sunnuntai 15. lokakuuta 2017

12 tarinaa kirjoittamisesta

Hän on luvannut itselleen, ettei enää koskaan elä niin, ettei ehdi lukea ja kirjoittaa. Ja sekin lupaus on pitänyt. 

- Ronja Salmi Reetta Rädystä teoksessa 12 tarinaa kirjoittamisesta


Mikko Toiviainen & Ronja Salmi (toim.): 12 tarinaa kirjoittamisesta
WSOY, 2017
221 s.
(kirjastolaina)
Kulttuurialan moniosaajat Mikko Toiviainen ja Ronja Salmi ovat koostaneet kirjaksi kahdentoista kiinnostavan henkilön haastattelut, joissa puhutaan kirjoittamisesta - ja aika paljon kaikesta muustakin. Teos herätti pohtimaan kirjoittamisen merkitystä monesta näkökulmasta: mihin kaikkeen kirjoittamista voikaan tarvita ja hyödyntää ja miten moni ammatti on kirjoittamistaidosta riippuvainen. Kirja antaa vinkkejä erityyppisistä kirjoittajan töistä haaveileville ja päästää kurkistamaan luovan työn tekijöiden työskentelyprosseihin.

Itsestään selvää on, että tällaisessa teoksessa on haastateltava jotakuta kirjailijaa. Emmi Itärannan tapa kirjoittaa ei liene kaikista tavanomaisin, sillä hän työstää kirjojaan samaan aikaan sekä suomeksi että englanniksi. Itäranta kuvaa muutenkin kirjoittamisprosessinsa vaiheita kiinnostavasti: hän kerää esimerkiksi kirjan maailmaa inspiroivaa kuvaseinää, kirjoittaa luonnosversiot lähes aina ensin käsin ja kirjoittaa yhden luvun uusiksi 5 - 6 kertaa, ennen kuin on tyytyväinen. Työssä korostuu jännitteen ja henkilöhahmojen rakentaminen, joihin Itärannan draamaan painottuva koulutus ja työkokemus antavat aineksia.

Antoisa oli myös Helsingin Sanomissa pitkän uran tehneen, nykyisin yrittäjänä ja itsenäisenä journalistina työskentelevän Reetta Rädyn haastattelu. Oman työnsä ohella Räty kertoo media-alan muutoksesta: ansaintalogiikka on erilainen, kun lukijat eivät halua maksaa sisällöistä. Journalismin laatu on myös kyseenalaista, jos yksittäisten ihmisten tarinat saavat saman painoarvon kuin faktat. Räty pohtii myös, ovatko toimittajat entistä enemmän kiinni uutisdeskissään ja omassa elämänpiirissään, jolloin he vain toisintavat maailmaa sellaisena kuin sen itse näkevät ja pönkittävät vallalla olevia rakenteita. Välillä Räty toivoo, että kerrottaisiin ihmisistä, jotka eivät käsitä aikaa lineaarisesti tai että miljardilla kiinalaisella on aivan eri käsitys yksilönä olemisesta kuin meillä.

Muista teokseen haastatelluista suuri osa työskentelee jollain tavoin kulttuurialalla: rap-artisti, toimittaja ja runoilija Henri Pulkkinen, laulaja-lauluntekijä Samuli Putro, näytelmäkirjailija ja ohjaaja Milja Sarkola, stand up -koomikko ja toimittaja Jukka Lindström sekä elokuva-alalla työskentelevät Antti Heikki Pesonen, Teemu Nikki ja Jani Pösö. Kirjoittamisen uudempia muotoja edustavat bloggari Eeva Kolu ja Justimusfilmsin sketsiryhmä, joka on tehnyt materiaalia niin Youtubeen kun tv-sarjoihinkin. Kirjoittaminen on keskeistä myös mainosalalla, jota edustaa kirjassa luova johtaja Jenni Valtiala, ja politiikassa, jonka parista on haastateltu kansanedustaja Ozan Yanaria.

Haastateltavat ovat erilaisia, mutta heidän tavoissaan työskennellä on myös yhtäläisyyksiä. Nykyisessä erilaisten ärsykkeiden täyttämässä arjessa on kirjoittamiselle löydettävä aikaa ja tilaa, ja se korostuu monissa teksteissä: Luovuus vaatii onnistuakseen tylsyyttä, sanoo Paperi-T:nä tunnettu Henri Pulkkinen. Tylsyys houkuttelee piilotajunnasta esiin asioita, huomauttaa Antti Heikki Pesonen. Hyviä ideoita syntyy joutilaisuudesta, kertoo myös Justimusfilmsin Nummela. Tekstin aloittamisen vaikeudesta kertovat niin Reetta Räty kuin Milja Sarkolakin. Konkreettisen vinkin antaa Eeva Kolu: jos hän jää kirjoittamisessa jumiin, hän avaa toisen tiedoston, johon hän kirjoittaa 5 - 10 minuutin ajan siitä, miksi kirjoittaminen on sillä hetkellä niin vaikeaa. Usein se purkaa tilanteen.

Erikseen on vielä mainittava Laura Mendelinin valokuvat kirjaan haastatelluista henkilöistä. Ne tavoittavat kuvattavien persoonasta jotain olennaista. Jokaisessa kuvassa on oma tunnelmansa. Henkilökuvaus on oma taiteenlajinsa, ja Mendelin on siinä ilmeisen taitava.

Reetta Räty Laura Mendelinin kuvassa.

Justimusfilms Laura Mendelinin kuvassa.

Voin siis suositella tätä kirjaa niin kirjoittamista harrastaville kuin sitä opettavillekin. Kirja voisi olla antoisa myös monelle jollain tavoin itseään etsivälle: on lohdullista huomata, kuinka monella tavalla voi löytää oman polkunsa tai ottaa jostain risteyksestä ihan uuden suunnan.

Muualla blogeissa kirjaan ovat perehtyneet esim. BookishteapartyKirjat kertovatHelmi Kekkonen ja Kohtisuora.

keskiviikko 11. lokakuuta 2017

Koko Hubara: Ruskeat tytöt

Koko Hubara: Ruskeat tytöt. Tunne-esseitä
Like, 2017
238 s.
Koko Hubaran teoksen Ruskeat tytöt -kirjan päätavoite on tehdä näkyväksi ne tuhannet nuoret, jotka jäävät niin usein näkymättömiin tai joista puhutaan vain tietynlaisissa asiayhteyksissä.

Me ruskeat tytöt kykenemme olemaan samaan aikaan kokonaan suomalaisia ja kokonaan jonkun muun/muidenmaalaisia ilman, että ne sulkevat toisiaan pois - mutta välillä tuntuu, että meitä yritetään sulkea pois. Meitä näkyy aika vähän lehdissä. Meitä näkyy aika vähän yliopistolla. Meitä ei näy ollenkaan päättäjissä ja johtajissa.

Miksi ruskea tyttö? Siksi, että maahanmuuttajataustainen, toisen polven suomalainen, puoliksi suomalainen ynnä muut vastaavat ovat jonkun muun määritelmiä, jonkun muun sanoja.

Esseissä käsitellään kiinnostavasti samastumisen tarvetta. Pitäisi olla niin, että kirjallisuudessa ja mediassa olisi erinäköisiä ja eri taustoista tulevia ihmisiä erilaisissa rooleissa, tekemässä asioita jotka eivät liity heidän etnisyyteensä tai lähtömaidensa politiikkaan, puhumassa muustakin maahanmuutosta, olemassa päättäjiä muissakin kuin vähemmistöjen asiayhteydessä, kertomassa -- ihan mistä tahansa muusta kuin ruskeudesta.

Kirja on siis suunnattu ennen muuta ruskeille tytöille itselleen, mutta voin kyllä suositella sitä myös esimerkiksi opettajille. Tajusin itse hävettävän myöhään, että jos ryhmässä on joku opiskelija, jonka nimi tai ulkonäkö jotenkin poikkeaa viljanvaaleista janipettereistä ja janinajulioista, ei ehkä ole silti fiksua ensimmäisenä kysyä, mistä kyseinen nuori on kotoisin tai missä hänen taustansa on. Jos sillä on hänen opiskeluunsa minun äidinkielentunneillani jotain vaikutusta, hän kertoo luultavimmin sen itse.

Hubaran kirjoitustyyli on virkistävää, suorapuheista, lukijaa haastavaa ja henkilökohtaista. Toivon, että kirja tavoittaa kohderyhmänsä ja mahdollisimman monet muut.

Lopuksi vielä hyvin samastuttava kohta kenelle tahansa kirjaihmiselle:
Minä rakastan lukemista. Silloin kun luen, olen samaan aikaan sekä minä että lukija sekä kaikki henkilöhahmot. Olen samaan aikaan tässä, enkä kuulu yhtään minnekään, eikä minun tarvitse kuulua. Minun ei tarvitse olla se, joka aina selittää, vaan olen se, jolle näytetään, miten olla olemassa. Saan olla heikko, eksyksissä, tavallinen ihminen. Lukiessa voin etsiä samanaikaisesti selityksiä kaikelle, ottaa vastaan tai torjua täysin fiktiivisiä versioita siitä, miten asiat voisivat olla. Lukiessa haluan ymmärtää kaiken, mutta samaan aikaan riittää, että vain luen.

Tämän postauksen myötä toivotan kaikille blogissa vieraileville hyvää kansainvälistä tyttöjen päivää 11.10.! Tyttöjen päivä muistuttaa syrjinnästä, jota tytöt kohtaavat ikänsä ja sukupuolensa vuoksi. Toisaalta päivä nostaa esiin tyttöjen voiman ja mahdollisuudet. Siksi Hubaran teos sopii loistavasti esiteltäväksi juuri tänä päivänä.

sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Kaksi (nuorten)kirjaa mielenterveydestä


Sanotaan, että itsemurhan tekeminen ei päätä tuskaa, se vain siirtää sen jollekulle muulle. Jay Asherin kirjassa Kolmetoista syytä Hannah Baker on päättänyt varmistaa tuskansa siirtymisen nauhoittamalla seitsemän kasettia, joissa hän kertoo itsemurhansa syistä ja taustoista. Kaseteilla hän kertoo ihmisistä, jotka vaikuttivat hänen kohtaloonsa, toiset tietoisemmin kuin toiset. Siinä kai on koko homman juju. Kukaan meistä ei tiedä varmasti, miten paljon vaikutusta meillä on toisten ihmisten elämään. Useimmiten emme tiedä siitä mitään. Ja silti meillä vain on.

Kirjassa yksi nauhoilla esiintyvistä henkilöistä kuuntelee kasetit ja vertaa Hannahin kertomaa siihen, mitä itse tietää samoista henkilöistä ja tapahtumista. Jokin muistoistani kääntyy päälaelleen jokaisen kasetin jokaisella puolella. Joku ihminen muuttuu minulle tunnistamattomaksi. Tärkein kysymys lienee, olisiko kasetteja kuunteleva poika tai joku muu voinut huomata ja puuttua, estää teon ajoissa?

Kirjana Kolmetoista syytä on minusta hiukan heppoinen, mutta teemat ovat tärkeitä. Kirjan - ja siitä tehdyn tv-sarjan - toivoisi toki vaikuttavan niin, että jokainen huomaisi ympärillään olevista ihmisistä vaaran merkkejä eikä ainakaan tietoisesti pahentaisi kenenkään tilannetta vaikkapa juoruamalla ja kääntämällä selkäänsä juuri silloin, kun toinen tarvitsee eniten tukea.

Jay Asher: Kolmetoista syytä
Alkuteos 13 Reasons Why, 2007
Suom. Annika Eräpuro
Otava, 2014
249 s. + kirjailijan kiitokset ja tietoa siitä, mistä saa apua mt-ongelmiin
(oma kirjaostos).

Holly Bournen kirjassa Oonko ihan normaali? 16-vuotias Evie on aloittanut opinnot uudessa koulussa. Hän haluaisi kovasti olla normaali, sulautua joukkoon, tehdä niitä asioita, joita muutkin 16-vuotiaat tekevät. Ainoastaan yksi hänen ystävistään tietää, kuinka pohjalla Evie on edellisten vuosien aikana käynyt: hänellä on OCD eli pakko-oireinen häiriö, ja sen myötä hän on sairastunut syömishäiriöön ja joutunut sairaalakuntoon. Evie haluaisi jättää tämän taakseen, ja ensin se tuntuukin onnistuvan. On kaksi uutta ystävää, on deittejä, ihastuksia ja bileitä. Evie käy terapiassa, kirjoittaa parantumispäiväkirjaa ja on jo pääsemässä masennuslääkkeistä eroon. Miksipä siis kertoa kenellekään, että entiset oireet ovat palaamassa?

Kirjassa on hyviä huomioita mielenterveysongelmiin suhtautumisesta. Ihmiset ovat niistä nykyisin tietoisempia kuin ennen ja vakuuttavat ymmärtävänsä, mistä on kyse, mutta onko silti tilanne todellisuudessa tämä: Kun joku tiesi... Kun joku sai selville - sääli tuli aina ensin... ja sen jälkeen ärsyyntyminen siitä, etten ollut vielä parantunut, vaikka minulle oli jo oltu niin ymmärtäväisiä.

Bournen kirjaan sisältyy myös feministinen sivujuonne. Evien ystävistä erityisesti Amber haluaa, että he puhuisivat muustakin kuin pojista, ja ehdottaa siksi vanhapiikakerhon perustamista. Kerhossa on tarkoitus keskustella kaikesta muusta kuin pojista, esimerkiksi kuukautisiin suhtautumisesta. Kirjan juoni rakentuu silti vahvasti Evien mielenterveyden lisäksi hänen ihastustensa ympärille, eivätkä tytöt juuri puhu vaikkapa opinnoista, yhteiskunnallisista asioista tai tulevaisuudestaan. Bournen kirja on kuitenkin avausosa trilogialle (toinen osa on jo suomennettukin), joten toivoa sopii, että tyttöjen maailma hiukan laajentuisi seuraavissa osissa.

Oonko ihan normaali? on sivumäärästään huolimatta todella nopealukuinen ja synkistäkin puolistaan huolimatta melko kepeään tyyliin kirjoitettu. Evien kerrontaan on helppo eläytyä ja hypätä 16-vuotiaan maailmaan.

Holly Bourne: Oonko ihan normaali?
Alkuteos Am I Normal Yet?, 2015
Suom. Kristiina Vaara
Gummerus, 2017
402 s. + kirjailijan haastattelu ja kiitokset
(kirjastolaina).
____________________
Bloggaustahtini on hiukan hiljentynyt, koska olen aloittanut uudessa työpaikassa ja alkusyksy on hujahtanut vauhdilla. Olen kyllä lukenut koko ajan, mutta täytyy miettiä nyt tarkemmin, mistä kirjoista ehtii blogata.

lauantai 2. syyskuuta 2017

Tietokirjaviikko: Voiko se olla totta? Skeptisiä näkökulmia nykymenoon

Tällä viikolla on vietetty tietokirjaviikkoa. Viikon päättää huomenna sunnuntaina valtakunnallinen Lue tietokirjaa -päivä. Kirjabloggareillakin on oma pieni tietokirjahaasteensa Klassikkojen lumoissa -blogissa, kiitos Lukumadolle siitä! Luen varmasti jotain tietokirjaa huomennakin, mutta tässä panokseni haasteeseen.

Tiina Raevaara (toim.): Voiko se olla totta? – Skeptisiä näkökulmia nykymenoon
Julkaisija: Skepsis ry
Kustantaja Tähtitieteellinen yhdistys Ursa ry, 2017
227 s.
(kirjastolaina)

Tiina Raevaaran toimittama artikkelikokoelma Voiko se olla totta? – Skeptisiä näkökulmia nykymenoon on ajankohtainen teos. Kuten kirjassa kuvataan, vaikka kaikki tieto on nykyisin hyvin helposti saatavissa, keskitymme silti entistä enemmän valikoimaan joukosta vain itseämme miellyttäviä näkökulmia. Elämme siis omissa kuplissamme, ja esimerkiksi hakukoneiden ja sosiaalisen median toimintamekanismit entisestään vahvistavat niitä: näemme sellaista sisältöä, jollaisesta olemme aiemminkin olleet kiinnostuneita.

Teoksessa pohditaan esimerkiksi tieteen olemusta ja tieteellisen tiedon luonnetta, vaihtoehtohoitoja, koulun roolia kriittisyyden opettamisessa, humpuukitekniikkaan kuten magneettirannekkeisiin tai korvavaloihin luottamista ja yliluonnolliseen uskomista. Kirjoittajat ovat tutkijoita, tietokirjailijoita ja oman alansa asiantuntijoita, esimerkiksi Kari Enqvist ja Hannu Lauerma. Kirjan on julkaissut Skepsis ry, ja kirjassa esitellään myös Skepsiksen haaste, johon voi ilmoittautua, jos uskoo pystyvänsä tekemään jonkin paranormaalin teon valvotuissa olosuhteissa.

Pidin paljon varsinkin kirjan alkupuolen artikkeleista. Koska olen opettaja, minusta oli kiinnostavaa lukea, mitä Arno Kotrolla on sanottavaa kouluopetuksen annista kriittiseen ajatteluun. Kotro nostaa esille sen, että argumentointia opetetaan sekä filosofiassa että äidinkielessä, mutta toisistaan poikkeavalla tavalla (Kotro ottaa esimerkiksi virkkeitä jostakin äidinkielenkirjasta, jossa hänen mielestään opetetaan virheargumentteja argumentointitapoina). Tärkeä on kuitenkin Kotron huomio siitä, että kriittisen ajattelun opettaminen kuuluu useisiin oppiaineisiin: vaikkapa terveystiedossa on syytä puhua vaihtoehtohoidoista ja huuhaan erottamisesta oikeasta, tutkitusta tiedosta. Yllättävän mielenkiintoinen oli myös Markku Myllykankaan artikkeli "Lääketiedekään ei aina vaikuta", jossa kerrotaan, kuinka lääkärit eivät useinkaan luota vaikuttavuustutkimuksiin vaan uskovat enemmän omaan näppituntumaansa hoitojen määräämisessä. Artikkelissa esitellään useita terveydenhuollon toimia, joiden vaikuttavuutta ei ole pystytty osoittamaan tai jotka on osoitettu vaikuttamattomiksi, mutta joita silti käytetään. Esimerkiksi rintasyöpä- ja eturauhassyöpäseulonnat eivät vähennä kuolleisuutta näihin sairauksiin.

Päällimmäiseksi ajatukseksi minulle jäi kirjasta lievä harmistus: ne, joiden pitäisi tällaisia kirjoja lukea, eivät niihin tartu vaan pitäytyvät sitkeästi omissa harhaluuloissaan ja uskomuksissaan, vaihtoehtoisissa faktoissaan ja salaliittoteorioissaan.  Vesa Linja-aho ja Tiina Raevaara penäävätkin kirjassa myös median vastuuta: ei ole oikein, että tieteellisen seulan läpikäyneet tutkimustulokset asetetaan usein vastakkain jonkun yksittäisen "kokemusasiantuntijan" kanssa. Esimerkiksi kännykän terveysvaikutukset eivät ole mielipidekysymys. Kuten Kari Enqvist kirjoittaa, tiede on hidas, itseään korjaava prosessi. Se ei perustu kompromisseihin, demokratiaan eikä huutoäänestykseen, vaan useimmiten jokin näkökanta on yksinkertaisesti väärässä.

Kuva Klassikkojen lumoissa -blogissa tietokirjahaastetta vetävältä Lukumadolta.

tiistai 22. elokuuta 2017

Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen

Rauhoitu, mieletön sydän, sillä syy ei ole sinun, vaan kaikki mitä maailmassa tapahtuu on mieletöntä eikä hyvyydellä ja pahuudella ole tarkoitusta, vaan ahneus, viha ja himo hallitsevat maailmaa. Syy ei ole sinun, Sinuhe, vaan ihminen pysyy samanlaisena eikä ihminen muutu. 

Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen
Alkuteos WSOY, 1945
(Luin 68. painoksen, painovuotta ei mainittu, 786 s.)
Omasta hyllystä

Kohtaamisiani Sinuhen kanssa


Joskus vuonna 2006. Nuori opettaja, uransa alkuvaiheessa. Kuulee lukioikäisen siskonsa lukeneen huvin vuoksi Sinuhen. Kohtaa myös opiskelijoita, jotka ovat lukeneet Sinuhen. Uskoo, että nuorisossa on sittenkin vielä toivoa. Harmittelee hiukan, ettei ole kyseiseen kirjaan tullut tarttuneeksi, muttei ehdi tehdä asialle mitään.

Lukuvuonna 2010-2011. Keski-ikää vahvasti lähestyvä opettaja, asuu viikot työn vuoksi toisella paikkakunnalla. Kuvittelee, että iltojensa iloksi ehtii lukea lukemattomia klassikoita. Lainaa luokan hyllystä mm. Sinuhen. Lukee kyllä vuoden mittaan kaikenlaista, mutta Sinuhe palautuu luokan hyllyyn, kirjanmerkki sivulla 120. 

Kesä 2016. Ostaa kirja-alesta kirjoja, myös Sinuhen. Ei kuitenkaan avaa sitä koko kesänä.

Loppuvuosi 2016. Päättää lukea Sinuhen tammikuiseen klassikkohaasteeseen.

Tammikuu 2017. Lukee klassikkohaasteeseen Pitkän päivän illan.

Toukokuu 2017. Päättää lukea Sinuhen heinäkuiseen klassikkohaasteeseen. Kuuntelee Radioteatterin dramatisointia teoksesta kolmen jakson verran ja silmäilee siinä sivussa ne samat 120 sivua, jotka on kirjasta lukenut jo aiemmin. Ihmettelee, miksi kirja jäi aikanaan kesken.

Kesä- ja heinäkuu 2017. Kirja etenee 5-10 sivua kerrallaan. Pääsee ajoittain kerronnan otteeseen. Ihmettelee silti, miksi on koskaan elämässään halunnut lukea yhtään kirjaa, kun tämä on näin kertakaikkisen hankalaa. Klassikkohaasteen postauspäivää edeltävälle viikonlopulle kasaantuu kaikenlaista menoa, joten loppukiri kirjan kanssa jää ottamatta.

Elokuu 2017. Ymmärtää ensimmäistä kertaa elämässään opiskelijoita, jotka eivät pidä lukemisesta. Lukee kuitenkin Sinuhen sisulla loppuun. Toivoo, että pääsee joskus tästä lukujumista eroon. On silti tyytyväinen, ettei lopettanut lukemista kesken.

Summa summarum: Sinuhessa on kiinnostavia teemoja, kuten uskonnon vaikutusvalta, ihmisten itsekkyys, rikkauksien tavoittelu, vallanhimo, yksinäisyys, rakkauskin - päällimmäisenä silti kaiken turhuus. Kirjan maailmankuva on jokseenkin pessimistinen. Ovatko vain tyhmät ihmiset hyviä toisiaan kohtaan? Onko jokainen lopulta kuitenkin itsekäs - ihminen on raateleva leijona ihmiselle? Kirjassa on paljon julmuutta, verenvuodatusta ja väkivaltaa. Kirjaa on luettu jokseenkin suoraan toisen maailmansodan allegoriana, mutta se ei liene ainoa lukutapa. Kirja on valittu oman vuotensa edustajaksi myös Ylen Kirjojen Suomi -sivuston 101 kirjaa -listalla. Sinuhe on neljäs kirja hyllynlämmittäjä-pinostani, eli pahasti näyttää siltä, etten kaikkia kahtatoista saa luettua tänä vuonna (puhumattakaan kaikista niistä kirjoista, joita olen taas ostellut).

P. S. Nuorisossa on edelleen toivoa. Minulla on lukion ÄI6-kurssillani kolme opiskelijaa, jotka ovat jo kesällä aloittaneet Sinuhen lukemisen kyseistä kurssia varten. Hauska kuulla, millaiseksi heidän lukukokemuksensa on muodostunut. Ehkä heille taas voi olla lohdullista kuulla, että joskus äikänopellekin lukeminen voi olla tervanjuontia?

keskiviikko 2. elokuuta 2017

Kirjametron kyytiin?

Tänään kirjablogeissa hypätään kirjametron kyytiin! Kyse on Oulun kaupunginkirjaston julkaisemasta metrokartasta, jossa yhdeksälle metrolinjalle on koottu tiettyyn teemaan liittyviä teoksia.

Metrokartan linjat myös risteävät keskenään, niin kuin metrossa kuuluukin. Lukija voi edetä metrossa haluamallaan tavalla: pysähtyä haluamilleen asemille ja vaihtaa halutessaan linjaa. Kirjoista voi keskustella esimerkiksi kirjametron Facebook-ryhmässä.

Esittelen tässä postauksessa lyhyesti ne kirjametron linjoilta löytyvät kirjat, joista olen aiemmin blogannut. Suosittelen siis esimerkiksi näitä pysäkkejä:


Perheen kesken -linjalla on nähtävästi hyvin erilaisia perhekuvauksia eri maista ja eri aikakausilta. Olen lukenut tältä linjalta vain nigerialaisen Chigozie Obioman teoksen Kalamiehet, joka kertoo neljän veljeksen tarinan. Kirja oli hyvin vahva lukukokemus ja sai pohtimaan vihaa, pelkoa, kostoa ja sisarussuhteita.


Törpöt ja tunarit -linjalta löytyy esimerkiksi Mikko-Pekka Heikkisen Terveiset Kutturasta. Kirja on kolmen linjan risteyskohdassa: siihen voi päätyä myös Aseiden kaiku - tai Oi maamme -linjoilta. Kirjassa käydään kuvitteellista sotaa Pohjois- ja Etelä-Suomen välillä. Törpöt ja tunarit sopii kuvaamaan yhden kirjan keskushenkilön johtamaa sotilasjoukkiota, jolle ei lopulta voi antaa sen vastuullisempaa tehtävää kuin lumen kolaaminen. Tämä ei ehkä ollut aivan minun kirjani, mutta Heikkinen kirjoittaa sujuvaa ja nopealukuista tekstiä. 



Toisenlaista aseiden kaikua kuvataan Jennifer Clementin Varastettujen rukousten vuoressa. Kirja sijoittuu Meksikon maaseudulle, jossa varsinkin tyttöjen elämää varjostavat ja uhkaavat huumebisnes ja siihen liittyvä ihmiskauppa. 

Metsän siimes, joen syli -linjalla on monta lukulistallani olevaa kirjaa, esimerkiksi Maja Lunden Mehiläisten historia ja Anni Kytömäen Kultarinta. Ainoa kirja, jonka olen tältä linjalta lukenut, on Emmi Itärannan hieno, soljuvasti kirjoitettu Teemestarin kirja. Kirja on dystopia maailmasta, jossa juomakelpoinen vesi on tiukasti säänneltyä ja moni asia yhteiskunnassa on ottanut aikamoista takapakkia.



Itärannan teoksesta voi jatkaa Murtuneet maailmat -linjalle. Siellä suosittelen pysähtymään Cormac McCarthyn hyytävän Tie-teoksen kohdalla. Tiestä voi puolestaan hypätä Kulkurit ja kodittomat -linjalle, josta löytyy Sami Lopakan mustan huumorin sävyttämä kiertuekuvaus Marras.


Ihme ja lumous - sekä Vaarallinen rakkaus -linjat ovat blogissani vielä koluamatta. Molemmilta linjoilta olen lukenut kyllä kirjoja ennen blogiaikaani: Ihme ja lumous -linjalta Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjon ja Vaarallinen rakkaus -linjalta Margaret Mitchellin mahtipontisen Tuulen viemää -romaanin. 

Omassa lähikirjastossani järjestetään kirjametroon liittyviä lukupiirejä, ja niitä silmällä pitäen olen napannut lukupinooni Heidi Köngäksen Luvatun, joka on tuon Vaarallinen rakkaus -linjan pysäkki. Mitä muuta metrokartalta löytyvää suosittelisitte? 

tiistai 25. heinäkuuta 2017

Jennifer Niven: Yksi täydellinen päivä

Huomio vastaisen varalle: ennen kuin yrität riistää henkesi, muista käydä kusella.

Jennifer Niven: Yksi täydellinen päivä
Alkuteos All the Bright Places, 2015
Suom. Leena Ojalatva
Karisto, 2017
397 s. + kirjailijan kommentti ja kiitokset
(arvostelukappale kustantajalta)

Viimeistä vuotta lukiota käyvät Theodore Finch ja Violet Markey eivät ole aiemmin juuri kiinnittäneet huomiota toisiinsa. Kirja alkaa dramaattisesti, kun he kohtaavat toisensa koulun kellotornin huipulla olevalla ulokkeella. Theodore suostuttelee Violetin olemaan hyppäämättä, mutta kaikki uskovat tilanteen menneen toisin päin.

Theodore on nimittäin koko koulun tuntema friikki, joka keksii mitä erikoisimpia tempauksia ja jonka tyyli vaihtelee äärilaidasta toiseen. Hän saakin kestää julmaa pilkkaa. Säännöllisin väliajoin Theodore häipyy;  kaverit ja perhe kuittaavat sen toteamuksella Finch nyt vain on sellainen. Tosiasiassa Finch vajoaa masennukseen, mustaan pyörteeseen, jossa päässä soivat äänet toistavat hänen olevan turha ja typerä. Olen rikki. Olen huijari. Minua ei voi rakastaa.

Violet puolestaan kuuluu suosittujen porukkaan - tai on kuulunut, kunnes hänen siskonsa menehtyi autokolarissa eikä Violet ole jaksanut enää kirjoittaa heidän suosittua blogiaan tai jatkaa huutosakkiharrastustaan. Muut jatkavat elämäänsä kuten ennenkin, enkä minä taida pysyä mukana. Ehkä en edes halua. Olen hyvä vain yhdessä asiassa, ja siihen en enää kykene.

Finch ja Violet alkavat tehdä yhdessä maantiedon projektia, jossa he kiertelevät Indianan nähtävyyksiä. Finchillä on kyky löytää yksinkertaisiinkin asioihin kiehtova näkökulma, ja hän näkee kaikessa kauneutta. Siinä sivussa he keskustelevat kirjallisuuslainauksin (kukapa äikänope ei tykästyisi tällaisiin päähenkilöihin!), ja Violet löytää taas rakkautensa sanoihin.

Jos luulee, että tämä on perinteinen tarina, jossa tyttö tapaa pojan ja he elävät onnellisina elämänsä loppuun asti, niin silloin joutuu kuitenkin pettymään. Yksi täydellinen päivä on toki kirja rakkaudesta, mutta myös surusta, syyllisyydentunteesta ja masennuksesta ja siitä, voiko niistä aina selvitä. Kirja muistuttaa siitä, että kenellä tahansa meistä voi olla kuorensa alla kannettavanaan monenlaista painolastia. Lukiessa herää myös kysymys vastuusta ja huomaamisesta. Kirjan nuorten vanhemmat eivät osaa olla lastensa tukena. Violetin vanhemmat ehkä yrittävät parhaansa, mutta ovat toisen tyttärensä kuolemasta murtuneita, Finchin eronneet vanhemmat eivät puolestaan suostu muista syistä näkemään, että Finchillä voisi olla jotain oikeasti hätänä. Koulukuraattorit kysyvät pakolliset kysymykset, mutta eivät pysty saavuttamaan nuorten luottamusta. Niinpä Violet ja Finch ovat ainoat, jotka tietävät toistensa salaisuudet, pelot ja toiveet.

Ennen kuin kuolen, haluan...

että minulla on väliä.

lakata pelkäämästä.

kokea täydellisen päivän.

Muissa blogeissa: Dysphoria-kirjablogin Heidi ihastui kirjaan ja odottaa myös elokuvaversiota. Yksi pieni lukupäiväkirja -blogin Mirzu on kuunnellut kirjan englanninkielisenä äänikirjana ja kiittelee, että nuorten mielenterveyttä käsiteltiin teemana rohkeasti. Sivujen välissä -blogin Hannalla kirja jäi puolestaan kesken - ymmärrän kyllä, että kirja jakaa teemansa ja sen käsittelytavan vuoksi mielipiteitä.