio tavoittaa isovanhemman ja lapsen välisen rakkauden "kauniisti, kirkkaasti ja viisaasti". Kirja on esitelty myös ainakin Kirjareppu- ja Donna Mobilen kirjat -blogeissa.

tiistai 20. kesäkuuta 2017

Blogistanian kesän 2017 ensimmäisen lukumaratonin kooste


Kirjabloggarit järjestävät tänä kesänä peräti kolme lukumaratonia. Minulla oli ilo vetää niistä ensimmäistä viime lauantaina 17.6.2017.

Lukumaratonin ideana on lyhyesti siis se, että omistaudutaan lukemiselle, pisimmillään vuorokauden verran. Lukea saa mitä vain ja missä vain. Olennainen osa maratonia on myös yhteisöllisyys: yhteisen maratonin aikana on mukava seurata, mitä muut lukevat.

Maratonin ilmoittautumispostaukseen tuli 37 ilmoittautumista. Suuri osa heistä starttasikin maratonille. Lisäksi maratonpäivänä muutama lähti vielä spontaanisti mukaan. Tähän mennessä omasta maratonistaan on raportoinut 37 osallistujaa. Keräsin bloggarien linkkejä jo lähtölaukaus ja raportointi -postaukseen, mutta järjestän ne vielä tähän aakkosjärjestykseen. Linkki vie joko maratonpostaukseen tai erilliseen koontipostaukseen. Ilmoitathan, jos oman blogisi linkki puuttuu tai vie väärään paikkaan.
  1. 50 shades of books
  2. Carry on reading
  3. Geohound
  4. Hannan kirjokansi (oma maratonini raportoitu ko. postauksen lopussa)
  5. Hyllyntontun höpinöitä
  6. Kirja vieköön!
  7. Kirjan jos toisenkin
  8. Kirjasatama
  9. KirjojaLeffojaSarjoja
  10. Kirjojen elämänmullistava taika
  11. Kirjojen pyörteissä
  12. Klassikkojen lumoissa
  13. Lukuhumua
  14. Lukuisa
  15. Lukujonossa
  16. Mari A:n kirjablogi
  17. Mitä luimme kerran
  18. Mrs Karlsson lukee
  19. Orfeuksen kääntöpiiri
  20. Pauline von Dahl
  21. Rapatessa roiskuu
  22. Rinkka ja nojatuoli
  23. Sivu sivulta
  24. Sivujen välissä
  25. Sivutiellä
  26. Skies and Fairytales
  27. Taikakirjaimet
  28. Todella vaiheessa
  29. Tuntematon lukija
  30. Unelmien aika
  31. Yksi pieni lukupäiväkirja
  32. Yöpöydän kirjat

Lisäksi viisi maratoonaria kertoi suorituksestaan muissa some-kanavissa. Maria Kuutti maratoonasi 8-vuotiaan lapsensa kanssa ja kertoi siitä Twitterissä (@MariaKuutti). Kirjapallo luki neljä nuortenkirjaa eri vuosikymmeniltä ja "instabloggasi" niistä (Instagramissa @kirjapallo). Elina Pitkäkangas kertoi maratonistaan Twitterissä (@EPitkakangas). Scart_t -nimimerkin maratonia saattoi seurata Instagramissa, @scarbalo. Maratonpostaukset on merkitty #lukumaraton.

Nämä 37 maratoonaria lukivat vaihtelevasti jotain viidestä sivusta yli tuhanteen sivuun. Huikein suoritus oli 1364 sivua! Yhteensä kertyi (fanfaarien törähtelyä, rumpujen pärinää) 20134 sivua luettua kirjallisuutta. Jos tämän jakaisi tasan osallistujien kesken, se tekisi 544 sivua/maratoonari. Sivujen välissä -blogin Hanna kuunteli lisäksi 4,5 tuntia äänikirjaa.

Mitä maratonilla sitten luettiin? Muutamia huomioita (linkit mainittuihin maratonbloggauksiin löytyvät yllä olevasta listasta):

  • Muutama maratoonari oli liikkeellä yhden kirjan taktiikalla eli omisti maratonaikansa jonkin tiiliskiven lukemiselle joko kokonaan tai osittain. Mrs. Karlsson luki islantilaista dekkaria, KirjojaLeffojaSarjoja -blogin Annika taas Milja Kauniston Luxusta. Rapatessa roiskuu -blogissa luettavana oli Barbara Taylor Bradfordin Uuden ajan portailla. Taikakirjaimet-blogissa luettiin Brandon Sandersonin Viimeistä valtakuntaa. (Sandersonia luki muuten myös Hyllytonttu.)
  • Sivutiellä-blogin Sirri oli valinnut koko maratoninsa teemaksi feministisen kirjallisuuden. Feminismi näkyi maratonilla muutenkin, sillä Lukuisa- ja Todella vaiheessa -blogeissa luettiin (muun ohella) Roxane Gayn esseekokoelmaa Bad feminist. Mari A. puolestaan luki muiden kirjojen ohella Chimamanda Ngozi Adichien esseen Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä.
  • Lukumaraton sattui dekkariviikolle, ja dekkareita luettiinkin ainakin muutamissa blogeissa. Alan Bradleyn Flavia de Luce -sarjaan olivat tarttuneet Tuntematon lukija - ja Skies and Failytales -blogit sekä Scart_t. Orfeuksen kääntöpiirissä luettiin Sherlock Holmesia, Kirjojen elämänmullistava taika -blogissa puolestaan Donna Leonia. 
  • Moni osallistuja luki sarjakuvia. Kyseinen kirjallisuudenlaji on minulle vieras, joten oli mukava huomata, kuinka moni loppujen lopuksi bloggaa sarjakuvista. Sarjakuvia luettiin ainakin seuraavissa blogeissa: Geohound, Lukuisa, Orfeuksen kääntöpiiri, Rinkka ja nojatuoli, Tuntematon lukija, Yöpöydän kirjat.
  • Novellit olivat myös melko suosittuja. Lukulistalla olivat ainakin seuraavat novellikokoelmat: Jane Austenin Uskollinen ystävänne - kootut kertomukset (Kirjojen pyörteissä -blogissa), Hänen huulensa ovat metsä -antologia (Kirjan jos toisenkin -blogissa), Tove Janssonin Viesti-kokoelma (Mitä luimme kerran -blogissa), Miranda Julyn Uimakoulu (Lukuisa-blogissa), Olavi Koistisen Mies joka laski miljardiin (omassa blogissani), Tiina Lehikoisen Yksityisiä tragedioita (Lukuisa-blogissa), Maria Peuran Tunkeilijat (Mari A:n kirjablogissa), Uuden proosan parhaita -antologia (Kirjan jos toisenkin -blogissa).
  • Hajonta luettavan kirjallisuuden suhteen oli kaiken kaikkiaan suurta, eli en listaa kaikkia luettuja kirjoja. Useammin kuin kerran mainittiin muutamat kirjat/kirjailijat:
    • Peräti neljä maratoonaria luki Erika Vikin kehuttua Hän sanoi nimekseen Aleia -teosta (Carry on reading, Hyllytontun höpinöitä, Lukujonossa sekä Elina Pitkäkangas).
    • Sini Helmisen Kaarnan kätköissä -kirjaa luettiin 50 shades of books - sekä Todella vaiheessa -blogeissa.
    • Pasi Pitkäsen uunituoretta kuvakirjaa Kadonneiden eläinten saari luettiin Geohound- ja Yöpöydän kirjat -blogeissa.
    • Julie Murphyn Dumplin-romaanin lukivat Pauline von Dahl ja Yksi pieni lukupäiväkirja.
    • Kirja vieköön! - ja Lukuhumua-blogeissa luettiin Enni Mustosta, joskin eri kirjoja. 
    • Pauline von Dahlin ja Lukuisan lukulistalla oli Margaret Atwoodia, tosin eri kirjat.
Kiitokset vielä kaikille maratonilla mukana olleille! Emännöinti oli kiva kokemus myös: tutustuin uusiin blogeihin ja sain paljon vinkkejä omalle lukulistalle.

Seuraava maraton on siis jo aivan nurkan takana, lauantaina 8.7. Sitä vetää Jane Kirjan jos toisenkin -blogista, ja ilmoittautumispostaus ilmestyy aivan lähipäivinä  edit: linkki vie nyt ilmoittautumispostaukseen.

Kesäisiä lukuhetkiä kaikille!

Hattu on olennainen varuste aurinkoisella parvekkeella lukiessa.

maanantai 19. kesäkuuta 2017

Eveliina Lauhio: Mihin minä uskon

Eveliina Lauhio (toim.): Mihin minä uskon
WSOY, 2016
272 s.
(kirjastolaina)
Eveliina Lauhion toimittamassa Mihin minä uskon -kirjassa viisitoista tunnettua suomalaista kertoo, mihin he uskovat. Kirja on jaettu seitsemään osioon: etsiminen, löytäminen, epäilys, toivo, arki, pyhä ja tuonpuoleinen. Jokaisen osion alussa on aukeaman mittainen johdanto, jossa kerrotaan myös faktatietoa suomalaisten uskonnollisuudesta ja henkisyydestä. Johdannon jälkeen on kunkin haastateltavan näkemyksiä kyseisestä aihepiiristä, kuitenkin siten, ettei missään osiossa ole viittätoista lukua vaan jokainen haastateltava pääsee ääneen muutaman kerran kirjan aikana. Jäsentely on mielestäni varsin toimiva.

Kirjan alussa Eveliina Lauhio esittää toiveen: Toivon, että kirja antaa vähän vastauksia, herättää paljon kysymyksiä ja virittää hyviä keskusteluja. Ainakin minut kirja sai kysymään, mihin minä uskon. Vaikka pidän itseäni melko rationaalisena ihmisenä, en voi samastua esimerkiksi Tuomas Enbusken täysin ateistisiin ajatuksiin. Minulle ateismi ei ole myöskään minkäänlainen älykkyyden merkki. Entinen Jehovan todistaja Kristiina Komulainen muotoilee ajatuksensa näin: Ainakin tiedän, mitä en ole ja mihin en usko. Olen varovainen sanomaan ehdottomia totuuksia, sillä ajatukseni muuttuvat jatkuvasti. Tähän pystyn samastumaan (ja oma taustani muistuttaa Komulaisen taustaa).

Kiinnostavaa kirjassa oli myös se, että vaikka jokaisen haastateltavan näkemykset ovat omissa osiossaan, ne asettuvat silti ikään kuin vuoropuheluun keskenään. Vaikka niin Päivi Räsänen kuin Irja Askolakin edustavat luterilaisia näkemyksiä, näyttäytyy jälkimmäinen huomattavasti lempeämpänä. En ole itse koskaan kuulunut luterilaiseen kirkkoon, mutta arvostan Askolaa paljon. Kristittynä oleminen tarkoittaa minulle ennen kaikkea lähimmäisen huomioimista. Kysyn jatkuvasti itseltäni, heijastuuko minusta armo vai ahdistus, ilo vai ankeus, olenko porttien avaaja vai porttien sulkija, hän sanoo.

Vuonna 2011 tehdyn tutkimuksen mukaan vain runsas neljännes suomalaisista uskoo Jumalaan siten kuin kristinusko opettaa. Vajaa neljännes taas uskoo Jumalaan jotenkin muuten, 20 % ei usko Jumalaan tai jumaliin ollenkaan. Loput ovat uskostaan epävarmoja. Tämä näkyy myös tässä kirjassa. Monikaan ei halua määritellä itseään uskonnolliseksi, mutta on kuitenkin kiinnostunut henkisistä asioista. Lauhio lainaa Liselotte Friskin määritelmää: henkisyys on itse määriteltävää, kokemuksellista ja henkilökohtaista, kun taas uskonnollisuus on ennalta määriteltyä ja oppikeskeistä. Kirjassa kerrotaankin, että yhä useammat länsimaiset ihmiset yhdistelevät erilaisista maailmankatsomuksista itselleen sopivat palaset. Kirjan haastatelluista esimerkiksi Päivikki Palosaari kuuluu kirkkoon, mutta uskoo myös henkioppaisiin ja sielunvaellukseen. Silti keskeistä hänestä on se, että tekee oman osansa reilun yhteiskunnan eteen ja noudattaa maallisia lakeja.

Moni haastateltavista on löytänyt elämänsä tarkoituksen siitä, että tekee sitä, missä on hyvä ja millä voi tuottaa iloa myös muille. Kauko Röyhkä määrittelee, että hänen on tarkoitus käyttää luovuuden lahjaansa, huolehtia lähimmäisistään ja kohdella muita kunnioituksella. Esimerkki Minna Parikka taas uskoo kenkäsuunnittelijan uransa olevan välivaihe matkalla johonkin suurempaan: Toivon, että elämäni tarkoitus tulee olemaan enemmän yhteisöllisyydessä ja muiden ihmisten auttamisessa. 

Kirjan pelottavimman ajatuksen esittää Toni Wirtanen: Uskon, että olemme menossa kohti uutta keskiaikaa. Sivistyksen ja tekniikan voittokulun tilalle tulevat yhteiskunnan kaikki tasot läpäisevä rapautuminen ja kulttuurinen hiipuminen. Juuri silloin, kun ihminen luulee tietävänsä kaiken ja olevansa kehityksen huipulla, koittaa tuho. Ajatus on pelottava siksi, että minusta tuntuu, että näen merkkejä tällaisesta rapautumisesta ja hiipumisesta esimerkiksi koulumaailmassa.

Mihin minä uskon? on kiinnostavasti rakennettu ja ajatuksia herättävä kirja. Suosittelen, jos haluaa pohtia asioita eri näkökulmista - tai vaikka olisi jo uskonnollisen näkemyksensä lukkoon lyönyt. Kuten Irja Askola sanoo, Jokaisen vakaumus voi rakentua myös siitä, että uskaltautuu kuuntelemaan eri tavalla ajattelevaa. Tässä kirjassa on tutustuttavana viisitoista erilaista tapaa ajatella.

Tietokirjallisuudesta blogataan nähdäkseni huomattavasti vähemmän kuin kaunokirjallisuudesta. Olen huomannut, että omassa blogissani tietokirjallisuuspostauksia myös luetaan ja kommentoidaan vähemmän kuin kaunokirjallisuuspostauksia. (Poikkeuksiakin toki on.) Tästä kirjasta löysin vain yhden muun bloggauksen, Marja-Liisan kirjoituksen Kirjavinkit-sivulla

perjantai 16. kesäkuuta 2017

Kesälukumaratonin lähtölaukaus ja raportointi (päivittyvä postaus)


Kesän 2017 ensimmäinen yhteinen lukumaratonpäivä on lauantaina. Mukaan ehtii siis vallan mainiosti, ja mukana voi olla, vaikka muu elämä ei sallisikaan kovin pitkällistä maratonia. Vaikka ilmoittautumispostauksessa puhutaan "säännöistä" ja "suoritusajasta", tarkoitus on toki eritoten iloita siitä, että on jonkinnäköinen mahdollisuus omistautua lukemiselle, omien resurssien mukaan vuorokauden verran tai sitten vaikka tunti. Ilmoittautuneita on nyt noin 30. Mikäli mielit matkaan, kerro siitä mieluiten tuon ilmoittautumispostauksen kommenttikenttään.

Toivon, että kirjabloggarit linkittävät omat maratonpostauksensa tämän postauksen kommentteihin. Käyn kiertämässä niitä maratonin mittaan, ja ensi viikon alussa teen koosteen lukumaratonin sujumisesta.

Linkkejä muiden maratoneille (päivitän listaa):

Oma maratonini suunnittelua 

Alkukesääni on kuulunut kaikenlaista kiirettä, joten en ole ehtinyt suunnitella maratonlukemisia kovin tarkasti. Aloitan maratonin tänään (pe) iltapäivällä klo 14 ja jatkan siis huomiseen klo 14. Suunnittelin aikataulun näin, jotta ehdin seurata lauantain aikana muidenkin maratoneja.


Ostin Marko Annalan Värityskirjan kirjan ja ruusun päivänä ja olen säästänyt sitä hetkeen, jolloin ehdin kunnolla uppoutua siihen. Sen siis ainakin luen nyt maratonin aikana. Kuvassa myös muita olennaisia varusteita. Pöllökantiseen muistikirjaan kirjaan hajanaisia ajatuksia lukemisen aikana. Usein myös kirjoitan sinne juonivetoisten kirjojen lopuista, koska en halua kirjoittaa blogipostauksista liian paljastavia mutta toisaalta harmittaa, jos ei muista kohta enää ollenkaan, miten jossakin kirjassa kävi. Olennainen osa lukemista ovat myös pienet muistilaput, joilla merkitsen tärkeältä tuntuvia kohtia ja mahdollisia sitaatteja. Kuvassa näkyvät eivät ole parhaan mahdollisen kokoisia, mutta en viime kauppareissullani löytänyt pieniä, liuskamaisia lappusia.



Mitäs muuta lukisin? Vaihtoehtoja ainakin riittää! Kuvassa olevista vasen pino on kirjastolainapinoni ja oikeanpuoleinen on jäljellä oleva hyllynlämmittäjä-haastepinoni. (Lisäksi minulla on toisaalla vielä kolmas kirjapino: omat kirjaostokset ja pari kesken olevaa oman hyllyn kirjaa, jotka eivät kuulu hyllynlämmittäjiksi valitsemiini kirjoihin.) Minulla on kesken kuvassa näkyvien pinojen päällimmäiset kirjat: Essi Kummun Hyvästi pojat ja Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen. (Ja itse asiassa olen aloittanut myös Minna Canthin elämäkertaa tai oikeammin selaillut sitä sieltä täältä.) Kummun kirjan luen varmastikin maratonin aikana loppuun; itse asiassa taidan aloittaa maratonin sillä. Hyllynlämmittäjä-haasteen ideana oli siis kerätä omasta hyllystä 12 lukematonta kirjaa ja lukea ne vuoden mittaan, mutta olen saanut pinosta pois vasta kaksi kirjaa. Luulen, että pidän Sinuhe-maratonin ihan erikseen ennen heinäkuun lopun klassikkohaastepäivää, mutta haluaisin kyllä lukea maratonin aikana jonkin kirjan hyllynlämmittäjistä. Kirjastolainoista löytyisi niin novelleja kuin tietokirjallisuuttakin, joten luulen, että sieltäkin puolelta tulee luettua jotain.

Maratoniani voi seurata Instagramissa, jossa olen @hannaon. Muutin tilini maratonin ajaksi julkiseksi. Twitterissä olen omalla koko nimelläni, @hannaontero. Postausten tunnisteena tietenkin #lukumaraton.

Mukavaa maratonia kaikille! Ylös, ulos ja lukemaan!


Oman maratonin sujuminen

Perjantai, klo 14-16

Suuntasin joenrantaan, kassissani Essi Kummun Hyvästi pojat (sekä aurinkorasvaa, vesipullo ja termosmukillinen kahvia). Jatkoin kirjan lukemista sivulta 65, johon olin jäänyt junassa maanantaina. Noin tunnin verran kaikki oli hyvin, kunnes lähelleni asettui liian äänekäs seurue. Harkitsin paikan vaihtamista, mutta päädyin pyöräilemään takaisin kotiin, ja luin vielä hetken kerrostalon pihakeinussa. Pääsin kirjassa sivulle 188. En saa kokonaisuudesta vielä oikein otetta, mutta pidän yksittäisistä kohdista, joissa kuvataan vanhemmuutta ja ylipäätään ihmissuhteita. Pohdin teoksen autofiktiivisyyttä. Hauskaa lukea kirjaa, jossa puhutaan tutuista oululaisista paikoista, kahviloista, Laanilasta, Myllyojasta ja Haapalehdon Shellistä. 

Luettu 123 sivua

Klo 17-19

Luin Hyvästi pojat -kirjan loppuun ja kirjoitin siitä muutaman hajanaisen ajatuksen muistiin. Jo kolmas luonnosvaiheessa oleva blogipostaus! Ei minulle tyypillistä ollenkaan, mutta nyt en ehdi tietenkään jäädä viimeistelemään tekstejä. Kummun kirjasta jäi vähän hajanainen vaikutelma, mutta teini-ikäisten vanhemmuuden kuvaamisesta tykkäsin. Itse näen heitä vain opettajan roolista käsin - auta armias, millaistahan meillä on sitten, kun nykyinen valloittavan vauhdikas ja omapäinen viisivuotias onkin teini.

Luettu 249 sivua

Klo 19.30-21

Aloitin Marko Annalan Värityskirjan ja luin siitä 82 sivua. Alussa kuvattiin lyhyesti rauhallista lapsuutta pikkukylällä, mutta se päättyi kuin seinään, kun Annala (tässä tapauksessa omaelämäkerrallisuus on niin vahvaa, että kirjailijan ja kertojan voinee samastaa ongelmitta) joutuu äärimmäisen julmasti kiusatuksi yläasteelle siirryttyään. En voi kuin ihmetellä, kuinka julmia tapoja toisen kiduttamiseen ja häpäisemiseen voi keksiä.

Luettu 331 sivua

Klo 22-23.30

Eksyin välillä kuuntelemaan Mokoman levyjä. Olen tykännyt Mokoman muutamista kappaleista paljon, mutta yhtyeen tuotannossa on paljon vielä kuuntelematontakin. Luin Värityskirjan loppuun. Kirjassa oli monia samastuttavia ajatuksia, vanhemmuudesta, luovuudesta ja muustakin.

Luettu 452 sivua, ja se jää tämän päivän saldoksi. Jatkan aamulla.

Lauantai, klo 7.50-9.00


Päätin aloittaa Olavi Koistisen novellikokoelman. Kokoelmassa "eksyneet miehet etsivät lohtua digitaalisista maailmoista, lusivat krapulaa Mannströmin väistökämpässä ja kaipaavat maailmaa, jossa ihmiset sanoisivat juovansa kahvia eikä kahvit, koska silloinhan joisi kaiken olemassa olevan kahvin". Luin kaksi ensimmäistä novellia, yht. 61 sivua.

Luettu 513 sivua

Klo 9-11

Luin vielä kaksi Koistisen novellia lisää ja olen nyt kokoelmassa sivulla 110. Mainiolta vaikuttaa! Laitoin kokoelman kuitenkin hetkeksi syrjään, koska halusin ehtiä lukumaratonin aikana aloittaa vielä jonkin kirjan hyllynlämmittäjä-pinosta.


Valikoin Anne Tylerin kirjan Päivällinen Koti-ikävän ravintolassa, koska se näytti melko ohuelta. No, kirjassa on 335 sivua hyvin pientä pränttiä. Ei parasta väsyneille silmilleni näin lukumaratonin kalkkiviivoilla. Aloitin Tylerin kirjaa 38 sivua. Takakannen mukaan kirjassa käsitellään perheen sisäisiä jännitteitä. Perheen äiti Pearl on kiinnostava hahmo: hän pitää suurena saavutuksena sitä, ettei kukaan, eivät edes lapset, hänen mielestään huomaa, että perheen kaupparatsuisä on muuttanut pysyvästi pois. Kirjan alussa Pearl on jo kuolinvuoteellaan, eli kirja kattaa pitkän ajan perheen elämästä.

Ehdin jatkaa lukemista vain klo 13 asti, sitten on pieni meno ja virallinen maratonaikani päättyy.

Luettu 590 sivua

Klo 11-13

Kiertelin vähän aikaa kurkkimassa, miten muiden maratonit ovat käynnistyneet. Jatkoin Anne Tylerin romaanin lukemista sivulle 77 asti. Maratonini saldoksi tuli kaiken kaikkiaan
  • Essi Kummun Hyvästi pojat -romaanin lukeminen loppuun (maratonin aikana 249 s.)
  • Marko Annalan Värityskirja-romaani (203 s.)
  • Olavi Koistisen novellikokoelmasta Mies joka laski miljardiin neljä novellia (110 s.)
  • Anne Tylerin Päivällinen Koti-ikävän ravintolassa -romaanin aloitus (77 s.)
  • Yhteensä  639 s.