sunnuntai 24. huhtikuuta 2016

Juha Itkonen: Palatkaa perhoset

Juha Itkonen: Palatkaa perhoset 
Otava, 2016
415 s.




Ennen kirjan lukemista

Ennen kuin voin kirjoittaa Palatkaa perhoset -kirjasta, on sanottava sananen Itkosen teoksesta Anna minun rakastaa enemmän (2005, jatkossa AMRE). Siinä yhtenä päähenkilönä on rocktähti Summer Maple, oikealta nimeltään Suvi Vaahtera, 2000-luvun alun Suomen lahja maailman musiikkiteollisuudelle. Suvista kertovat vuoron perään entinen poikaystävä Antti ja Suvin äiti Leena, ja lisäksi teoksessa on lehtileikkeitä, joissa Itkonen hyvin jäljittelee musiikkilehtien ja vaikkapa HS:n kuukausiliitteen Perhesiteitä-juttusarjan tyyliä. Kuva Suvista jää silti hiukan etäiseksi, ja hänestä saa varsin itsekkään käsityksen. Koska erityisesti Anttiin ei voi kertojaäänenä täysin luottaa, lukija voi toki pohtia, millainen Suvi todella on (siinä määrin kuin fiktiohenkilö on "todella" minkäänlainen).

Pidin AMRE:sta paljon silloin aikanaan, ja olen hankkinut sen omaan hyllyynikin. Pidin sen ajankuvasta, ihmissuhdekuvauksesta ja siitäkin, että tulin lukijana hiukan huijatuksi. Nyt Itkonen on sitten kirjoittanut kirjalle jatkoa - ja väistämättä lukijana pelkään, että Palatkaa perhoset jotenkin vesittää koko tarinan, mutta en silti voi olla tarttumatta siihen.

Kirjaa lukiessa

Palatkaa perhoset -kirjan kertojaratkaisu on edelleen pitkälti samanlainen kuin sen edeltäjässä. Antti elää nykyhetkeä vuodessa 2014 ja palaa takaumissaan edelliseen kymmeneen vuoteen. Leena puolestaan jatkaa kerrontaa siitä mihin jäi edellisessä kirjassa, loppuvuodesta 2004, kun Suvi yllättäen jätti yksivuotiaan lapsensa hänen hoitoonsa ja lähti piileskelemään Afrikkaan, julkisuutta ja itseään. Huomaan joutuvani selailemaan kirjaa edestakaisin yrittäessäni suhteuttaa Antin takaumia ja Leenan kerrontaa toisiinsa. Tämä helpottaa vasta kun tarinat leikkaavat selkeästi - kun Itkonen lopulta päästää lukijan piinasta ja antaa Suvin ja Antin kohdata toisensa.

Niin, Suvi ja Antti kohtaavat toisensa, muuallakin kuin Antin kuvitelmissa. Eikä se ole yksinomaan sellaista kuin kuvittelisi. Se on paljon vaikeampaa, koska on olemassa myös niitä ihmisiä, jotka ovat kokonaan totta: molemmilla on lapsi ja Antilla myös puoliso.

Minä olen Summer Maplen laulujen hän, niin minä kirjoitin kerran, eikä se ollut pelkkää roskaa, minä olin. Olen varmaan edelleen, enää en vain haluaisi olla. Ei. Ei tämä ole totta. Pelkkiä tosiasioita, minähän lupasin. Haluaisin kyllä hänen kirjoittavan minusta. Ainakaan en haluaisi hänen kirjoittavan kenestäkään muusta. Älytöntä, en ole päässyt yhtään eteenpäin, olen ikuisesti tässä samassa luupissa.

Itkonen tuntuu ehkä odottavan, että lukija muistaa AMRE:n tapahtumat ja henkilöt yhtä hyvin kuin kirjailija itse. Samat sivuhenkilöt tulevat mukaan sivulauseissa, puolihuolimattomasti, ja viittaukset aiempiin tapahtumiin ovat välillä varsin kevyitä, enkä tavoita sitä mitä haetaan - erityisesti kirjan nimessäkin esiintyvät perhoset jäävät vaivaamaan, koska niistä on ilmeisesti AMRE:ssakin puhuttu. Toki perhosten tavoitteleminen selitetään kirjassa. Suvi kärsii luomisen tuskasta ennen jokaista levyään - täydellisiä, merkityksellisiä kappaleita on yhtä vaikea luoda kuin napata perhosia elävänä. Suvi muuttaa mantereelta toiselle, etsii sopivaa luomis- ja työskentely-ympäristöä, ja tytär Rosa sekä tyttärestä huolehtiva Leena-äiti seuraavat mukana, vailla mahdollisuuksia vaikuttaa.

Olisiko Suvi ja Antti pitänyt jättää 2000-luvun alkuun? Luettuani kirjasta noin kaksi kolmannesta alkaa tuntua siltä, että ollaan todellakin edelleen samassa luupissa kuin AMRE:ssa, ettei mikään etene. Antti velloo edelleen saavuttamattomissa unelmissaan ja Suvista en saa edelleenkään otetta. Niin, oikeastaan Suvi ja Antti ovat tavallaan jääneetkin kiinni kymmenen vuoden takaisiin rooleihinsa, ja siksi kiinnostavia ovat Leena ja Rosa, jota äidin oikut kuljettavat vuoroin sinne, vuoroin tänne. Silti pohdin, että juuri tätä rooleihin jämähtämistä ja sen seurauksia Itkonen nimenomaan haluaakin kuvata.

--rakastanko enää edes musiikkia, rakastanko niin kuin rakastin ennen? Entä jos merkitys vain ikääntyessä liukenee maailmasta? Ei mitenkään dramaattisesti, ei yhdessä rysäyksessä, ei niin että sitä ensin edes tajuaisi. Mutta entä jos niin käy, kaikki pienet asiat jotka ennen merkitsivät niin paljon merkitsevät vuosi vuodelta vähemmän, lopulta eivät enää mitään. 

Tässä Antin ajatuksessa tiivistyy hyvin se, mistä Palatkaa perhoset -kirjassa on minusta kysymys. Se kertoo kahdesta nelikymppisestä, jotka etsivät uusia merkityksiä elämäänsä ja samalla takertuvat johonkin vanhaan pelätessään, ettei mitään uuttakaan ole enää tulossa. Jos AMRE oli oman aikansa kuva, niin on myös Palatkaa perhoset. Se kuva ei ole yksinomaan mukava - itseään etsivät nelikymppiset Suvi ja Antti ovat osin aika säälittäviä ja osin myös varsin säälimättömiä ympärillään olevia kohtaan, ja siksi heistä on vaikea pitää. Sellaisina he ovat kuitenkin nimenomaan uskottavia, ja kun loppusivuja lukiessani kuuntelin kirjaa varten tehdyltä Spotify-listalta Gram Parsonsin ja Emmylou Harrisin version Love hurts -kappaleesta, vuodatin yksittäisen kyyneleenkin tämän pariskunnan puolesta.

Kirja sai pohtimaan monenlaisia asioita parisuhteista, perhesuhteista ja elämänvalinnoista. Kaiken kaikkiaan en siis pettynyt kirjaan, eikä se vesittänyt sitä, kuinka paljon pidin ja pidän AMRE:sta. Elin vahvasti kirjan tunnelmassa mukana, ja musiikki (jota en yleensä kirjoja lukiessa kuuntele) tuki lukukokemusta hienosti, vaikka ensin vähän epäilevästi tuohon Spotify-listaan suhtauduinkin. Perhoset palasivat ja lennähtävät myös kirjahyllyyni.

Kirjan lukemisen jälkeen

Laitoin tähän kirjaan ennakkovarauksen heti kun jossain kevään kirjallisuuden ennakkotiedoissa vilahti, että AMRE on saamassa jatkoa. Sainkin kirjan kirjastosta heti sen ilmestyttyä. Päätin, etten lue siitä yhtäkään kritiikkiä ennen kuin olen kirjoittanut omani. Perjantain Suomen Kuvalehdestä huomasin (ala)otsikon "Luetaanko Juha Itkosta enää tavan vuoksi", ja käänsin äkkiä sivua. Samoin Twitteristä huomasin, että HS:n kritiikki (14.4., kirjoittanut Arla Kanerva) oli ollut ilmeisen kielteinen ja herättänyt keskustelua, mutta sitäkään en halunnut lukea ennen kuin nyt, kun yllä oleva on kirjoitettu. Kanervan mielestä Itkonen on toisaalta pitäytynyt liiaksi tutussa ja turvallisessa, toisaalta hionut teostaan liikaa. Hanna Mahlamäen lauantaiesseen (HS 23.4.) mukaan "hyvä kritiikki asettaa teoksen kontekstiinsa, ja teksti laajenee käsittelemään taidetta osana yhteiskuntaa ja maailmaa". Näin ei Mahlamäen mielestä ilmeisesti "keskimääräinen blogipostaus" tee. Mahlamäen kannattaisi ehkä seurata useampia tai laadukkaampia kirjablogeja?

Suomen Kuvalehden kritiikki ei ole luettavissa verkosta kuin tilaajille, mutta siinä Tero Alanko pohtii, että Itkosen kirjat ovat nykyisin "ihan hyviä", mutta niitä luetaan ennen kaikkea tavan vuoksi, koska halutaan muistella vanhaa ihastusta. Täytyy sanoa, että vihaan opettajanakin sanaparia "ihan hyvä", ja vältän viimeiseen asti sanomasta tai kirjoittamasta sitä palautteeksi. Se ei nimittäin tarkoita yhtään mitään. Se kritiikki, mitä Alangolla on sanottavanaan, on varsin vähäistä: Leenalle kirjoitettu rakkaustarina on "herttasarjamainen" ja Antin rockhistorian oppitunnit "vaivaannuttavia". Antti on historianopettaja ja musiikkiharrastaja, joten eikö rockhistorian läpikäyminen sovi varsin hyvin hänen persoonaansa, varsinkin kun hän yrittää kirjoittaa aiheesta kirjaa? Useaan otteeseen Antti myös toteaa, että kaikki tuokin on hänestä liian kaukana, ei hänellä voi olla uutta sanottavaa niistä ajoista, eli nämä pohdinnat liittyvät osaksi Antin persoonaa ja elämänvaihetta. Myös Leenan rakkaustarina puoltaa minusta paikkaansa kirjassa, koska muuten jäisi se kuva, että Leena on täysin tyttärensä armoilla. Hänellä on siis vaihtoehtoja, hän voisi elää enemmänkin omaa elämäänsä, mutta hän valitsee elää osana Suvin ja ennen kaikkea Rosan elämää. Myös se, millaiseen mieheen Leena rakastuu, on kuvaavaa. Miehen elämässä ei ole tarjolla muuta kuin tietty rooli - ei tasa-arvoista asemaa, ihan niin kuin Leenalla ei mielestään ole Suvinkaan elämässä. 

Kirsi Piha on asettunut puolustamaan Itkosen kirjaa Levoton lukija -blogissaan. Hieno teksti! Minustakin Itkonen on viisas ja osaa kuvata yksittäisten henkilöiden kautta hienosti päätöksen paikkoja ihmiselämässä. Myös Suomi lukee -sivuston Krista on pitänyt paluusta Suvin ja Antin tarinan äärelle.  

1 kommentti:

  1. Minun vaatimaton blogini on linkitetty Otavan Facebook-sivulle! Kaikkea sitä.

    VastaaPoista